Saapasnahka-torni – Aleksis Kiven elämänkertomus

Kansalliskirjailija on aina ajankohtainen aihe tietokirjalle. Tuoreista Aleksis Kivi -kirjoista kiintoisimpia on historioitsija Teemu Keskisarjan (s. 1971) monografia Saapasnahka-torni – Aleksis  Kiven elämänkertomus. Suomen historian avainhenkilöitä viime aikoina etsinyt historioitsija ampuu jälleen raskaalla tykillä ja osuu kohteeseensa. Esitys kansalliskirjailijan elämänvaiheista on komea ja omaperäinen.

Samoihin aikoihin syksyllä 2018 ilmestyi myös Ihmissydän, kirjoitusantologia, jossa nimekkäät kirjallisuudentutkijat käyvät läpi Kiven eri henkilöitä. Useat Aleksis Kiven tuotannon henkilöt ovat suomalaislukijoille hyvin tuttuja. Nummisuutareiden ja Jukolan veljesten rinnalle Kivi onnistui loihtimaan mitä kiehtovimpia hahmoja, joita Ihmissydämessä käydään läpi antaumuksella.

Kiven tuotannon ihmiskuvasta on vaikea luoda yhtenäistä kuvaa, koska kirjailija loi hahmostaan monisyisiä.

Ihmissydän on kuudes Aleksis Kiven Seuran albumi. Kirjoittajat ovat Aleksis Kivi -tutkimuksen sekä kirjallisuustieteen ja muiden humanististen tieteiden asiantuntijoita Suomessa. Teoksen toimittajat Reetta Holopainen, Sakari Katajamäki ja Ossi Kokko toteavat esipuheessaan, etteivät fiktiiviset henkilökuvat ole menettäneet ajankohtaisuuttaan mielenkiintoisena tutkimusaiheena:

”Ihmissydän on yksi osoitus siitä, kuinka monenlaisista hedelmällisistä, niin esseistisistä kuin akateemisista näkökulmista kaunokirjallisuuden henkilöitä – sekä ihmisiä kaunokirjallisten henkilöiden takana – on mahdollista lähestyä.” (s. 13)

Henkilöiden ja heidän elämänkohtaloidensa ohella Ihmissydän-kirjassa käsitellään muun muassa Kiven henkilönnimiä 1800-luvun nimikäytäntöjen valossa (Sirkka Paikkala), Seitsemän veljeksen kuvausta romaniväestöstä (Risto Blomster), Kiven kadonneita näytelmiä (Ossi Kokko) sekä kirjailijan luomia kompleksisia naishahmoja (Pirjo Lyytikäinen) ja karmeita miehiä (Riina Katajavuori).

Helmikuussa 2019 ilmestynyt kriittinen editio Kiven vakavista pienoisnäytelmistä on osa SKS:n kunniakasta Edith-projektia. Kyseisen projektin myötä Kiven tuotannosta on aikaisemmin julkaistu kriittiset editiot Nummisuutareista (2010), kirjeistä (2011), Kullervosta (2014), pienoiskomedioista (2015), Karkureista (2017) ja Olviretkestä Schleusingenissä (2018).

Neljän näytelmän (Yö ja päivä, Lea, Alma ja Margareta) Edith-editio tarjoaa kommentaarien lisäksi paljon uutta tietoa näytelmien kirjoittamisen ja julkaisemisen vaiheista. Samalla teos kertoo muun muassa Kiven naishahmoista suhteessa aikalaisteatterin käytäntöihin (Hanna Suutela) ja pienoisnäytelmien julkaisuhistoriasta (Sakari Katajamäki). Toisaalla tuodaan ilmi, miten kyseisiä näytelmäkappaleita on tulkittu suomalaisilla teatterinäyttämöillä (Pentti Paavolainen).

Ihmissydämen toimittajat toteavat, että Kiven tuotannon ihmiskuvasta on vaikea luoda yhtenäistä kuvaa, koska kirjailija loi heistä monisyisiä. Antologian valossa Kivi näyttäytyy mielikuvituksen jättiläisenä, joka pystyi tuottamaan ison määrän toisistaan poikkeavia ja problemaattisia fiktiohenkilöitä. Henkilöt eivät syntyneet tyhjästä, vaan kirjailija ammensi niihin vaikutteita maailmankirjallisuudesta ja kansanperinteestä.

Ihmissydän sisältää paljon tutkittua, keskeistä tietoa Kiven elämästä ja kirjoituksista. Toimittajien ponnisteluista huolimatta antologia rasittaa tiedon sirpaleisuus: kun yksittäisiä anekdootteja Kiven eri teoksista ja elämänvaiheista satelee koko ajan, painokas yleiskuva tai yhteenveto jää uupumaan. Myöskään mukaansatempaavuutta Ihmissydämestä ei löydy edes etsimällä.

Kivi loi fennomialle kirjallisen perustan

Ihmissydämen puutteisiin nähden Keskisarjan monografia on aivan eri maailmasta: väkisin lukijansa koukuttava, kieleltään hersyvä ja ajatuksiltaan säkenöivä teksti, joka sekin perustuu tutkimustietoon, ei kirjoittajansa vilkkaaseen mielikuvitukseen.

Keskisarja pyrkii kuin vimmattu Kiven nahkoihin ja pään sisään. Jos historioitsija olisi saanut haastatella Kiveä hetken verran, hän ei olisi kysynyt kirjallisuudesta vaan ”vuorenkorkuisista elämän arvoituksista, joista arkistolähteet ovat kiven takana” (s. 9).

