Kuppinurin

Rahalla $aa -baarin kanta-asiakas Kuppinurin on jossain vaiheessa tullut kertoneeksi omistajalle kuuluisasta juopottelevasta kirjailijasta, joka „veti viinaa kuin sieni”. Siitä omistaja saa ajatuksen. Hän antaa ystävälleen vihkon ja tehtävän. Kuppinurin-ystävän tulee kirjoittaa baarista ja sen asiakkaista kirja. Tarinan kautta baari säästyisi unohdukselta. Kirjoitettu sana kun selvästi on syrjäyttänyt suullisen tradition.

Kuppinurin alkaa vuodattaa. Alkaa rakentua perinpohjainen selvitys baarin värikkäästä syntyhistoriasta ja korttelin ihmisten elämistä. Kohtalot ovat pääasiassa rankkoja, mistä paljolti on syyttäminen olosuhteita. Toisaalta kukapa muu loppuviimein voi ihmisen pelastaa kuin hän itse?

[…] niin minä sitten ihan sille mieliksi raapustan välillä jotain vaikken edes tiedä mitä olen kertomassa, mutta enpä salaa sitäkään että tämä on alkanut minua pikku hiljaa huvittaa, isännälle en kyllä sitä kerro, koska sittenhän se vasta alkaisi kuvitella kaikkea ja pakottaa minua työhön, ja minä kun tahdon kirjoittaa silloin kun itseäni huvittaa ja silloin kun siihen kykenen, mitään pahempaa ei ole kuin pakkotyö, mikäs orja minä sille olen, itsellenihän minä myös kirjoitan ja siksipä en tahtoisikaan olla sen housuissa sinä hetkenä kun se alkaa selata näitä sivuja, joilla en ole ketään säästellyt, […] (s. 9.)

Yksityinen on poliittista ja päinvastoin

Tarinan aluksi Kuppinurin kertoo taistelusta, joka seurasi baarin perustamista. Osa yhteisöstä oli sitä vastaan. Taustalla oli pelko, että kun paikalle tulisi baari, järki ja hyvät arvot joutuisivat roskiin. Kukaan ei enää menisi kirkkoon. Perheissä keskinäinen kunnioitus ja valtajärjestys rapistuisivat.

Juopot kuitenkin puolustavat oikeuksiaan. He saavat tukijoita baarille ja sen omistajalle, jota aletaan sitkeytensä ja jääräpäisyytensä vuoksi kutsua Umpikotiloksi.

Poliitikot vainuavat mahdollisuutensa kerätä joukkoja taakseen. Yhden pienen baarin kohtalosta kasvaa kansallinen tapaus. Äkkiä kyse onkin maatalousministerin ja presidentin välisestä valtakamppailusta.

Baarista alkanut karnevalistinen tarina siitä, ketä ja mitä pitää mistäkin kehityksestä syyttää tai ymmärtää saa sivu sivulta yhä laajempia kierroksia. Tasot syvenevät käsittelemään Kongon tasavallan kolonialismin jälkeistä yhteiskuntaa ja suhdetta muuhun maailmaan. Kysymys ihmisen rikkinäisestä identiteetistä on sen syvin teema.

Rikastuttava vai nöyryyttävä sivistys?

Ei ole sattumaa, että Kuppinurin saa kirjoitustehtävän. Hän on kauan sitten ollut opettaja, ennen kuin elämä alkoi mennä toden teolla pieleen. Umpikotelo arvelee, että kirjoittaminen merkitsisi turhautuneelle ja vihaiselle ystävälle mielekästä tekemistä.

Kuppinurin tuntee hyvin kolonialistiherrojen maan Ranskan kulttuurin ja kirjallisuuden. Eikä pelkästään niitä, vaan ison osan länsimaista kulttuuriperimää, jonka kieleen ja arvoverkostoon hänen maansa ihmiset monella tapaa vapaaehtoisesti tai pakosta edelleen ovat vahvasti sidoksissa.

