Tuore laitos Aleksis Kiven Nummisuutarit-näytelmästä on vuonna 2006 perustetun Suomen Kirjallisuuden Seuran EDITH – Suomalaisen kirjallisuuden kriittiset editiot -yksikön ensimmäinen työnäyte. Neljä vuotta yhden näytelmätekstin toimittamiseen saattaa tuntua pitkältä ajalta. Kyseessä on kuitenkin pilottieditio, jota varten EDITH on tehnyt tieteelliseen editoinnin teoriaan ja käytäntöihin liittyvää taustatutkimusta sekä valintoja, joiden varaan myös yksikön seuraavat kriittiset editiot rakentuvat.

Editio on merkittävä myös siinä mielessä, että sitä voidaan pitää ensimmäisenä suomenkielisestä kaunokirjallisuudesta tieteellisesti toimitettuna laitoksena, jolla on taustallaan kunnollinen institutionaalinen tuki. Aiemmin Suomessa on kriittisiä editioita julkaistu muun muassa H. G. Porthanilta (Opera Omnia, 1939–2005) ja J. L. Runebergiltä (Samlade skrifter, 1933–2005).

Hautakiviä ja eläviä teoksia

Aika ja rahaa vievät kriittiset editiot ja tieteellisesti toimitetut kootut teokset oikeutetaan usein monumentteina, joilla kunnioitetaan kansakunnan suurmiesten ja kanonisoitujen kirjailijoiden henkistä perintöä. Tämä on myös monien silmissä tieteellisten editioiden kompastuskivi. Paavo Haavikko, Tuomas Pitkänen ja Kimmo Pietiläinen esimerkiksi kauhistelivat pamfletissaan Pitkä vuosi mutta kullattu kulttuuri (1993) J. V. Snellmanin koottujen teoksien (Samlade arbeten, 1992–1999) hintaa ja olisivat mieluummin sijoittaneet rahat uuden kirjallisuuden tuotannon tukemiseen kuin pelkkään vanhojen tekstien toimittamiseen.

Varsinkaan tekstikriittisiä editiota, jotka pyrkivät ottamaan huomioon teoksen synty- ja julkaisuhistorian ei ole maassamme osattu kovin paljoa arvostaa. Suomalaisen tekstikriittisen tutkimuksen pioneerin, Aarre M. Peltosen editiot Eino Leinon runoista (Runot 1–4, 1961–1968) lytättiin arvioissa varsin kovin sanoin ja Otava keskeytti niiden julkaisemisen. Yhteen valmiiseen ja viimeisteltyyn tekstiin tottunut lukijakunta ei ymmärtänyt, mitä mieltä on kaivaa arkistoista ja eri laitoksista teoksen eri tekstiversioita ja variantteja.

Helena Sinervo (Parnasso 4/2003) puolestaan piti suorastaan tekijän henkistä perintöä loukkaavana Tuula Hökän Eeva-Liisa Mannerin proosasta toimittamaa laitosta (Kävelymusiikkia: Proosateokset, 2003), joka historiallis-kriittistä editointiperiaatetta noudattaen ottaa lähtökohdaksi ensimmäiset julkaistut tekstiversiot ja esittää Mannerin niihin myöhemmin tekemät muutokset alaviitteissä.

Kriittisen edition perimmäisenä tarkoituksena ei kuitenkaan ole pystyttää monumenttia kanonisoidulle tekijälle, vaan välittää kulttuurin tärkeinä pitämiä teoksia sukupolvilta toisille. Ajan myötä käsitys muuttuu siitä, mikä kulttuurissa on välittämisen arvoista; samoin muuttuu näkemys siitä, miten välittäminen tulisi toteuttaa.

Tämä on havaittavissa myös kriittisten editioiden toimitusperiaatteissa. Kriittisten editioiden ja koottujen teosten tieteellisyyden korostaminen pitää usein sisällään ajatuksen laitoksen definitiivisyydestä, eli siitä että teos on nyt lopullisesti saanut sellaisen muodon, ettei sitä tarvitse koskaan enää editoida. Erityisesti angloamerikkalaisella kielialueella pitkään suositut editiot, jotka pyrkivät palauttamaan teoksen yhteen tekstiversioon – yleensä tekijän viimeisestä näkemystä vastaavaksi tekstiksi – ovat myöhemmin osoittautuneet ongelmallisiksi.

Toimittajat ovat uskollisia Kiven kirjoitukselle, eivätkä ensipainoksen historialliselle tekstimuodolle.

Kestävämmäksi ratkaisuksi on koettu teoksen kaikkien tekstiversioiden ja varianttien dokumentointi historiallisessa muodossaan. Kriittinen editio tarjoaa näin pikemminkin näköalan teoksen tekstuaalisen historian muodonmuutoksiin, kuin yhdeksi monoliitiksi puristetun lopullisen tekstin.

Kiven tekstin jäljillä

Nummisuutarien kriittisen edition toimitusperiaatteena on esittää näytelmän teksti mahdollisimman lähellä sitä muotoa, mihin Kivi sen kirjoitti. Nummisuutarien tapaus on siinä mielessä helppo, että teoksesta ei Kiven elinaikana julkaistu uutta painosta tai laitosta, johon hän olisi voinut tehdä muutoksia. Myöskään teoksen käsikirjoitusta, muutoksia sisältäviä muistiinpanoja tai tekijänkappaleita ei nykytiedon mukaan ole säilynyt.