Keskisarja alleviivaa Kiveä suurena mysteerinä. Tämä korostuu erityisesti Saapasnahka-torni-nimessä (Kiven oma kirjoitusasu). Saapasnahkainen torni on Seitsemässä veljeksessä mystinen paikka, jossa Simeonille avautuu näkymä tulevaisuuteen, synkkään sellaiseen. Tämä näky on romaanin käännekohta, jonka jälkeen veljekset päättävät irtaantua Impivaarasta ja palata synnyinseudulleen Toukolaan ihmisten ilmoille.

Kivi edusti fennomaaneja, joiden ansiosta suomalaiset saattoivat alkaa totisemmin haaveilla itsenäisyydestä, tasa-arvosta ja demokratiasta. Keskisarjan mukaan 1860-luvun fennomaaneissa oli ideologeja, poliitikkoja, kansanvalistajia, tiedemiehiä, lobbareita ja muutaman suurliikemieskin. Suomenkieliset kansalliskirjailijat sen sijaan puuttuivat. Tämän vuoksi fennomanian perusta oli kirjoittamatta kansalliskirjallisuutena:

”Kansalliskirjallisuudeksi tuskin riittäisi ruotsinkielisten ylhäältä päin ojentama, edes kansallismielinen ja moniulotteisesti isänmaallinen. Kansalliskirjallisuuden piti kumpuilla äidinkieleltään suomalaisista, jopa rahvaan keskuudessa syntyneistä ja eläneistä, siksi oppineiden himoitsema ’yhdyntä alhaisempien säätyjen kanssa’ vaati karuja kirjailijatyyppejä.” (s. 64)

Kiven suhde ruotsin kieleen on kiintoisa. Koululaisena hän ideoi ruotsiksi näytelmän Bröllopsdansen, joka myöhemmin suomentui ja kehittyi viisinäytöksiseksi Nummisuutareiksi (1864). Tässä vaiheessa Kivi ei enää kirjoittanut mitään ruotsiksi. Hän kyllä ymmärsi, puhui ja kirjoitti ruotsia virheettömästi ja luki maailmankirjallisuutta (esim. Shakespearea) ruotsiksi. Sielultaan Kivi ei kuitenkaan ollut kaksikielinen. Hän loi kaunokirjallisuutta ainoastaan äidinkielellään eli suomeksi.

Keskisarja painottaa sitä, että Kivi sai paljon rahallista tukea monista pikkupuroista. Kun hän aloitti opiskelun, Helsingin yliopisto myönsi vapautuksen lukukausimaksusta. Kivi sai kahdesti köyhille ja kunniallisille tarkoitetun keisarillisen stipendin ja vielä ilman opintosuorituksia. Nämä purot mahdollistivat osaltaan ensikokeilut kaunokirjailijana, ensimmäiset melanvedot kohti kansalliskirjallisuuden avointa järvenselkää.

Voimallinen tahto vei Kiveä läpi harmaan kiven. Keskisarja puhuu vuolaasti Kiven ystävistä, jotka tukivat häntä avoimesti tai salaa. Näihin lukeutuivat ennen muita Kaarlo Bergbom ja Fredrik Cygnaeus, jotka junailivat Kivelle Nummisuutareista valtionpalkinnon 1863, ohitse Ahlqvistin ja Runebergin uutuusteosten.

Saavuttamattomat naiset

Keskisarjan mukaan Kivi oli ylioppilaana varsin vaitonainen. Julkisena puhujana hän ei pitänyt esitelmän esitelmää, ei alustuksia eikä muitakaan puheita. Esiintymiskammo oli vienyt miehen hiljaisuuteen.

Kynämiehenä tilanne oli täysin toinen: kirjoittajana Kivi riemastutti nuoremman polven fennomaaneja. He haltioituivat Nummisuutareiden realismista, omaperäisestä juonesta ja runollisista yksityiskohdista, näytelmästä, joka oli lapsekas kuin ”meidän vanha pilaamaton pettuleipäkansamme” (s. 91).

Legendaarinen mesenaatti Charlotta Lönnqvist (1815–1891) nousee Keskisarjan fokukseen tämän tästä. Kivi asusti Lönnqvistin vuokralaisena Siuntiossa seitsemän luovinta vuottaan 1860-luvulla. Todettuaan Lönnqvistin esiintyvän perinteisissä Kivi-tutkimuksissa jalona ja jopa pyhänä hahmona Keskisarja sanoo jatkavansa tätä myyttiä. Syynä ovat niukat alkuperäislähteet, jotka eivät väitä yhtään mitään kielteistä ”Suomen historian köyhimmästä ja parhaasta mesenaatista”, kuten Lönnqvistiä on osuvasti luonnehdittu.

Keskisarja esittelee kovaan ääneen Kiven lähipiiriä, josta lähes kaikki ovat saaneet homoleiman otsaansa jälkipolvien silmissä.

Kiven ja Lönnqvistin suhde on aina mietityttänyt tutkijoita: oliko Kivi oikeasti ikäneidon rakastajakin? Keskisarja ei asiaan tuo lisävalaistusta eikä lähde lähteiden puutteessa jatkamaan huhumyllyä. Ihmissydämessä Hannu Mäkelä katkoo mielikuvituksen siipiä toteamalla, ettei nykylukija ymmärrä 1800-luvun oloja: silloin kuihduttiin fyysisesti paljon nykyistä nopeammin. Charlotta saattoi pitää Kivestä, mutta toisella tavalla kuin on luultu:

”Kivi oli Charlotan rakkauden kohteena vain se ottolapsi, poika, jota hän ei ollut saanut eikä enää koskaan voisi saadakaan. Charlotta itse taas oli Kivelle hyvä ihminen, toinen äiti.” (s. 140)

Kiven naissuhteet ovat muutenkin mysteeri. Seksikokemukset taisivat jäädä satunnaisiin vierailuihin Helsingin prostituoitujen luona. Vaikuttiko naisten kaukaisuus siihen, että esimerkiksi Kiven runoudessa naiset ovat usein saavuttamattomia, pyhiksi osoittautuvia rakkauden kohteita, kuten Satu Grünthal toteaa Ihmissydämessä?

