Ajan olo

Pieksämäellä asuva mutta Kangaslammilla syntynyt runoilija Aki Luostarinen (s. 1952) lähestyy kokoelmassaan Ajan olo ajan, rahan ja materian merkitystä nykysuomalaisen silmissä ja mielessä. Luostarisen 45 runoa painottavat myös muun muassa kestäviä elämänarvoja ja onnellista elämää pohtivia katsantokantoja.

Ajan olo on Luostarisen kymmenes runoteos. Välimatkaa edelliseen kokoelmaan Maan pakolainen (2004) on kertynyt jo tovi. Luostarisen esikoisteos Näinä aikoina on haaveista vaiettava ilmestyi vuonna 1976. Lyriikan lisäksi kirjailija on tuottanut romaanit Pakanan vaellus (1990) ja Poika ja torakat (2007).

Pitkän kirjoittajanuransa aikana Luostarinen on kirjoittanut myös radiokuunnelmia, esseitä, artikkeleita, pakinoita ja kirja-arvosteluja. Hän on toiminut myös kirjoittajakurssien ohjaajana sekä toimittanut lehtiä. Kokoomateos Luostarisen lyriikasta Valitut runot 1975–2002 ilmestyi vuonna 2002.

Kaikki Luostarisen kaunokirjat ovat ilmestyneet WSOY:n kustantamina, mikä jo sinänsä vakuuttaa runoilijan tuotosten painoarvosta. Valtakustantamon kustannustehokkuudelle tuovat miinuksen ne luvattoman monet kirjoitusvirheet, joita suppeaan Ajan olo -runoteokseen on jäänyt huolimattomalta oikolukijalta.

Kun Maan pakolaisessa runokertoja tiivisti ajatuksiaan ihmisen asuinpaikasta ja asemasta, nyt kertojan huomio on suuntautunut enemmän ajan ja ikuisuuden aspekteihin. Ajankuvissa arkipäivät ovat keskeisiä kohteita, juhla vilahtelee sivulauseissa. Ajan olon nimikkoruno tähyää ikuisuuden ääreen.

Ajan käsite muuttuu täysin toiseksi ikuisuuden näkökulmasta katsottuna: ”Ajatella aika / on tila / puuttuu suunnat / olla sen joka puolella / ja sisällä, / että ikuiselta puuttuu / alku ja keskiosa / eikä se lopu. //”

Tyylikkäät runot ovat kohtalaisen aforistisia. Luostarisen runo saattaa toisinaan kiertää ideansa kehälle: ”Elää ikänsä / havaitakseen ensi kerran / että muistaisi aina.”

Runoilijana Luostarinen on maalaismies henkeen ja vereen. Maalaistyöhön nostalgialla suhtautuva runokertoja esittelee vuolaasti esimerkiksi vuodenaikojen ja viljelyrytmin muutoksia. Kosmoksen keskikohta löytyy keskellä talvea, jolloin suunnitellaan uudet kylvöt, hankitaan uudet siemenpussit ja valmistaudutaan tulevaan viljelykauteen.

Runoilijan maailmanparannustendenssi on verraten näkyvä ja painokas.

Ajan olon luontokuvat ovat voimakkaita, havainnollisia ja allegorisia. Runokertoja vertaa jumalia ja rahaa aurinkoon, jonka yltiömäinen kirkkaus peittää sen kasvot tyystin. Rahan lakeijat puolestaan on niin monikasvoisia, ettei niistä saa selvää. Suhdanteita ei voi ymmärtää ilman raha-asioiden astrologian opiskelua, mikä ei järki-ihmistä tyydytä. Voima, jolla raha liikuttaa nykyihmistä, vaikuttaa kertojasta jopa uskonnolliselta:

”Raha liikkuu, liikuttaa, ei lepoa saa / edes Herran pyhinä, se on usko: / kun luotto loppuu, arvo katoaa. / Sen piti olla apua, mutta niin / talous on kaikki kaikessa. / Jumala palvelee sen pyhyyttä, ja piru sinut nokkii, jos asiaa epäilet.”

Luostarisen runoissa ahneus näyttäytyy perisynnillisenä paheena, jota ilman yhteiskunta kituu ja kuihtuu olemattomiin. Samassa säkeessä kertoja saattaa kuitenkin esitellä tervettä ahneutta (!), joka pitää taivaankappaleet liikkeessä ja antaa elämälle onnen ja mielekkyyden.

Runoilijan maailmanparannustendenssi on verraten näkyvä ja painokas. Paljon on maailmassa ja sen aikakäsityksessä ja tavoitteissa korjaamista. Maailmanparantajan yksinäisyys kuitenkin vaivaa kertojaa tämän tästä: kun on kauan yksin, alkaa kuvitella ja horista kaikenlaista itsekseen. Katarttinen päätös seuraa runokokoelman viimeisessä runossa, kun kertoja kertoo solmivansa aselevon maailman kanssa ja kehottaa maailmaa huilaamaan kiireisyytensä keskellä:

”Jospa hetken huoahtaisin / ja huilaa sinäkin, maailma. / En minä sinua soimaa, vaikka et / tuon kummemmaksi tule.”