Yacoubian-talon tarinat

”Sinusta on tullut hurskas partasuu, ja minä kuljen minihameessa ja lyhyissä hihoissa. Emme me sovi enää yhteen.” Yacoubian-talon köyhempien perheiden nuoret Busaina al-Sayyid ja Taha al-Šazli kohtaavat tämän päivän Egyptin toisistaan poikeavasti. Busaina on valmis taipumaan työnantajien lähentelyyn elättääkseen isättömäksi jääneet sisaruksensa, Taha tukee Koraaniin yhteiskunnan maallistuessa.

Egyptiläisen nyky-kirjailijan Alaa al-Aswanin romaanin keskusnäyttämö on Kairon Sulayman Pašša -kadun monikerroksinen, vuosikymmeniä nähnyt, ennen niin uljas Yacoubian talo. Tahan ja Busainan tyrehtyvä rakkaus on vain yksi siellä limittyvistä tarinoista. Talon asukkaat viistävät toisiaan kuin Raymond Carverin Oikopoluissa.

Ilmeisempi vertailukohde al-Aswanin romaanille lienee kuitenkin egyptiläisen, nyt jo edesmenneen kirjailijan Naguib Mahfouzin Midaqq-kuja (1947, suom. 1990), jossa kuvataan niin ikään erästä yhteisöä: Kirshan kahvilaan kokoontuvia kairolaismiehiä, jotka luottavat moninaiset ongelmansa Jumalan valaisemille. Yacoubian-talon tarinat päivittää kuitenkin Egyptin nykypäivään – niihin ristiriitoihin, joita vapautuvat arvot perinteisemmissä kohtaavat.

Uskonoppineetkaan eivät ole yksistään hurskaita sieluja. Vuonna 2002 ilmestyneen romaanin henki on selvästi syyskuun 11. päivän jälkeinen.

Kohtauksittain, s’il vous plaît!

Romaani etenee yhden selkeän juonikaaren sijaan kohtauksittain. Hienostunut homoseksuaali, ranskaksi ilmestyvän sanomalehden päätoimittaja Hatim Rašid etsii rakkautta, vaikka joutuukin tekemään sen juoruja varoen. Parhaimmat päivänsä nähnyt naistenmies Zaki al-Dasuqi pohtii kuolemaa mutta herääkin rakastamaan vielä viimeisen kerran. Sen sijaan keplottelemalla parlamenttiin kavunnut hadži Muhammad Azzamista ei ole aviomieheksi, vaikka rinnalla valvoo kaksikin vaimoa.

Kun korruptoitunut yhteiskunta sulkee Tahalta, talonmiehen pojalta, mahdollisuudet poliisiksi, uskontoon vedoten nuorukainen vastaa kuten kokee maailman hänelle vastanneen – ehdottomuudella.

Tahassa hahmottuukin mahdollinen terroristin muotokuva. Tovereineen hän haluaa islamin purkamaan epäkohtia kuten idän ja lännen vastakkaisuutta, mutta turhautuneille sanoman levittämiseen eivät mielenosoitukset tai suufirunoilijoiden humanismi riitä. Tarvitaan äärimmäisiä tekoja, joihin mestari Šakir juonii noviisin kuin viekas lordi Henry Dorian Grayn konsanaan.

Väliin leikataan Egyptin menneisyyteen, kaivataan entisiä aikoja ja Edith Piafin Pariisia.

Historian ”tunnetumpien tosiasioiden” rinnalla kuuluu myös marginaalisempia ääniä, kuten Chez Nous -baarin ”miehiin päin vinksallaan” olevien asiakkaiden. Homoravintolaksi tämä Yacoubian-talon kivijalkabaari mainitaan virallisesti ainoastaan ”eurooppalaisissa turistioppaissa”.

Yhteiskuntaa satiirilla

Vaikka tapahtumat kerrotaan ainakin näennäisesti samassa toonissa osoittelematta tai moralisoimatta – jopa himpun puisevasti – on romaanissa silti jotain eläytyvää. Henkilöt ovat kokonaisia, tosin mahdollisesti vielä kiinnostavampia, jos mielen kerroksisuus kantaisi kertojan vakaan äänen halki. Nyt pysytellään kuitenkin realismin keinoissa. Kokeilevuus on paremminkin sisällön rohkeudessa kuin kerronnan leikissä.

On silti muutama kohta, jossa viitataan kerronnan rakennettuun luonteeseen: ”Jätin yllä olevan tilan tyhjäksi, koska en tiennyt, mitä kirjoittaisin. Sanat sopivat kyllä välittämään jokapäiväisiä iloja ja suruja, mutta kynä ei tosiaankaan taivu kuvaamaan merkittävimpiä onnen hetkiä.” Näin siis kertoja, Yacoubian taloksi tulkitsemani, puoltaa lähes puolen sivun tyhjää.

Yacoubian-talon tarinat on arabiankielisen maailman tämän hetken myydyimpiä teoksia. Se on käännetty yli kahdellekymmenelle kielelle ja myös filmatisoitu. Ennen läpimurtoaan al-Aswani yritti kuitenkin vuosia saada kirjojaan julkaistuksi Egyptissä, ja turhautuneena ennen muuttoa maasta päätti kirjoittaa vielä yhden.

Vihdoin silkkihanskaan piilotettu yhteiskuntasatiiri puri, ja kansakunta oli valmis kuvastimeen: ”(…) yli yhdeksänkymmentä prosenttia esimiehistä pelehtii nuorten naispuolisten työntekijöiden kanssa. Jos tyttö kieltäytyy yhteistyöstä, hän lentää pihalle (…)”, Busainia neuvotaan. Naisten on vain löydettävä keino, jolla ”suojella sekä itseään että työpaikkaansa”. Vai miten se nyt menikään?

Mutta nauretaanko romaanissa yksistään tämän hetken totuuksille? Rakastelun jälkeen ”[h]iukset yhä kosteina, hipiä vielä punastuneena ja katse kuulaana hän [Hatim] hehkuu silloin aamukasteen virkistämän ruusun lailla.”

Ei suinkaan tässä kuulu Hafezin ääni, kun hän kaipaa kainoa tarjoilijaa, viinin viejää, säkeittensä valtiaaksi? Kihertääkö Alaa al-Aswani siis arabialaisen ja persialaisen rakkausrunouden topoksillekin!