Vaikka Keskisarja sivuuttaa Kiven ja Lönnqvistin suhteen nopeasti, Kiven seksuaalisuutta hän erittelee paljon enemmän. Tässä tutkija heittäytyy kerran jos toisenkin kaikentietäväksi besserwisseriksi, joka tulkitsee ja spekuloi lähteitään kyllästykseen saakka. Kun lähteitä on vähän, ”lähdepula ei kiellä päätelmiä, otaksumia ja arveluita”, tutkija toteaa. Eipä kielläkään, mutta muuten niistä olisi voinut pidättäytyä.

Keskisarjan tulkinnan mukaan Kivi ei vedonnut naisiin ja jos jotakuta kosi, rukkaset olivat melko varmat. Sitten Keskisarja kirjoittaa laveasti Helsingin ilotaloista, joita oli 1860-luvulla väkimäärään nähden enemmän kuin Lontoossa tai Tukholmassa ja prostituoituja oli prosentti Helsingin väkiluvusta.

Vaikka todisteet ovat riittämättömiä, Keskisarja esittelee kovaan ääneen Kiven lähipiiriä, josta lähes kaikki ovat saaneet homoleiman otsaansa jälkipolvien silmissä: Cygnaeus, Nervander, Bergbom, Otto Florell ja Jaakko Forsman. Onko varteenotettava todiste homoseksuaalisuuden puolesta se, että esimerkiksi Emil Nervanderin ja Kiven keskinäinen kirjeenvaihto on täysin hävinnyt, vaikka Nervander jos kuka oli tarkka lähteiden säilyttämisen suhteen?

Kivi oli kaikkialle velkaa ja lainasi koko ajan lisää. Kummallista kyllä, hänen ystävänsä tukivat tätä ominaisuutta auliisti puhumalla velkojille ja pummaamalla kirjailijan puolesta lisää. Kiven säilyneistä kirjeistä (yhteensä 70 kpl) lähes kaikissa on surullinen, itsesäälin makuinen kertosäe: ”Voin huonosti, kirjoituksiani ei tajuta, vippaa rahaa”.

Kivi oli suuri lapsi, herkkä surulle ja ilolle, jonka alituista ruinausta rakasti vilpittömyys. Hän keräsi ympärilleen hoivaviettiään tyydyttäviä ihmisiä kuin hunaja mehiläisiä.

Kuinka ollakaan, Suomen lähihistoria ja populaarikulttuuri on paljon velkaa Kiven hahmoille ja fiktiolle. Matti Mäkelä kaivaa Ihmissydämessä valtavan määrän ihmistyyppejä, ilmiöitä ja tilanteita, joissa Nummisuutarien Esko on päässyt oikeuksiinsa.  Samaan suuntaan jatkaa Sakari Katajamäki, joka artikkelissaan kertaa Eskon ja muiden Nummisuutareiden urapolkuja teatterissa, elokuvassa, kuvataiteessa ja sarjakuvassa.

Kivi keräsi ympärilleen hoivaviettiään tyydyttäviä ihmisiä kuin hunaja mehiläisiä.

Kiven antagonistit saavat Keskisarjalta paljon kuvausta ja jopa ymmärrystä. August Ahlqvist koki kuulemma paljon kurjemman lapsuuden kuin kansalliskirjailija. Ahlqvist syntyi Kuopiossa upseerin äpäränä äidille, joka oli itsekin avioliiton ulkopuolella syntynyt. Kamalan lapsuuden ”huoranpenikkana” kokenut Ahlqvist päätti kostaa häntä kiusanneille ”kyykäärmeiden sikiöille”.

Myöhemmin Ahlqvistin isästä tuli suuriruhtinaskunnan pääministeri ja Helsingin yliopiston varakansleri. Vaikka isän asema auttoi Ahlqvistiä hyviin asetelmiin yliopiston virantäytössä, hänellä oli paljon omiakin ansioita: hän oli erittäin kyvykäs, älykäs ja tarmokas kielentutkija, vaelsi väsymättä sukukansojen perässä laajalti Venäjällä ja hankki oppineisuutta Länsi-Euroopan yliopistoissa. Ahlqvististä haikailtiin runoilijana (A. Oksanen) uutta Runebergia. Sen sijasta Ahlqvististä tuli uusi Lönnrot noustessaan tämän jälkeen Helsingin yliopiston suomen kielen professoriksi 1863.

Keskisarjan mukaan Ahlqvist oli ääri-ihminen syntymästään lähtien. Hänen ruma tapansa moittia katkeraan sävyyn vastaan sanojia ja huonoja suorituksia vain paheni iän myötä, kun mies menestyi ja kohosi urallaan ylöspäin. Ahlqvist oli Kiveä kohtaan kaksinaamainen tämän esikoisteoksesta Kullervo (1859) lähtien: professori oli mukana teoksen palkinneessa tutkijakunnassa, mutta haukkui silti näytelmän tuoreeltaan Suomettaressa.

Ahlqvistille joku A. Kivi oli pieni vihollinen suurten joukossa. Puolustuskykyisempiä vihamiehiä hän hankki säännöllisesti maakuntien kielimiesten joukossa julistettuaan heimosodan hämeenlinnalaisen E. K. Eurénin ja Jyväskylän Wolmar Schildtin kieliopillisille kehitysideoille. Kielipoliisina Ahlqvist taisteli kuin raivo härkä ja onnistui: savon murre voitti paljon suomen kirjakielen kehityksen kannalta 1860-luvulla. Kieliopin peruskivet jämähtivät niille paikoilleen, joissa ne ovat vielä tänäkin päivänä.