Muualta tuleva oppi myös rikastuttaa ja voisi auttaa eteenpäin. Mutta kun oma alkuperäinen kulttuuri ja tapa ajatella joutuvat eloonjäämistaistelussa väistymään, moneen suuntaan revityn yksilön elämä muuttuu helposti äärimmäisen kivuliaaksi, absurdiksi ja lopulta jopa mahdottomaksi.

[…] opetustyö oli minulle tärkeää, pienet oppilaani jotka kerääntyivät ympärilleni, oli ilo opettaa heille kertotaulua, oli ilo opettaa heille myös partisiipin perfektiä apuverbin kanssa, joka seurasi sukua ja lukua sen mukaan, oliko yö vai päivä, satoiko vai eikö satanut, ja ne pikkuiset olivat ymmällään, hämmentyneitä, ja joskus kapinoivat ja tivasivat minulta, miksi jokin perfektin partisiippi tänään kello 16 seurasi sukua ja lukua kun se eilen keskipäivällä ennen lounastaukoa ei seurannut, ja minä sanoin heille että ranskan kielessä tärkeää ovat poikkeukset, eivät säännöt, sanoin että kun he olisivat omaksuneet kaikki tämän kielen säätilojen vaihtelua muistuttavat poikkeukset, säännöt tulisivat itsestään, ne sen kuin lorisisivat lähteestään ja sen jälkeen niille voisi vaikka nauraa, kaikenlaiselle lauseenmuodostukselle, sitten kun he olisivat kasvaneet isoiksi ja ymmärtäneet ettei ranskan kieli ole pitkä ja rauhallinen joki, että se on pikemminkin joki, jolta ei ole paluuta (–)“ (S. 144-145.)

Satiiri näyttää kivun

Kun ihmiselämä on tarpeeksi traagista, pelastukseksi usein osoittautuu mustaakin mustempi huumori. Mabanckou ottaa käsittelytavasta irti kaiken. Köyhyyden ja alennustilojen, arvotaistelujen, riitojen, pyrintöjen ja ystävyyden kuvauksia lukiessa monesti yhtä aikaa nauraa ja kauhistuu epäuskoisena, myös syyllistyen.

Kirjailija liioittelee ja käyttää räävitöntä kieltä. Hän parjaa ja ilakoi. Satiiri on romaanissa juuri niin tottelematonta ja poliittisesti epäkorrektia kuin taiteessa voi olla. Menee luu kurkkuun, kun minäkertoja puhuu itsestään ja omasta kulttuuristaan näin:

”emootio on neekeriä siinä missä järki on helleeniä” (s. 20.)

Vaikka teoksessa alistamisen ja vallan teemat nivoutuvat Kongon tasavallan ja Ranskan historiaan, ne pätevät muutoinkin. Teoksen näkemys on yhteisyys. Ei ole olemassa pelkkiä yksilöitä. Kaikki on yhteydessä kaikkeen, elämme verkostossa, ja on selvää, että

 ”[…] toisen vapaus päättyy siihen mistä toisen alkaa […]” (s. 122.)

Kääntäjä tuntuu uponneen luontevasti teoksen maailman ytimeen ja onnistuu rakentamaan tekstin uudestaan ilmaisuvoimaiseksi.

Taiteen katarttinen voima

On riemullista, kuinka teoksessa kielen kautta tulee näkyväksi, että samoin kuin yhteistä hyvää voidaan varastaa, tuhlata ja muuttaa rumaksi, kaikesta paskasta voi myös toisaalta tehdä kultaa. Siinä ehkä on sen varovaisesti toiveikas tunnelma.

Kirjailija onnistuu törmäyttämään ylevän ja alhaisen, yhtenä esimerkkinä kohta, jossa naapurilta toden teolla palaa hihat, kun Kuppinurin humalassa päätyy hakemaan lohtua kauniilta mangopuulta ja käy sen luona myös asioillaan.

