Kiviset unet

Akram Ailisli (oikealta nimeltään Akram Najaf oğlu Naibov) on azerbaidžanilainen kirjailija, runoilija, kääntäjä ja entinen parlamentin jäsen. Ailisli syntyi vuonna 1937 neuvostoajan Azerbaidžanissa, ja koulutuksensa hän sai Moskovassa arvostetussa Maxim Gorkin kirjallisuusinstituutissa. Ailisli saavutti mainetta ja suosiota kirjailijana jo varhain niin Azerbaidžanissa kuin Neuvostoliitossakin. Ailislin teoksia on käännetty useille kielille, ja hän on voittanut lukuisia kirjallisuuspalkintoja.

Kiviset unet -romaanissaan (2013) Akram Ailisli käsittelee Azerbaidžanin historiaa, kotimaansa poliittista tilannetta ennen itsenäistymistä vuonna 1991 ja armenialaisiin kohdistuneita vainoja. Ailisli on sanonut haastattelussa, että hän osasi odottaa aiheen nostattavan jonkinlaista kuohuntaa kotimaassaan. Kun Kiviset unet ilmestyi ensimmäisen kerran venäläisessä Druzhba narodov ‑kirjallisuuslehdessä joulukuussa 2012, kuohu oli kuitenkin paljon odotettua suurempi. Teoksen julkaisemisen jälkeen Ailislilta riistettiin hänelle annettu Azerbaidžanin kansalliskirjailijan arvo, hän menetti presidentin myöntämän eläkkeensä sekä saamansa valtion kunniamerkit. Kivisiä unia ei ole julkaistu Azerbaidžanissa, mutta kohu sen ympärillä on ollut silti valtaisa.

Teoksen julkaisemisen jälkeen Ailislilta riistettiin hänelle annettu Azerbaidžanin kansalliskirjailijan arvo, hän menetti presidentin myöntämän eläkkeensä sekä saamansa valtion kunniamerkit.

Armenialaiset ovat historian saatossa muodostaneet kansallisen enemmistön eräillä Azerbaidžanin alueilla, kuten mm. Vuoristo-Karabahissa. Kansojen yhteinen historia ja rinnakkaiselo ei ole ollut mutkatonta. Kivisten unien tapahtumat alkavat 1980-luvun lopulta, jolloin Neuvostoliitto on hajoamassa, azerien ja armenialaisten välit ovat kiristyneet ja Azerbaidžanin pääkaupungin Bakun kaduilla mellakoidaan. Romaanin keskushenkilö on Sadai Sadygly, kuuluisa näyttelijä, azeri ja muslimi. Sadai tuodaan bakulaiseen sairaalaan henkihieveriin hakattuna. Hänen kimppuunsa on hyökätty kadulla, kun hän on yrittänyt puolustaa armenialaista naapuriaan.

Kun Sadai makaa tajuttomana sairaalassa, muistot kotikylästä, Nahitševanissa sijaitsevasta Ailisista, tulvahtavat hänen mieleensä ja vievät ajassa taaksepäin. Sairaalassa maatessaan Sadai vaipuu unenomaiseen muistojen maailmaan. Hän käy läpi kotikylänsä ainutlaatuisen mutta samalla väkivaltaisen tarinan, jota armenialaisten systemaattisen vainoamisen ja kansanmurhan muistot varjostavat. Ailisli kuljettaakin Kivisissä unissa rinnakkain kahta eri maailmaa: valvetilan mellakoivassa Bakussa seurataan kauhulla tilanteen kehitystä kaduilla ja koko maassa, kun taas Sadain unimaailmassa liikutaan Sadain lapsuudessa ja syvällä historiassa. Yhdessä nämä kaksi maailmaa muodostavat monipolvisen, yhtenäisen tarinan.

Epätoivoa ja toivon pilkahduksia

Azerbaidžanissa vuonna 1988 syttyneen tuhoisan Vuoristo-Karabahin sodan yhteydessä mellakoitiin myös muualla maassa. Mm. Sumgaitissa ja Bakussa azerit hyökkäsivät armenialaisia vastaan. Tammikuussa 1990 yhteenotot pääkaupungissa Bakussa äityivät niin rajuiksi, että Neuvostoliitto joutui lopettamaan mellakat väkivaltaisesti armeijan voimin. Pogromiksi kasvaneita mielenosoituksia kutsutaan nimellä ”Musta tammikuu”

”Mustaan tammikuuhun” johtaneita tapahtumia kuvataan siis myös Kivisissä unissa. Bakussa, Sadai Sadyglyn kotikaupungissa, armenialaisia ja myös heitä auttavia azerbaidžanilaisia vainotaan ja tapetaan. Vanhus heitetään alas parvekkeelta, nainen sytytetään palamaan torilla ja 14-vuotias tyttö hakataan metrossa. Kaupungin miliisi ei tee mitään, ja korruptoitunut hallitus pelaa raakaa poliittista peliä armenialaiskysymyksellä. Vuosikymmeniä samalla kadulla asuneet bakulaiset pelkäävät puolustaa naapureitaan ja ystäviään. Julmuus ja raakuus saavat kaiken inhimillisyyden katoamaan kaupungista.