Kuinka ollakaan, Kivi oli kotoisin suomen kielen pahamaineisimmasta paikasta. Uudenmaan murretta pidettiin Suomen huonoimpana sen takia, että murteeseen oli lainattu paljon rantaruotsalaisilta. Kivi tiesi tämän hyvin eikä sen vuoksi halunnut leimautua yliopistossa uusmaalaiseksi.

Kivi kirjoitti naispääosia

Käsikirjoitusten ja ensipainosten pohjalta toimitettuun pienoisnäytelmien Edith-editiossa Kivi-tutkijoiden piiri ei näyttäydy kovin laajana. Useimmat Edith-kirjoittajista ovat kirjoittaneet samantyyppisistä aiheista myös Ihmissydämeen.

Edith-editio alleviivaa Aleksis Kiven kansalliskirjailijan asemaa monella tavalla. Näytelmäteksteihin on kiinnitetty valtavasti huomiota murresanoja myöten, joiden käyttöä ja kontekstejä on selitetty lukuisin viittein. Asiapitoiset tausta-artikkelit, lähdeluettelot ja sanastot tuovat arvokasta tietoa Kiven näytelmistä kiinnostuneille tutkijoille ja muille lukijoille. Samalla teos havainnollistaa suomenkielisen teatterin ja suomalaisten pienoisnäytelmien historiaa.

Aarne Kinnunen osoitti väitöskirjassaan (1967), että Kivi pyrki näytelmissään käytännöllisiin päämääriin. Näistä tavoitteista tärkein oli tehdä näyttämökelpoisia kappaleita. Kun Nummisuutarit ja Kihlaus olivat tasoittaneet Kiven tien teatterikatsojien sydämiin, Kaarlo ja Emilie Bergbom pyrkivät Suomalaisessa Teatterissa (nyk. Kansallisteatteri) ritualisoimaan Kiven pienoisnäytelmien vastaanottoa. Kiven taipumus kipuilla näyttämökelpoisuuden eteen käy ilmi seuraavasta kirjeestä Kaarlo Bergbomille koskien Lea-näytelmää:

”Huvittaishan minua, että se [Lea] näyteltäis, mutta sen luulen tukelaksi asiaksi. Miesten rollit siinä ovat kylläkin keveät; mutta kuka tyttö H:singissä, ja vielä suomea taitava tyttö, tekisi mitä Lean tulee? Minusta on se vaikea rolli ja vaatii tottuneen aktriisin [näyttelijättären].” (1869)

Kiven näytelmät heijastelivat vaikutteita muun muassa Shakespearelta, Molièrelta ja commedia dell’artesta. Kiven kaikkien vakavien pienoisnäytelmien päähenkilöt ovat naisia: uskoon tuleva Lea, isänmaallinen Margareta, uhrautuva Alma sekä Yön ja päivän sokea Liisa. Toisinaan vaikutteet tulivat yllättävistä paikoista. Esimerkiksi Yön ja päivän tärkeä esikuva oli tanskalaiskirjailijan Henrik Hertzin näytelmä Kong Renés Datter (1845).

Kivi haluttiin nähdä Suomen kansasta syntyneenä kirjailijana eikä niinkään maailmankirjallisuuden jatkumon osana.

Kivi tutustui Shakespeareen Fredrik Cygnaeuksen kautta, joka luennoi englantilaisklassikosta Helsingin yliopistossa 1859. Nuori opiskelija oppi, mitä kunnon draamalta edellytettiin: tapahtumasarjan piti olla keskitetty ja nousun yhtäjaksoinen ilman sattumasta johtuvia suunnanmuutoksia. Toimintaa ei tarvittu, huolellisesti mietityssä tilanteessa oli riittävästi.

Innostunut Kivi pisti hetkeksi luvut syrjään ja keskittyi lukemaan ruotsiksi Shakespearen näytelmiä. Myöhemmin kirjoittaessaan Leaa 1869 Kivi siirsi Shakespearen Venetsialaista kauppiasta suomalaiseen asuun. Edith-tutkija Juhani Koivisto osoittaa artikkelissaan, että 1900-luvun alun kirjallisuudentutkimus legendaarisesta Viljo Tarkiaisesta lähtien halusi ilmeisen tietoisesti unohtaa Kiven ulkomaalaiset vaikutteet, vaikka ne olivat ilmiselviä. Kivi haluttiin tuolloin nähdä alkuvoimaisena ja Suomen kansasta syntyneenä kirjailijana eikä niinkään maailmankirjallisuuden jatkumon osana.

Näytelmäkirjailija Kivestä tuli oikeastaan Kaarlo Bergbomin ansiosta. Koska muille ei kelvannut, Kivi teki toistakymmentä näytelmää Bergbomin näyttelijäseuruetta varten, jolla ei vielä ollut omaa kiinteistöä eikä kiinnitettyjä näyttelijöitä.

Kivi sepitti näytelmiinsä melkoisesti sotaisaa jännitettä, kuten Juhani Niemi todentaa Ihmissydämessä. Kiven näytelmien äärellä Niemi havainnoi sellaista tyylien sekoittelua, joka selkeimmin osoittaa Kiven lähteneen suuren Shakespearen kelkkaan. H. K. Riikonen osoittaa omassa artikkelissaan Kiven näytelmissä mainittujen historiallisten henkilöiden (mm. Hannibal, Caesar, Napoleon) kautta, että kirjailija halusi selvästi esiintyä oppineena ja yleiseurooppalaisena kirjailijana, ei pelkästään suomalaisen kansan ja maaseudun kuvaajana.

