Leikitään kotia

Aki Salmela kirjoittaa runokokoelmassaan Leikitään kotia (Tammi 2005) ajasta, jonka on aika vaihtua, ja tapahtumista, jotka tapahtuvat tapahtumisen tahtiin. Surrealistissävytteinen kokoelma, joka on kirjoittajansa toinen vaatii lukijaltaan hermoja, mutta tarjoaa vastineeksi tarpeeksi koukkuja. Salmelan esikoisrunokokoelma Sanomattomia lehtiä ilmestyi viime vuonna, ja se nappasi itselleen Kalevi Jäntin palkinnon.

Aikuisella on kummat kotileikit

Jos minä leikin kotia, tarvitsen kahvikupit, leikkikakun, nuken lapseksi ja leikkikaverin. Salmela ei runoissaan liiku näin konkreettisessa maailmassa. Hänelle kotileikki on pikemminkin roolileikki: ”Jos minä olen eteinen, oletko sinä keittiö. Jos sinä olet kunnollinen, olenko minä heittiö. Jos sinä olet vanhemmat, olenko minä lapset. Jos sinä olet tumma tukka, olenko minä harmaat hapset.”

Leikki ei keskitykään miniatyyrikupeista juomiseen, vaan runojen puhuja mittaa matkaa toiseen, sinään. ”– Se on kuin seinä / sinun ja minun välissä, sanotaan / välillä. Me lyömme siihen päämme // kumartuessamme suutelemaan / toinen toisemme kuvaa.”

Kuten runojen maailma kokonaisuudessaan, myös runojen sinä vaikuttaa etäiseltä, peilikuvamaiselta rakenteelta, joka toisinaan on vain vastaanottajan paikalla, mutta ajoittain istahtaa myös minän pöytään ja konkretisoituu läsnäolijaksi: ”Jos minä häilyn tässä / istu sinä siinä. Nyt kun molemmilla / on tilansa tässä tilojen maailmassa, // anna minä kaadan vielä kierroksen.”

Kieli leikkii

Toistot vaikeuttavat Salmelan teksteihin tarttumista. Salmela toistaa ja kirjoittaa toistoistaan. Jatkuva uudelleensanominen muuttaa konkreettisetkin asiat abstrakteiksi. Kun runossa sanotaan seitsemäntoista kertaa ”Me tulemme toisiamme kohti”, ei runo enää kerro liikkeestä vaan pysähtymisestä, jähmettyneestä hetkestä. ”Me tulemme toisiamme kohti, / niin kuin elämä olisi uni joka ei ymmärrä vaihtua.”

Leikitään kotia onkin kuin kertomus tästä vaihtumattomasta, mutta alati muuttuvasta unesta, joka sekoittaa kaikki arkielämän ilmiöt ajoittain ahdistavaksikin sekamelskaksi. Esimerkiksi kokoelman toisessa osassa, ”Obsessiossa”, Salmela käyttää omintakeista kysymystekniikkaansa sulattaakseen samaan massaan muun muassa työttömyysrahahakemuksen, lääkärikäynnin ja runojen minän pohdinnat omasta puheestaan. Lukijalle runoilijan kyselykausi on yhtä tuskastuttava tila kuin vanhemmalle viisivuotiaan jatkuva utelu. Kysymyksiin ei jaksa vastata kukaan. Äänessä on dementiaan ajautunut Pablo Neruda. Leikitään kotia on myöhäismoderni versio Nerudan Kysymysten kirjasta.

Salmelan kieli pystyy moneen. Se töksähtelee, kasautuu ja leikkii vuoroin yksinkertaista, vuoroin monimutkaista. Itse koin lauseenvastikkeet häiritsevinä etenkin silloin, kun ne jäävät roikkumaan yksinään runon hännäksi. Kokoelman kaikessa katkonaisuudessa on huomionarvoista, miten elokuvallisia tunnelmia osan ”Loistava polku” proosarunot pystyvät luomaan. Niiden kieli on eheää ja kuvastot elämänläheisiä: pistooleita, kaloja ja kellohameita. Hitaan taide-elokuvan suomaa hengähdyspaikkaa seuraa tuskastuttava ”Tuskin”: ”elämä. Mutta tuskin. Aivan kuin ja oikeastaan vielä kerran. Kaikki. Uudelleen. Koska kaikki. Se ei ole mikään syy. Se ei ole. Ei ole minkään syy. Se ei, mutta syy.” Samankaltaista tavaraa seuraa kaksitoista riviä, kyseisellä sivulla siis.

Päällimmäiseksi tunnelmaksi Aki Salmelan kokoelmasta jää yö. Leikitään kotia on kokoelma poisleikittyjä päiviä ja itsensä etsimistä pimeästä. Teoksen lämpimänsävyisiä kansia katsoessaan tätä ei uskoisi. Paitsi yössä, runoissa viivytään paljon myös varjoissa. Vaikka teksteistä ei puhallakaan kylmä viima, ne eivät silti ole suositeltavinta huopaankääriytymisrunoutta. Aki Salmelan Leikitään kotia kannattaa kaivaa esiin päivänä, jonka on ajatellut viettää shakkia pelaten, mutta jäänyt kaveritta.