[…] ”kerää sontasi tai minä heitän sinut jokeen”, hän oli selvästi päättänyt tehdä niin kuin sanoi eikä minua huvittanut hukkua typerästi jonkun mangopuun alla tapahtuneen paskajutun takia, ja koskapa paska oli omaani, rupesin keräämään sitä, ja jokivarren mies sanoi ”mitä sinä oikein teet, et kai sinä nyt paljain käsin sitä kakkaasi kerää, ota nyt hitto vieköön joku puunpala”, en kuunnellut häntä, sillä eihän oman kakan kerääminen inhota, toisen kakka se on jota ei kestä, työnsin siis käteni jätöksiini, jokivarren mies oksensi, hän häipyi paikalta, koska ei enää sietänyt tätä ulosteteatteria, minä aloin nauraa niin ettei siitä ollut tulla loppua […] (s.106.)

Yksikään tarina ei ole vain jonkun oma

Mabanckoun romaani on teos kirjallisuudesta ja kertomisen voimasta. Elämme toisiinsa kietoutuvissa tarinoissa. Lainaamme ja varastamme niitä. Niinpä voi olla, että joku päällikkö päättääkin kirjoittaa omat eli Hadrianuksen muistelmat, tai romaanin Sieppari ruispellosta hahmo Holden kävelee kadulla vastaan.

Emme pääse tarinoita pakoon, olimme niistä sitten tietoisia tai emme.

Mutta keiden tarinoita kuullaan? Mabanckoun romaani ainakin on kovaääninen ja tehokas.

Teoksen kieli on musikaalista. Lauseet virtaavat erotettuina toisistaan pelkillä pilkuilla. Yksi assosiaatio johtaa toiseen. Tarinan käänteet ovat yllättäviä. Niistä välittyy elämän makuinen suunnittelemattomuus. Teksti paljastaa, riisuu ja ristivalottaa.

Jaana Seppäsen käännös on hieno. Kääntäjä tuntuu uponneen luontevasti teoksen maailman ytimeen ja onnistuu rakentamaan tekstin uudestaan ilmaisuvoimaiseksi ja soivaksi suomeksi nimiä myöten. Rytmiä voi vain ihailla.

Suuttuminen kertoo elämänhalusta

Kuppinurin-teoksen raadollisuus ei ole pelkästään kovaa. Raivoisassa sävyssä on paljon kipuilevaa hellyyttä. Asiat ja ihmiset eivät siinä ole samantekeviä. Toisin sanoen, niin kauan kun paskan haju vielä häiritsee, on olemassa myös rakkautta. Sillä rakkauden vastakohta ei ole viha vaan välinpitämättömyys.

Romaanin ainekset ovat runsaat ja realistiset. Kirjailija on punonut niistä taitavasti ja näkemyksellisesti moniulotteisen kokonaisuuden, jossa muoto ja sisältö peilaavat toisiaan tarkasti.

Ja voisiko kuitenkin olla, että se murhe joka ihmisen lopulta rikkoo, yleensä juontaa juurensa elämän alussa kotona saatuihin eväisiin? Lapsen haavoihin tai voimattomuuteen ylivoimaisten haasteiden edessä?

[…] mutta kuitenkin Diabolique oli aina ollut sitä mieltä, että ainoana lapsena ja jo isästäni orpona, minä pakenin alkoholiin ja yritin kostaa punaviinillä, koska en kyennyt nielemään kaikkea Tchinukan harmaata vettä äitini muiston puhdistaakseni, vannon että halusin rakentaa elämäni uudestaan, kursia kokoon kaikki erilliset palaset, parsia reiät, lopettaa seurusteluni Sovico-pullojen kanssa, mutta oliko se muka minun vikani […] (s. 144.)

Tasan eivät käy onnen lahjat. Mutta mitä voi tehdä tänään ja nyt, jos kupista menneisyydessä on tullut särkynyt lasi, kuten alkuperäisteoksen Verre cassé minäkertojan nimi kirjaimellisesti kuuluu. Voisiko sitä vielä jollain keinoin korjata?