Pentti Paavolainen havainnollistaa Ihmissydämessä, millainen merkitys Kiven näytelmiin oli hänen parhaisiin ystäviinsä kuuluneella Emil Nervanderilla. Tämä oli kaupunkilainen professorin poika, joka ei tavatessaan Kiven 1857 vieroksunut maalta tullutta köyhää räätälin poikaa. Paavolaisen tietojen mukaan Nervander oli nuorena mukana jopa tasavaltalaisessa salaseurassa Röda Republiken. Seura ei ollut tärkeä Kivelle, vaikka hän saattoi joskus piipahtaa seuran tilaisuuksissa.

Myös Nervander kirjoitti näytelmiä. Hän ja Kivi varttuivat näytelmäkirjailijoiksi Fredrik Cygnaeuksen jalkojen juuressa. Jo ennen Kiveä Nervander alkoi sommitella näytelmää Kalevalan Kullervosta. Sitten ystävänsä innoittamana Kivi innostui itsekin Kullervo-aiheesta 1859, ja Nervander jätti oman draamansa kesken. Hän tiesi, ettei voisi kilpailla Kiven kanssa.

Paavolaisen mukaan Kivi sijoitti Kullervon ensimmäiseen versioon kristillishenkisen Kullervon, joka näytelmän lopussa katuu pahoja tekojaan. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran palkintolautakunta kuitenkin paheksui tätä loppuratkaisua itse tragedian kannalta epäjohdonmukaisena, ja niin Kivi muutti Kullervon proosaversioon (1864) päähenkilön ja loppuratkaisun aivan päinvastaisiksi.

Paavolainen kiinnittää Ihmissydämessä erityistä huomiota siihen, miten Kiven viimeinen näytelmä Margareta (1871) syntyi sekin Nervanderin jalanjäljissä. Suomen sodasta ammentava näytelmä oli oikeastaan kooste Nervanderin kirjoittamista viidestä näytelmäaihiosta, joita Kivi ja Bergbom sitten dramatisoivat eteenpäin. Röda Republikenin aktiivina Nervander ajatteli 1860, että isänmaalle on jotain tehtävä. Tämä patriotismi vei hänet Margaretan tarinan äärelle yhä uudelleen.

Nervander ei osannut kitkeä Margaretasta pois yli-ihanteellisuutta ja Kivi ei taas jaksanut tai ehtinyt. Ihmiskuvaltaan teos jäi siis keskeneräiseksi torsoksi.  H. K. Riikosen mukaan Margareta oli Kiven vastine Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoiden ”Viapori”- ja ”Kuningas”-runoille. Jopa Runebergin aikalaiset tiesivät, että suuri runoilija antoi Vänrikeissä väärää tietoa sekä Viaporin luovutuksesta, linnakkeen komentajasta että jopa Ruotsin silloisesta kuninkaasta (Kustaa IV Aadolf). Kun Runeberg haukkui kuninkaan naurettavaksi ja virkansa hoitamiseen kelvottomaksi, Kivi päätti antaa Margaretassa draamahenkilön puolustaa jopa Kustaa Aadolfia. Toisin kuin Runeberg, Kivi puhuu myös venäläisten osuudesta Viaporin kohtalon kannalta, jopa ”Venäjän istuimella istuvasta jalosta ruhtinaasta”.

Kiintoisasti Juhani Niemi väläyttää Edith-edition Margareta-artikkelissaan, että oikeastaan Margaretan nimihenkilö isänmaallinen idealismi menee jopa Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoiden edelle:

”Kiven Margaretan päähenkilön tajunnassa idealismi ohittaa sodan todellisuuden niin kokonaisvaltaisesti, että näytelmän tinkimätöntä maailmankuvaa voi väittää jopa runebergiläisemmäksi kuin Runebergin tekstit ovat.” (s. 140)

Kivi kulki runoilijana omia polkujaan, luoden persoonallisia käytänteitä.

Kaarlo Bergbom arkistoi huolellisesti myös Kiven näytelmät ja luovutti ne myöhemmin SKS:n arkistoon. Sinne sijoittui myös Alma-näytelmä, joka ilmestyi vasta kirjailijan kuoleman jälkeen. Teos jäi tavallaan kesken ja jopa nimeämättömäksi. Näytelmä nimettiin lopulta Almaksi, vaikka sen keskushenkilö on Alman sijasta monin tavoin ristiriitainen Elina.

Alman julkaiseminen Edith-editiossa ja Satu Grünthalin asiantunteva artikkeli ovat todellisia kulttuuritekoja. Kyseessä on kaikkein vähäpätöisimpänä pidetty Kiven näytelmä, jota ei ole tutkittu oikeastaan lainkaan. Keskeiset Kivi-tutkijat Tarkiaisesta lähtien ovat sivuuttaneet Alman ”keskeneräisenä katkelmana” (Tarkiaisen määrittelyä) ja näin aktiivisesti painaneet sen unohduksiin.

Grünthal osoittaa, että Alma muistuttaa samanaikaisesti luonnedraamaa, porvarillista murhenäytelmää, komediaa, nuorisokuvausta ja kartanoromanttista säätyläisnäytelmää mutta silti mikään edellä mainituista ei yksin riitä näytelmän määritykseksi. Almasta löytyy sisäkkäisnäytelmä, shakespearelaisia vaikutteita (mm. pitkiä yksinpuheluita) sekä hegeliläis-snellmanilainen sovitusajatus. Mestariteos!