Synkästä aiheesta huolimatta Ailislin romaanissa on kuitenkin läsnä myös toivo. Sodan ja vainojen keskellä elää oikeamielisiä ihmisiä, joiden inhimillisyydestä toivon kipinä nousee ja jotka eivät halua jatkaa väkivallan kierrettä. Sadai Sadygly on näistä kipinöistä yksi. Sadai kritisoi avoimesti maansa (neuvosto)johtoa. Hän ei suostu kumartelemaan tai mielistelemään neuvostovallan johtajaa, ”Isäntää”, ja hän kieltäytyy itsepintaisesti ”Isännän” hänelle tarjoamista suosionosoituksista. Sadaita ajaa oikeudenmukaiseen käytökseen sisäinen vimma, jota hän ei pysty hillitsemään. Hän tuntuu kantavan sisällään jonkinlaista kansansa kollektiivisen synnin tuskaa:

”Sadai Sadygly ei ollut enää viime aikoina elänyt omaa elämäänsä. Tilanne oli outo: Hänen veressään ei ollut pisaraakaan armenialaista verta, ja hänen toinen isoisänsä oli tehnyt pyhiinvaellusmatkan Karbalaan, toinen Mekkaan, mutta hän oli jo jonkin aikaa kantanut sisällään nimetöntä armenialaista. Tai ei ollut kantanut sisällään vaan piilottanut sisälleen. Jokaisen tässä suuressa kaupungissa pahoinpidellyn, loukatun ja tapetun armenialaisen myötä hän tunsi kuin olisi itse joutunut pahoinpidellyksi, loukatuksi, tapetuksi.” (s. 92)

Synkästä aiheesta huolimatta Ailislin romaanissa on kuitenkin läsnä myös toivo. Sodan ja vainojen keskellä elää oikeamielisiä ihmisiä, jotka eivät halua jatkaa väkivallan kierrettä.

Sadain lisäksi hyvää tahtoa löytyy myös muista romaanihenkilöistä. Sadaita hoitava iranilainen tohtori Farzani ei esim. pidä sitä mitenkään kummallisena, että Sadai on rynnännyt armenialaisen vanhuksen avuksi, vaan toteaa, että ”juuri niin toimisi jokainen, joka pitää itseään ihmisenä”. Myös Sadain appea, vanhaa tohtori Abasalijevia, joka Sadain tapaan rakastaa Ailisin kylää yli kaiken, vainotaan armenialaissympatioiden takia. Romaanissa onkin ennen kaikkea kyse inhimillisyydestä ja hyvistä ihmisistä. Sadai, Farzani ja Abasalijev eivät tunne vain sääliä tai empatiaa armenialaisia kohtaan, kyse on jostain enemmästä. Heille oikeudenmukaisuus, hyvyys, suvaitsevaisuus ja humaanius ovat itsestäänselvyyksiä. He eivät ajattele, kuka on azerbaidžanilainen tai kuka armenialainen, heille ihminen on ihminen kansallisuuteen katsomatta.

Ailisin kylä

Nykyisen Azerbaidžanin alueella Nahitševanissa, Armenian, Iranin ja Turkin rajalla Kaukasus-vuorilla sijaitseva Ailisin kylä on Akram Ailislin synnyinkylä. Kylä esiintyy myös monissa muissa kirjailijan runoissa, näytelmissä ja novelleissa. Kivisissä unissa kylään tutustutaan Sadai Sadyglyn unien ja muistojen sekä tohtori Abasalijevin luentomaisten tarinoiden kautta. Ailisin historiaa tunnetaan varhaiskeskiajalta saakka, jolloin se oli yksi armenialaisten vanhimmista ja merkittävimmistä asutusalueista. Ailis oli armenialaisille tärkeä paikka niin uskonnollisesti kuin kulttuurillisestikin. Vielä 1900-luvun alkupuolella suurin osa Ailisin asukkaista oli armenialaisia. Vuonna 1919 kylä kuitenkin joutui vainojen kohteeksi, minkä seurauksena lähes kaikki sen armenialaiset asukkaat tapettiin.

