Rotukarja

Argentiinalaisen Agustina María Bazterrican (s. 1974) teos Rotukarja on herättänyt huomiota karmivalla aiheellaan. Maapallon eläimistöön on iskenyt outo virus. Koska eläimet ovat taudin saastuttamia tai taudin pelossa hävitetty, tavallista tuotantoeläinten lihaa ei ole tarjolla. Lihakauppiaat myyvät kuitenkin erikoislihaa. Tarjolla on erikoisfileetä, erikoiskylkeä ja erikoismunuaisia, mutta valikoimissa on myös korvia, peniksiä ja sormia. Osa ihmisistä on nimittäin muuttunut lihakarjaksi, jota kasvatetaan varta varten syötäväksi.

Kirjan päähenkilö on Marcos Tejo, joka on lihajalostamossa töissä. Päähenkilön työtehtävien kautta kirjailija kuvailee teurastamon käytäntöjä ja muita aiheeseen liittyviä ilmiöitä. Makaaberit yksityiskohdat liittyvät teurastuksen lisäksi muun muassa nahkojen käsittelyn ja metsästyksen kuvauksissa, jotka myös kuuluvat Tejon työn alueelle. Miehen yksityiselämässäkin lihan käytöllä on suuri painoarvo: sisar suunnittelee hankkivansa ”kotitalouspään”, Tejo huolehtii hoitokodissa olevasta isästään ja haluaa varmistaa, ettei tämä päädy kuoltuaan syötäväksi. Lisäksi hän joutuu huolehtimaan lahjaksi saamastaan EPS-naaraasta.

Marcos Tejon koko elämä ei liity lihaan. Hän yrittää toipua ainoan lapsensa kuolemasta. Vaimo on muuttanut äitinsä luo saadakseen lohtua, kun kotona kaikki muistuttaa pitkään odotetusta ja sitten menetetystä pienokaisesta.

Teos haastaa kysymään, mikä oikeastaan on ihmisen ja eläimen ero. Esille nousee myös sanojen merkitys. Kun kauhistuttavat sanat korvataan neutraaleilla, mikä tahansa asia on helpommin hyväksyttävä.

Sanan voimaa

Uutta tilannetta normalisoidaan sanoilla. Tietenkään ei teurasteta ihmisiä, vaan päitä. Ei syödä ihmislihaa, vaan erikoislihaa. Teurastamokaan ei ole enää teurastamo, vaan lihapakkaamo.

Uuden lihan myötä omaksuttiin useita naudanlihan leikkaamisessa käytettyjä tekniikoita ja niitä alettiin käyttää yhdessä sianlihan käsittelyyn soveltuvien tekniikoiden kanssa. Laadittiin uusi nimistö ja suunniteltiin uudet leikkuukaaviot erikoislihaa varten. Kaavioita ei koskaan esitellä julkisesti. (s. 49.)

Kasvattamoissa ihmisiltä, siis päiltä, on poistettu äänijänteet, eivätkä ne osaa puhua. Osa päistä saa kasvuhormoneja, jotta ne kasvaisivat teurastuskuntoon nopeammin. Kalleimman EPS-lihan kasvatus taas kestään pitkään. Aluksi ihmiset ovat olleet varauksellisia erikoislihaa kohtaan, mutta halu syödä lihaa on voittanut vastenmielisyyden.

Useimmat ihmiset sulkevat silmänsä sellaisten asioiden kohdalla, joita eivät halua kohdata. Kaikki kuitenkin tietävät, mistä on kysymys. Lapsetkin leikkivät kiellettyä leikkiä, jossa pohditaan, miltä joku tuttu maistuisi.

Pian ihmiset alkoivat sianosien mukaan kutsua yläraajoja etupotkaksi ja alaraajoja takapotkaksi. Uudet nimitykset tekivät lopun kauhistuksen sekaisesta inhosta, ja lihantuottajat omaksuivat ne omaan käyttöönsä. (s. 45.)

Ihminen on sitä mitä hän syö  

Onko Bazterrican teoksessa virus todellinen vai väestönkasvun rajoittamiseksi keksitty? Sitä ei tiedetä, eikä moni sitä edes mieti. Oli virus totta tai ei, uusi käytäntö syödä ihmislihaa sekä vähentää maapallon väestömäärää että tarjoaa ruokaa nälkäisille ja herkuttelijoille. Kaikki haluavat lihaa eikä lihansyöntiä tarvitse hävetä. Toki toisille on tarjolla huolellisesti kasvatettua erikoislihaa siinä missä jotkut syövät, mitä saavat. Syötävää riittää yhtä kauan kuin on syöjiä.

Bazterrican teos on kirjoitettu ennen koronaviruksen aikaa. Tästä ajasta käsin eläimiin iskenyt uusi virus, joka aiheuttaa myös ihmisille vaaraa, tuntuu ikävän tutulta. Koronan yhteydessäkin on pohdittu eläintartuttajia, vaikka vielä ei ole tautien takia tuhottu eläimiä kovin laajamittaisesti. Tiettävästi koronan vuoksi Tanskassa on lopetettu minkkejä, ja joitakin vuosia sitten lintuinfluenssan pelossa Suomessakin paikoin harvennettiin lokki- ja varisyhdyskuntia. Tässä tilanteessa luettuna Bazterrican teos herättääkin miettimään, voisiko nykyinen lihantuotanto loppua tautien vuoksi ja mitä sitten seuraisi.

Bazterrican teoksessa teurastettavia päitä kasvatetaan syötäväksi. Niiltä on riisuttu lähes kaikki ihmisyyteen kuuluva. Päillä ei ole nimiä – ne ovat vain karjaa. Syötäväksi kasvatetut päät eivät osaa puhua eivätkä käyttää vaatteita. Kuitenkin myös iltaisin yksin liikkuvia ihmisiä yksinkertaisesti katoaa. Köyhillä ei aina ole varaa valita. Nälkäisimmät saattavat kaivaa auki tuoreita hautoja. Toisaalta ihmisiä voidaan joistakin rikoksista tuomita teurastettaviksi ja syötäviksi. Loppujen lopuksi syöjän ja aterian välinen ero on häilyvä. Juice Leskinen muistutti joululaulussaan Sikatutusta sanonnasta, jonka mukaan ihminen on sitä, mitä hän syö. Juicen laulussa kysymyksessä on sika, mutta mitä laulettaisiin Rotukarjan maailmassa?

Bazterrica kuvaa ihmislihan syömisen monia puolia ja siihen liittyviä eettisiä kysymyksiä. Kirjallisuudessa ihmissyönti on kirjallisuudessa ennenkin taipunut satiirin ja yhteiskuntakritiikin keinoksi: Jonathan Swift esitti jo vuonna 1729 rajun satiirisen ”vaatimattoman ehdotuksensa” käyttää köyhät irlantilaislapset ruoaksi. Bazterrica yhdistää laajamittaisen ihmissyönnin tehotuotantoon. Teos haastaa kysymään, mikä oikeastaan on ihmisen ja eläimen ero. Esille nousee myös sanojen merkitys. Kun kauhistuttavat sanat korvataan neutraaleilla, mikä tahansa asia on helpommin hyväksyttävä.