Kiven tuotannossa lyyrinen, draamallinen ja eeppinen taide kävivät käsi kädessä ja jopa sisäkkäin. Kiven näytelmiä on luonnehdittu lyyrisiksi kirjailijan käyttämän runsaan runokielen vuoksi. Runomittainen sananparsi on niin tyypillistä Kiven teksteille, että se on tavallaan hänen tavaramerkkinsä. Kuten Satu Grünthal huomauttaa Edith-editiossa, Kivi kulki runoilijana omia polkujaan, luoden persoonallisia käytänteitä ja vähät välitti yleisesti hyväksytyistä poeettisista mittasysteemeistä tai runo-opillisista koulukunnista.

Muotopuoli pääteos

Kuten tiedettyä, Kivi oli viinaan menevää sorttia. Hän joi surutta vähiä rahojaan ennen muuta parhaiden kavereidensa Bergbomin ja Nervanderin kanssa.

Ryyppääminen kostautui toden teolla syksyllä 1866, jolloin Kivi sai valmiiksi huvinäytelmänsä Olviretki Schleuschingenissä. Hänen piti alkaa lukea näytelmäänsä julkisesti ystävä- ja asiantuntijajoukolle, mutta erehtyi juomaan korillisen ohrapirtelöä ennen luentaa. Lukeminen epäonnistui täydellisesti, yleisö poistui kesken esityksen – ja Olviretki jäi julkaisematta! Teos löytyi vasta 1900-luvulla, valmiina mestariteoksena.

Ihmissydämessä H. K. Riikonen puhuu Olviretkestä ”parodisena sotanäytelmänä” (Aarne Kinnusen määrittely), joka hyökkäsi romanttista historiankäsitystä vastaan. Riikosen mukaan Olviretken sisältö (kirjailijan humalaisen käytöksen lisäksi) loukkasi Kiven ystäviä, ja sen vuoksi se sai kylmää kyytiä Kiven lähimmiltä.

Kiven pääteos Seitsemän veljestä saa ansaittua huomiota sekä Saapasnahka-tornissa että Ihmissydämessä. Keskisarja kunnioittaa rehevällä ja loppuun asti mietityllä kielellään ennen muuta äidinkielineron pääteosta.

Kivi teki pääteoksesta suomen puhekielen muistomerkin, johon tallentui melkoinen siivu 1860-luvun todellista kansankieltä. Ihmissydämessä Erkki Lyytikäinen toteaa Jaakko Yli-Paavolaa lainaten, että Kiven käyttämässä kielessä tärkeimpiä rakennusaineita olivat vanha pipliasuomi ja etelähämäläinen kansankieli. Puhekieli oli tuolloin vielä neitseellisen autenttista ja koskematonta; jo seuraavan sukupolven aikana yleiskieli alkoi möyhentää Suomen kielellistä kulttuuria uuteen uskoon.

Ihmissydämen asia-artikkeleista kiintoisimpia on Seitsemän veljeksen keskustelukulttuuria erittelevä Niklas Alénin, Sakari Katajamäen ja Ossi Kokon yhteiskirjoitus.

Kvantiteetteihin keskittyneet tutkijat ovat laskeneet kaikenlaisia asioita repliikkimääristä lähtien. Romaanin 2332 repliikistä lähes 93 % on veljesten puhumia. Juhani saa puheenvuoron ylivoimaisesti eniten, peräti 872 kertaa! Miehet jyräävät, naiset eivät edes vikise. Esimerkiksi veljesten vaimot eivät pääse oikeastaan ääneen, lukuun ottamatta Timon vaimoa Ullaa (13 puheenvuoroa).

Kivi ei upottanut Seitsemään veljekseen päivänpolitiikkaa eikä uskontokritiikkiä. Yläluokalle irvistettiin iloisesti, ei pahansuovasti. Kirjailija jätti korkeimmat virkamiehet ja keisarin rauhaan, ei syyttänyt ketään riistosta, alistamisesta tai vuosisataisesta sorrosta eikä koetellut sananvapauden rajoja. Romaanin pohjavire oli usko, toivo ja rakkaus suomalaisuuteen. Toisin kuin Runeberg ja Topelius, Kivi tarkkasi varsinkin ”maailman humorillisimman kansan” huumorin perään, haluten sitä säilyttää ja tähdentää:

”Tahtoisinpa pitää suomalaista talonpoika-kansaa humorillisimpana kansana mailmassa, hänellä on mielestäni se syvin sisällisyys kun kellään muulla. Mainitessani humoria, tarkoitan tässä sitä luontoraikasta, en sitä kivuloista, jolla on lähteenä kärsitty haaksirikko elämän merellä. Minä tarkoitan komikia, jonka viimeisenä perustana on kuitenkin yksi hyvä mutta vahva ja terve sydän.” (Kiven kirje Bergbomille 1868)

Hannu Mäkelä sanoo Ihmissydämessä, että Kivi oli runoilija myös kirjoittaessaan Seitsemää veljestä. Tässä tekisi mieli kuitenkin puhua ennen muuta näytelmäkirjailijastakin, joka päätti muuttaa näytelmän muotoa kertovammaksi.

Romaani-termi oli 1800-luvun puolivälissä haukkumasana rappeutuneelle kirjallisuudelle.

Keskisarja nimeää Kiven pääteoksen lajiltaan ”ilostelevaksi elämänkertomukseksi”. Romaani-termi oli 1800-luvun puolivälissä haukkumasana rappeutuneelle kirjallisuudelle, mitä asennetta esimerkiksi Snellman osoitti. Kivi ei missään kohdassa puhunut itse Seitsemästä veljeksestä romaanina. Teos ei ollut näytelmäkään, vaan lukujen varaan rakentuva elämänkertomus. Keskisarjan mukaan Kivi kirjoitti silti romaania, vaikka ei tuntenut koko sanaa.

