Morelin keksintö (La invención de Morel)

Argentiinalainen prosaisti Adolfo Bioy Casares (1914–1999) on syyttä suotta jäänyt maanmiehensä ja ystävänsä Jorge Luis Borgesin varjoon. Kirjailijat julkaisivat yhteistyössä kaikkiaan viisi teosta nimimerkillä H. Bustos Domencq. Nyt käännetty Morelin keksintö (1940), ensimmäinen Bioy Casares -suomennos, on nokkela filosofinen pienoisromaani. Se käsittelee minän ja maailman suhdetta tilanteessa, jossa todellisuus ei enää ole erotettavissa omasta representaatiostaan, todellisuuden kuvasta. Lukukokemus muistuttaa maiseman tarkastelua kaleidoskoopin lävitse: Putken toisessa päässä oleva tavoittamaton ”todellisuus” näyttäytyy jatkuvasti uudessa valossa, enkä voi olla varma, mitä todella on olemassa vaihtuvien, värikylläisten kuvien takana.

Morelin keksintö on robinsonadi, autiolle saarelle vainoajiaan paenneen miehen tunnustus, testamentti ja päiväkirja. Saaren rauha rikkuu, kun sinne saapuu romaanin alussa merkillinen joukko lomanviettäjiä, joita kertoja ensin pakoilee, kunnes havaitsee, etteivät tulijat kiinnitä häneen mitään huomiota. He elävät omassa todellisuudessaan, missä tapahtumat ja keskustelut toistuvat tietyin väliajoin täysin muuttumattomina. Lomalaisten myötä saarella alkaa tapahtua muutakin kummallista: taivaalle ilmestyy toinen aurinko ja esineet palaavat kenenkään koskematta takaisin entisille paikoilleen.

Bioy Casaresin romaani kuvaa ihmistä, joka on yksin ja täysin eristyksissä muiden ihmisten keskellä. No man is an island – paitsi Morelin keksinnön minäkertoja. Hän rakastuu onnettomasti kauniiseen Faustineen mutta ei saa kiinnitetyksi tämän huomiota itseensä. Vuoroin kauhistuneena, vuoroin toiveikkaana hän kehittelee tilanteelle erilaisia selityksiä. Ehkä oudot havainnot johtuvat hänen nauttimistaan hallusinaatioita aiheuttavista juurista, ehkä hän on kuollut, eivätkä muut siksi pysty näkemään häntä. Ehkä Faustine vain on niin hienotunteinen, että jättää huomiotta kertojan kömpelöt lähestymisyritykset.

”Totuus”, jos sitä sellaiseksi voi kutsua, on kuitenkin vielä merkillisempi. Saaren tulokkaat eivät ole ihmisiä vaan täydellisiä kolmiulotteisia projektioita ihmisistä. Heidät on tallentanut salaperäinen tohtori Morel, joka haluaa keksinnöllään tehdä itsensä ja ystävänsä kuolemattomiksi. Tallenne takaa tai jopa tekee todellisuuden: mitä ei ole ikuistettu, sitä ei ole olemassa. Morelin keksintö toteuttaa täydellisesti ikuisen läsnäolon fantasian, mutta kalliilla hinnalla, sillä taltioitu ihminen menettää sielunsa kuvajaiselle ja kuolee.

Tavallisesta tieteisseikkailusta Bioy Casaresin romaanin erottaa se, ettei siinä keskitytä keksijään tai hänen koekaniineihinsa vaan viattomaan syrjästäkatsojaan. Kertoja on kuin kolmiulotteisen tosi-tv:n hyväuskoinen katsoja, jolle vasta vähitellen paljastuu kuvajaisiin kätkeytyvä karmaiseva totuus. Hänen reaktionsa ei ole moraalinen närkästys vaan ensin kammotus, mitä ihminen tuntee aaveita kohtaan, sitten kilpailevan tiedemiehen halu päästä perille Morelin keksinnön yksityiskohdista.

Kertoja on näet itsekin askarrellut kuolemattomuuden kimpussa tutkimuksissaan, joihin hän viittaa päiväkirjassa vain epämääräisesti. Morel näyttää ratkaisseen hänen ongelmansa: miten tallentaa kuolematon tietoisuus, jotta se ei katoaisi ruumiin kuollessa. Halu päästä perille Morelin keksinnön yksityiskohdista ja rakkaus tavoittamattomaan Faustineen saavat kertojan lopussa vaihtamaan tarkkailijan roolin tekijän rooliin. Hän tallentaa itsensä ja heijastaa oman kuvajaisensa Faustinen viereen, jotta jälkipolvista – keitä he sitten lienevätkään autiolla saarella – näyttäisi siltä, että hän ja Faustine ovat samaa seuruetta ja peräti läheiset ystävät.

Faustinen henkilöhahmo perustuu Bioy Casaresin suuresti ihailemaan elokuvatähti Louise Brooksiin, mikä korostaa kertojan faustisen päätöksen traagisuutta. Yksipuolinen rakkaus saa kertojan vaihtamaan oman ihmisyytensä ihailemaansa mediatodellisuuteen, jossa kaikki tapahtumat toistuvat iankaikkisesti täsmälleen samanlaisina. Elokuva ei muutu eikä kehity – ainoastaan katsojan kokemus siitä voi muuttua ja syventyä. Tallentaessaan itsensä Morelin laitteilla kertoja luopuu katsojan roolistaan ja valitsee fiktiivisen menneisyyden mahdollisen muutoksen ja aktuaalisen tulevaisuuden sijaan.

Kuitenkin kertojan lopullinen ratkaisu jää monien muiden merkityksellisten yksityiskohtien tavoin hienoisen hämärän peittoon. Näennäisestä vilpittömyydestään huolimatta kertoja ei koskaan paljasta kaikkea ja olettaa lukijan tietävän asioita, joista tällä ei voi olla aavistustakaan. Hänen tekstinsä on yhtäältä pikkutarkkaa ja täsmällistä, lähes tieteellistä tutkielmaa muistuttavaa, toisaalta hän joutuu jatkuvasti tunnekuohuihin, jotka saavat hänet ylidramatisoimaan ympäristönsä tapahtumia. Houreet ja haaveet punoutuvat asiatekstiin, eikä niitä voi lopulta erottaa toisistaan.

Päähenkilön tuntoja ja tunteita kuvastava kerronta onkin ehkä romaanin mieltä kiinnittävin piirre. Bioy Casaresin pienoisromaanin kerronta ja tematiikka muistuttavat hyvin paljon eräitä Borgesin novelleja, esimerkiksi ”Haarautuvien polkujen puutarhaa” tai ”Miestä, joka kirjoitti Quijoten”. Näennäisen naiivin ilmiasun alla Bioy Casares ja Borges käsittelevät suuria asioita. Alkuperäisen ja kopion, todellisen ja (h)aaveen suhde kuuluu näihin ratkaisemattomiin mysteereihin, jotka pääsevät ilmenemään kaikessa monimuotoisuudessaan vain fiktiossa. Morelin keksintö ei selitä tai ratkaise ja on juuri siksi niin kiehtova ja puhutteleva.