Tomun taikuri

Adonis on arabiankielisen nykylyriikan tärkein edustaja ja suunnannäyttäjä. Hänen laaja tuotantonsa on luettavissa useimmilla eurooppalaisilla kielillä. Profeetallinen poljento ja ajankohtaisaiheet risteävät ilmaisussa, joka on palkittu monin kansainvälisin tunnustuksin. Adonista on kaavailtu myös Nobel-ehdokkaaksi.

Alí Ahmad Sa’íd, kirjailijanimeltään Adonis, syntyi Syyriassa vuonna 1930. Hänen varhaistuotantoaan värittää kansallismielinen politiikka. Muinaisen Ugaritin löytyminen 1929 nosti esiin suur-Syyrian, joka kansallisen sosialistipuolueen visioissa ylsi Jordaniasta aina Kyprokseen saakka. Toisella vuosituhannella eKr. kukoistanut Ugarit oli Välimeren alueen keskeinen kauppakaupunki. Tavaran vanavedessä länteen ui esikuvia moniin Homeroksen eeposten tarinoihin.

Myös antiikin mytologian Adonis-jumala tulee idästä. Kanaanilaisissa muinaiskielissä adón tarkoitti ’herraa’. Sanan kulttuurisesti laaja vaikutuspiiri kiehtoi kirjailijaa, joka omaksui Adonis-nimen itselleen. Yleisarabialaisen ajattelunsa voimistuessa Adonis joutui poliittisiin selkkauksiin. Hän lähti vapaaehtoiseen maanpakoon Libanoniin ja jatkoi opintojaan Pariisissa. Ylipistovuosien jälkeen runoilija perheineen asettui pysyvästi Ranskaan. Adonis työskenteli Unescon arabidelegaatiossa ja vakiinnutti paikkansa kirjailijapiireissä.

Laulut ja todellisuus

Jaakko Hämeen-Anttilan toimittama suomennosvalikoima kattaa Adoniksen keskeisen tuotannon. Valikoima perustuu Koottuihin runoihin (al-A’mál ash-shi’riyya). Kolmiosainen teos ilmestyi Damaskoksessa vuonna 1996.

Adoniksen kiitetyin kokoelma Mihyár Damaskolaisen laulut (1961) sijoittuu suomennoksen alkuun. Kokoelman innoittajana vaikutti vuonna 1036 kuollut runoilija Mihyár ad-Dailamí, Mihyár Dailamilainen. Mihyár Damaskolainen on puolestaan Adoniksen alter ego, jonka kautta runoilija tutkii kulttuurien ja uskonnon monimuotoisuutta.

Kiinnostus suur-Syyriaan ja Välimeren aiheisiin näkyy henkilöhahmojen valinnassa. Runo ”Orfeus” rinnastaa antiikin mytologian ja runouden ikuisen tehtävän: innoitus on haettava alueilta, joissa laulun hintana on kärsimys. Kuolemassakin runoilijan kieli synnyttää uutta elämää: ”Rakastan ja vierin manalan pimeydessä / kivenä, mutta valaisen. // Tapaan ennustajattaret / muinaisen jumalan vuoteella. / Sanani ovat tuulta, joka saa elämän huojumaan, / ja lauluni kipinöitä. // Olen tulevan jumalan kieli, / olen tomun taikuri.”

Mytologisen kuvaston ohella Adoniksen runomaailmaan lukeutuvat ajankohtaiset aiheet. Näistä tunnetuimpia on runoelma Hauta New Yorkille, joka ilmestyi 1972. Vuotta aiemmin Adonis osallistui Yhdysvalloissa International Poetry Forumin palkintokiertueeseen. Runot saivat hyvän vastaanoton, mutta Adonis itse oli pettynyt näkemäänsä. Öljykriisit, Vietnamin sota ja Yhdysvaltain sisäpolitiikka näyttivät runoilijalle menestyksen kääntöpuolen: ”Saastan / kasoista, Empire State Buildingin naamioista kohoaa / historia tuoksuina, jotka riippuvat levyinä: / Ei katse ole sokea, vaan pää / Ei puhe ole tyhjää, vaan kieli.”

Syyskuun 11. päivän tapahtumien jälkeen vuonna 2001 Adoniksen säkeitä lainattiin taajaan. Runoelman länteen suunnattu kritiikki sai lehdistön mielikuvissa puolustuspuheenvuoron sävyn. Hävityksen oheen Adonis listaa kuitenkin myös lyyrisiä kiintopisteitään. Näistä tärkeimpiin lukeutuvat Walt Whitman ja Yves Bonnefoy. Mytologian ja klassisen arabilyriikan lisäksi Adoniksen runouden keskeiset vaikutteet tulevat Yhdysvalloista ja Ranskasta.

Merkitysten monimuotoisuus

Adoniksen myöhemmät kokoelmat eivät sovella enää klassisen arabiankielisen lyriikan mittaa. Ne muuttuvat vaikeaselkoisiksi ja rakentavat suljettua, ”luomien alla” tapahtuvaa runomaailmaa. Uskonto, arvostelun kohde ja kulttuurinen voimavara, saa runoilijan tuotannossa yhä enemmän tilaa. Adonis suhtautuu kriittisesti islamilaisiin ääriliikkeisiin mutta tuntee omakseen islamilaisen mystiikan, erityisesti suufilaisuuden. Mystiikassa arkiset sanat kuvaavat arkitodellisuuden yläpuolella olevaa Jumalan maailmaa.

Matkalla olon tärkeys, vierauden tunne ja kielen sisäiset ulottuvuudet yhdistävät Adoniksen varhaista ja uutta tuotantoa. Proustin tavoin runoilija johdattaa lukijan kielen suistoon, jossa merkitykset ulottuvat sanottua edemmäs. Adoniksen lyriikassa samat aiheet – esimerkiksi Orfeus ja runoilijan tehtävä – toistuvat vuosikymmenestä toiseen. Hyvänä esimerkkinä on ”Runouden alku” teoksesta Vastaavuuksien ja alkujen kirja (1979), joka päättää suomennoskokoelman: ”Maailma haalistuu, / olen hukannut tuleni. // Kieleni on toinen, / askeleni / eivät enää ole askeleitani.”

Vieraudesta huolimatta runoilijan on aloitettava alusta, tartuttava taakkaansa kuin antiikin mytologian Sisyfos kiveensä. Jokaisen runon alku on ”sanojen ruumiit paljastava alastomuus”.

Suomentajalle Adoniksen runous on epäilemättä ollut haasteellinen tehtävä. Kielellisesti järkälemäinen teos edellyttää perinpohjaista kulttuuritajua. Jaakko Hämeen-Anttilan johdanto ja selitykset avaavat lukijalle merkityksiä, jotka muutoin jäisivät ymmärtämättä. Suomennosvalikoima näyttää, miten joustavasti ja vaivattomasti kääntäjä voi liikkua kahden kielen välillä.