”Elämänkertomus oli ilmeikäs ja täsmällinen määritelmä. Se ei sitonut käsiä silkkaan mielikuvitukseen eikä tositapauksiinkaan. Kivi kuvasi moniväristä arkea ja juhlaa, mutta ei veistänyt Suomen kansan näköispatsasta. Elämänkertomus-genressä aivan sallittua oli satuilla käärmeiden valkeasta kuninkaasta ja kalliossa kiiluvista kuolleiden rakastavaisten silmistä sekä murhanhimoisista märehtijöistä, jotka piirittivät hiidenkiveä kuin taktillinen yhtymä.” (s. 148)

Hannu Mäkelä tutkii, olivatko seitsemän veljeshahmoa oikeastaan kirjailijan minuuden eri puolia, todellisia minuuksia tai minuuden toivekuvia. Mäkelän erittelyssä Simeoni, Eero, Timo ja Lauri ovat lähellä Kiven todellista minuutta, Tuomas, Aapo ja Timo taas minuuden toivekuvia. Entä Juhani? Hän on Mäkelän mukaan kopio kirjailijan isoistaveljistä.

”Maailma näyttäytyy julmana paikkana sille, joka löytää lämpimän leipänsä sisältä ilkeän kiven.” (Ihmissydän s. 39)

Oheiseen Riina Katajavuoren kommenttiin sisältyy melkoinen osa paitsi Lönnrotin Kullervon myös Kiven kohtalosta. Hannu Mäkelä lukee Seitsemää veljestä ”syvästi onnettoman ihmisen toivekuvana maailmasta”. Kirjoittaessaan teosta hän paransi haavoja, joita aika oli jo ehtinyt antaa. Teoksessa näkyy Kiven usko kehitykseen, sivistykseen, kirjoihin ja lukemiseenkin.

Koska Keskisarja on ansioitunut suomalaisen väkivallan historioitsijana, hän paneutuu hetkeksi Kiven väkivaltakuvauksiinkin.

Keskisarjan silmissä Kivi oli lyömätön tappelukuvaaja, joka tiesi omakohtaisesti, miltä tuntuu saada kunnolla turpaan (tai antaa itse nyrkkiä toiselle). Siksi Jukolan veljeksetkin saivat mätkiä Toukolassa sydämensä kyllyydestä. Ketään ei sentään murhata (pois se Kivestä!) – ei edes vammauteta.

Näin ollen Kivi oli rauhan lapsi, josta ei olisi ollut sotakuvaajaksi, toisin kuin Runebergista tai Topeliuksesta. Ainoa, joka haroo tätä ajatusta vastaan, on Margareta-näytelmä, sota-ajan kuvaus. Sekään ei sinänsä sisällä taistelukuvauksia vaan keskittyy kotirintamakuvaukseen.

Kaikkien aikojen yhteiskuntamyönteisin romaani

Suomen johtaviin nimistöntutkijoihin kuuluva Sirkka Paikkala on kirjoittanut Ihmissydämeen artikkelin Kiven käyttämistä henkilönnimistä. Laajaan artikkeliin on liitetty melkoinen määrä tietoa 1800-luvun henkilönimistä Suomessa. Paikkalan mukaan Kivi käytti selvän tarkoitushakuisesti suomenkielisiä etunimiä esimerkiksi Seitsemässä veljeksessä. Sillä tavalla hän otti kantaa 1860-luvulla vallinneeseen kielitaisteluun.

Keskisarjan mukaan Kivi teki ennätyksen voimasanojen käyttäjänä: sanat helvetti, perkele ja saatana esiintyvät Seitsemässä veljeksessä yhteensä 101 kertaa. Alapäänimittelyä Kivellä ei sitä vastoin ollut ollenkaan. Veljesten sukupuolisuus on niin luonnollista tai luontevaa, ettei siitä ollut syytä erikseen puhua:

”Sukupuolisuudessa veljekset ovat kesyjä villi-ihmisiä. Ylipäätään Kiven kirjoissa on esillä impi eikä pimppi.” (s. 160)

Keskisarjan tekisi mieli sanoa Seitsemää veljestä kaikkien aikojen yhteiskuntamyönteisimmäksi romaaniksi, mutta hän ampuu itse ajatuksen alas: miten joku voi kirjoittaa romaania yhteiskunnasta, jota ei vielä ole? Yhteiskunnan sijasta Kivi olikin isänmaan asialla, kirjoitti isänmaasta jonka tunsi ja jota rakasti.

Seitsemän veljestä sisälsi ”kotomaan ystävälliset äidinkasvot”, kuten Kivi itse asian muotoili. Kirjailijan usko suomalaiseen kansaan korostuu ”äärettömän onnellisessa lopussa”, jossa hyvien ihmisten kylässä ja kotomaassa kaikella on paikkansa perheestä, pelloista ja omanarvontunnosta lähtien.

Miten joku voi kirjoittaa romaania yhteiskunnasta, jota ei vielä ole?

Kun keväällä 1869 lähes 600-sivuinen Seitsemän veljestä odotti Suomen Kirjallisuuden Seurassa painovalmiina, Ahlqvist oli musertua ei-kirjallisiin ongelmiin. Hänen kaikki kolme poikaansa sairastuivat samoihin aikoihin tulirokkoon ja menehtyivät siihen, kaksi jopa samana päivänä.

Samaan aikaan Kivi tuskaili Siuntiossa, kun Fanjunkarsia uhkasi pakkohuutokauppa, jälleen kerran. 34-vuotias Kivi päätti pestautua pehtoriksi tutulle maatilalle ja lähti oppisopimuksella kouluttautumaan maanviljelyshommiin. Näin loppuisivat alituinen nälkä ja kituuttaminen!