Abasalijevin ja muiden vanhojen kyläläisten kertomista tarinoista Sadai oppii, miten armenialaiset kristityt ja azerbaidžanilaiset muslimit elivät Ailisissa ennen joukkoteurastusta sulassa sovussa. Levottomina aikoina se tuntuu Sadaista lohdulliselta. Tarinoiden edetessä kylä alkaakin muodostua Sadaille eräänlaiseksi unelmaksi paremmasta maailmasta. Ailislin loihtimissa mielikuvissa tavoitellaan jo lähes utooppista maailmaa, jossa ihmisen ymmärrys ja tietoisuus ovat niin kehittyneitä, että sorto, valtataistelut, kosto ja ennakkoluulot menettävät kokonaan merkityksensä.

Sairasvuoteella uneksiessaan Ailis ja sen menneisyys muuttuvat Sadaille myös ja ennen kaikkea uskonnolliseksi kokemukseksi. Eräänä kesänä Sadai ja Abasalijev kiertävät yhdessä Ailisia ja sen unohdettuja paikkoja. Ailis on vanha kristillinen pyhä paikka, ”armenialaisten Mekka ja Medina”, jossa on aikoinaan kohonnut 12 kivikirkkoa. Nyt kylän kirkot ovat kuitenkin jo pelkkiä unohdettuja raunioita. Se, mitä kirkoista on vielä jäljellä, tekee Sadaihin lähtemättömän vaikutuksen:

”Jopa ilma kirkon sisällä oli erilainen kuin muualla, eikä ehkä ollenkaan tästä maailmasta. Kirkon kupolien kapeista ikkunoista tulvivat suorakulmaiset valonsäteetkään eivät tuntuneet olevan samoja kuin muualla Ailisin kylässä, vaan peräisin kaukaisista ja tuntemattomista maailmoista. Kupolin alapuolelle oli hiljattain syntynyt halkeama, ja siitä tunkeutuva valonsäde loi kirkon sisälle tunteen tuonpuoleisesta.” (s. 61)

Sadai on lapsuudestaan asti nähnyt yhtä ja samaa unta taivaita kohti nousevista kiviportaista, jotka ovat samanlaiset kuin Ailisin tuhoutuneille kirkoille vievät portaat. Sadaille unen portaat ovat omanlaisensa Jaakobin tikapuut, yhteys Jumalaan ja taivaaseen. Sadain mielessä kypsyykin hiljalleen toive kääntyä kristinuskoon, elää loppuelämänsä munkkina ”ja rukoilla Jumalalta anteeksiantoa muslimeille niiden pahojen tekojen vuoksi, jotka nämä olivat tehneet armenialaisille”. Loppujen lopuksi sillä ei kuitenkaan ole merkitystä, onko Sadai kristitty vai muslimi, niin kuin ei ole silläkään, onko hän azeri vai armenialainen. Kiistat eri uskontokuntien välillä jäävät romaanissa lopulta vain taustalle. Pääasiaksi nousee ihmisen pyrkimys kohti jumalaa ja totuutta.

Sadaita voisi tavallaan pitää myös Akram Ailislin alter egona. Ailisli on vastannut romaanistaan nousseeseen kohuun mm. sanomalla, että azerbaidžanilaisena hän koki velvollisuudekseen tuoda esiin maansa roolin konfliktissa. Hänen mukaansa on armenialaisten kirjailijoiden velvollisuus puolestaan kertoa armenialaisten suorittamista hirmuteoista. Ailisli kyllä mainitsee romaanissaan myös armenialaisten hyökkäykset azereita vastaan, mutta hän ei pureudu niihin sen syvemmin. Tämä oli yksi seikka, josta azerbaidžanilaiset suuttuivat Kivisten unien ilmestyessä. Kun Sadain vaimo tuskastuu siihen, ettei hänen aviomiehensä näe muuta kuin azerien tekemät väkivaltaisuudet, tohtori Abasalijev sanoo hänelle:

”[Sadai] on ollut syntymästään saakka rehellinen, tunnollinen ja haavoittuva. Eikä kyse ole siitä, millaisia nykyiset armenialaiset ovat, vaan siitä, millaisia me olemme. Sadai ei mieti entisiä tai nykyisiä armenialaisia. Hän ajattelee vain meidän kansaamme.” (s. 53)

Sadai haluaa azerien tiedostavan oman osuutensa väkivaltaiseen historiaan ja on myös itse valmis kantamaan siitä vastuuta. Kivisissä unissa onkin samoja kaikuja, kuin Stalinin jälkeisessä vapautuneemmaksi muuttuneessa Neuvostoliitossa, jossa venäläisen kirjallisuuden haluttiin palaavan juurilleen hyvän ja oikean puolustajana. Ailisli näkee nuoruutensa neuvostokirjailijoiden tapaan oman roolinsa totuuden ja eettisyyden puolestapuhujana. Kiviset unet tuo myös etäisesti mieleen Tšingiz Aitmatovin (1928–2008) romaanin Eikä päivä pääty (1980). Ailislin tapaan Aitmatov korostaa, miten tärkeää on muistaa niin oma menneisyytensä kuin kansallinen ja paikallinen kulttuuriperinnekin, hyvine ja huonoine tapahtumineen.