Vuotta myöhemmin Ahlqvist oli jäänyt SKS:n hallinnossa yksinäiseksi sudeksi, joka sai turhaan odottaa muilta tukea ajatuksilleen. Professori päätti antaa seuralle kyytiä haukkumalla juuri julkaistun Seitsemän veljestä -romaanin Finlands Allmänna Tidningissä. Kriitikko kaivoi esiin mörssärin posauttaakseen sillä hengiltä teeren kokoisen kirjailijan.

Ahlqvist ei ilmeisesti katunut myöhemmin raskaita sanojaan. Kolme vuotta myöhemmin, Kiven jo kuoltua, Ahlqvist julkaisi murskakritiikkinsä laimentamattomana uudelleen kahdessa eri lehdessä, molemmilla kielillä, tekipä jopa kuulun pilkkarunonkin Kivestä.

Keskisarjan tulkinnan mukaan Ahlqvist oli ainoa, joka näki tuohon aikaan Kiven suuruuden. Siksi hänet oli kukistettava niskat nurin -tyyliin.

Yhtä kaikki, murskakritiikin tullessa Kivi oli enemmän kuin vereslihalla. Kritiikin ruoska vei lihat, sammutti elämän. Muu kulttuurieliitti vaikeni, kun suuri antagonisti antoi sanan säilän heilua Kiveä vastaan. Keskisarja osoittaa asiaan kuuluvalla hartaudella, että kivikovan kritiikin edessä Kivi oli hauras kuin saviastia. Hän meni rikki, kokonaan.

Kivi käytti elämänkertomukseensa kaikki elämänvoimansa. Onkohan Keskisarjakin tehnyt saman Kivi-teoksensa kanssa? Tutkija on selvästi kirjoittanut tietokirjaa kuin taideteosta. Aikaa kului paljon luultua enemmän, ja Saapasnahka-torni myöhästyi vuoden alkuperäisestä aikataulusta.

Aikaa vei ennen muuta se, että Keskisarja hioi teoksen kieltä kuin kaunokirjailija. Lopputulemassa on paljon samaa kuin Veijo Meren verrattomissa, Suomen historiaa käsittelevissä tietokirjoissa.

Enpä yllättynyt, että Saapasnahka-torni valittiin Vuoden tiedekirja 2018 -palkinnon finaaliin. Teoksessa ovat lähteet hyvin dokumentoituina esillä. Se, että Keskisarjan ihailu Aleksis Kiveä kohtaan on ajoittain jopa määrätöntä, ei pahemmin häiritse. Sekalaisen aineistonsa kanssa Keskisarja pärjää verraten hyvin, kuin ammattihistorioitsija.

Kuten tiedettyä, Keskisarjan kiivas julkaisutahti on tutkimusapulaisten ansiota. Alkuperäislähteinä ovat ainoastaan seitsemänkymmentä Kiven kirjoittamaa kirjettä. Niitä historioitsija referoi, siteeraa ja tulkitsee jatkuvasti. Kivestä on olemassa runsaasti aikalaismuistelmia, joita historioitsijan on tulkittava kriittisemmin.

Saapasnahka-torni kertaa kouriintuntuvasti ja mehevästi Kiven vaiheet. Tiedonmurusten palapeli on onnistunut: koottu kuva on ajoittain jopa mykistävä. Keskisarja kiteyttää, että oikeastaan Kivellä meni aika pitkään hyvin ja onnellisesti. Uran tähtihetki oli Lea-näytelmän ensi-ilta 1869. Sinne kirjailija ei uskaltanut mennä, vaan perääntyi viime hetkellä.

Kiven hahmosta paljastuu selviytyjä, joka vaeltaa läpi synkän elämänsä kuin syntymähumaltunut, infantiili lapsisielu.

Ansio on, että Keskisarja pystyy kuvaamaan henkilöään 1800-luvun historiaa ja kansankulttuuria vastaan. Siinä historioitsija menee kirjallisuudentutkijan ohitse. Varsinaista kirjallisuudentutkimusta Saapasnahka-torni ei ole. Keskisarja ei lähde teosanalyyseihin. Saapasnahka-tornin lähdeluettelo osoittaa, että Keskisarja on kyllä tutustunut muutamaan kirjallisuudentutkimukseen.

Saapasnahka-torni on tavallaan kirjallisuushistoriaa, mutta silti enemmän yhden kirjallisen henkilön mikrohistoriaa. Samalla sivutaan muun muassa 1860-luvun karmeita nälkävuosia, jolloin suomalaisia saattoi kuolla yhtenä keväänä enemmän kuin 1900-luvun sodissa yhteensä.

Keskisarjan abstrahoimasta Kiven hahmosta paljastuu selviytyjä, joka vaeltaa läpi synkän elämänsä kuin syntymähumaltunut, infantiili lapsisielu. Säälijöitä, tukihenkilöitä, majoittajia ja rahanlainaajia hänellä riitti alusta loppuun. Tämä kaikki kertoi lahjakkuudesta ja viehätysvoimasta, siis karismaattisuudesta.

Ihmishahmona Kivi ei ollut näyttävä ilmestys, vain 170-senttinen luuviulu. Kun aliravitsemus ja alkoholi olivat verottaneet heiveröistä fysiikkaa, kirjailija ruumis käytännössä kuihtui. Henki eli, vaikka ruumis teki kuolemaa.

Kuolema koitti 31.12.1872 kello 4.00. Hengen voitto ruumiista kiteytyi kuolinvuoteella lausuttuihin historiallisiin viimeisiin sanoihin: – Minä elän!