Aina vain ajankohtainen

Ilmestyessään vuonna 2012 Kiviset unet repi auki kaikki vanhojen väkivaltaisuuksien jättämät arvet. Lisäksi Ailisili sohaisi teoksellaan muitakin tabuja, kuten uskontoon liittyviä kysymyksiä. Julkinen loanheitto ja vihakampanjointi alkoi. Ailislia vastaan järjestettiin mielenosoituksia, joissa hänen kuvaansa ja kirjojaan poltettiin, hänen näytelmiensä esittäminen kiellettiin ja hänelle vaadittiin mm. maastakarkotusta. Vainoaminen tuo mieleen Salman Rushdien ja Orhan Pamukin kohtalot. Pamuk aiheutti kohua Turkissa kirjoittamalla armenialaisten kansanmurhasta, eli samasta aihepiiristä kuin Ailisli.

Ilmestyessään vuonna 2012 Kiviset unet repi auki kaikki vanhojen väkivaltaisuuksien jättämät arvet. Ailislia vastaan järjestettiin mielenosoituksia, joissa hänen kuvaansa ja kirjojaan poltettiin, hänen näytelmiensä esittäminen kiellettiin ja hänelle vaadittiin mm. maastakarkotusta.

Ailisli sai myös puolustajia koti- ja ulkomailla monista kirjailijatovereista, jotka ilmaisivat huolensa kirjailijan oikeudesta sananvapauteen. Myös ihmisoikeusaktivistit ja -järjestöt ryhtyivät toimeen puolustaakseen Ailislin oikeuksia. Vuonna 2014 Akram Ailislia esitettiin Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi. Kivisten unien aikaansaama myllerrys osoittaa, että (fiktiivisellä) romaanilla on edelleen väliä ja että se vaikuttaa vielä 2010-luvullakin ihmisiin voimakkaasti.

Kiviset unet ja sen tapahtumat ovat tiukasti päivämääriä ja vuosilukuja myöten kiinni Azerbaidžanin historiassa. Ailisli käyttää tekstissä lisäksi paljon selittäviä alaviitteitä, joissa hän selventää tapahtumapaikkoihin, nimiin ja sanontoihin liittyviä yksityiskohtia. Alaviitteet tekevät paikoitellen romaanista hieman töksähtelevää luettavaa, mutta ne kieltämättä ovat samalla suuri apu paikallishistoriaa tuntemattomalle lukijalle.

Samalla Ailisli on onnistunut kuitenkin luomaan hyvin universaalin teoksen. Kaikista historiallisista faktoista ja viitteistä huolimatta Kiviset unet on yleismaailmallinen tarina vihasta ja ennakkoluuloista. Romaani voisikin kertoa mistä tahansa aluetaistelusta, vainosta tai selkkauksesta kahden eri rinnakkain elävän kansan välillä maanosaan tai kulttuuriin katsomatta. Tarina on sama kaikkialla. Aina se synnyttää myös viattomia uhreja. Kuten tohtori Abasalijev sanoo: ”Jos sytytettäisiin yksi kynttilä jokaiselle pelkästään viime vuosituhannen aikana syyttömästi tapetulle, noiden kynttilöiden loiste olisi kirkkaampi kuin kuunvalo.” (s. 142)

Kiviset unet on kaikessa humaaniudessaan vangitseva ja vaikuttava lukukokemus. Vaikka tarina kertoo todella julmista tapahtumista, ei Ailisli kuitenkaan jää mässäilemään raakuuksilla. Kertojana Ailisli on tunnelmoiva; runsas maisemakuvaus on maalailevaa ja romaanin tempo on hidas ja soljuva. Kaikkiin henkilöhahmoihin Ailisli on saanut jotakin slaavilaista sentimentaalisuutta muistuttavaa. Mutta vaikka romaanissa korostuukin yksilön tunteet ja tunne, Ailisli välttää kaiken paatoksen. Romaanissa on voimakas tunnelma, joka jää mieleen pitkäksi aikaa.