Näin edition lähtökohdaksi valikoituu yksinkertaisesti Nummisuutarien ensimmäisen painoksen teksti, jonka Kivi kustansi itse ja painatti Suomen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa vuonna 1864. Vertailemalla useampaa ensipainoksen kappaletta toisiinsa on myös varmistettu, ettei tekstiin ole painotyön aikana tehty muutoksia.

Kun Kiven itsensä näytelmään tekemiä variantteja ei ole säilynyt, tekstin editoiminen jää virheiden korjaamiseksi. Toimittajat ovat halunneet olla uskollisia nimenomaan Kiven kirjoitukselle, eivätkä ensipainoksen historialliselle tekstimuodolle. Siten Kiven sanojen vaihtelevien kirjoitusasujen tai välimerkkien käyttöä ei ole yhtenäistetty. Korjattu on ainoastaan virheet, jotka voidaan olettaa olleen epähuomiossa tapahtuneita virheitä myös näytelmän julkaisuhetkellä, oli kyse Kiven tai latojan tekemistä virheistä. Kaikki korjaukset ja muutokset on ilmoitettu edition lopussa olevassa liitteessä.

Edition toimitusperiaatteiden esittelyssä näytelmätekstin taiton kerrotaan noudattavan luettavuuden periaatetta. Mikäli tämä on syy siihen, että korjaukset ja muutokset on erotettu näytelmätekstin jälkeiseksi liitteeksi, voidaan kysyä, miksi varsin runsaat kielitieteelliset, historialliset ja kirjallisia viittauksia koskevat kommentaarit on kuitenkin sijoitettu tekstin mukana kulkeviksi alaviitteiksi. Korjauksia ja muutoksia on sen verran vähän, että ne olisi voitu yhtä hyvin esittää kommentaarien joukossa. Toisaalta luettavuuden periaatetta olisi voitu noudattaa johdonmukaisesti ja siirtää myös kommentaarit lopun liitteisiin.

Nyt ensipainoksen tekstin tosiasiallinen historiallinen muoto esittäytyy toissijaisena verrattuna toimittajien kommentaareihin. Kyse on tässä tapauksessa käytännössä pienestä mutta tekstikriittisenä periaatteena merkittävästä valinnasta: tekstin näennäinen yhtenäisyys asetetaan sen historiallisen muuttuvuuden edelle.

Näytelmätekstiin tehtyjä muutoksia esittävästä liitteestä löytyy ristiriita sen ensimmäisessä kohdassa. Näytelmäteksti ja siihen viittaava liitteen muutoskohta eivät vastaa toisiaan, vaan jommassakummassa niistä on virhe. Näytelmätekstin sivulla 166, jolla esitellään roolihenkilöt, lukee rivillä 18: ”ANTRES, kraatari ja klanetin-puhaltaja.” Liitteessä sen sijaan viitataan kyseiseen tekstikohtaan: ”166:18 klanetin-soittaja.” (s. 283). Tarkoituksena on ilmoittaa, että ensipainoksessa puuttuu piste. Liite kuitenkin esittelee tahattomasti tekstikohdalle variantin. Edition pohjalta ei käy ilmi kumpi vaihtoehto on oikea – ”klanetin-puhaltaja.” vai ”klanetin-soittaja.” – vaan sen selvittämiseksi olisi tartuttava Nummisuutarien harvinaiseen ensipainokseen.

Virhe on sinänsä pieni, eikä se oikeastaan vaikuta lainkaan tekstin sisältöön. Mutta se olisi voinut sattua sellaiseen kohtaan, jolla on tekstin tulkinnan kannalta merkitystä. Ja periaatteessa virheen löytyminen tekstiin tehtyjen muutosten luettelosta on siksi ongelmallista, että se kylvää epäilyksen siemenen, joka nakertaa koko edition luotettavuutta varsinkin, kun se tulee vastaan heti ensimmäisessä muutoskohdassa. Onko edition tekstiin kenties tahattomasti syntynyt ”näkymättömiä” muutoksia, jotka eivät tule ilmi näin helposti, vaan ainoastaan vertailemalla editiota ensipainokseen? Toisaalta tämä on konkreettinen esimerkki siitä, ettei edes mikään kriittinen editio ole lopullinen ja täydellinen, ja siksi erityisesti tutkijoilla on syytä tarkistaa käyttämiensä lähteiden luotettavuus.

Epäluotettavia tekstejä

Nummisuutareiden kriittinen editio on kuitenkin ensipainosta lukuun ottamatta näytelmän ylivoimaisesti luotettavin laitos. Tämä käy ilmi editioon liitetystä Sakari Katajamäen Nummisuutareiden julkaisuhistoriaa käsittelevästä artikkelista. Lähes sadan vuoden ajan Nummisuutarit oli saatavilla ainoastaan E. A. Saarimaan toimittamana tekstinä. Ensimmäisen kerran vuonna 1919 Kiven Koottujen teosten toisessa niteessä ilmestynyt teksti on myöhemmin julkaistu eri yhteyksissä uudestaan. Saarimaan toimittamaan tekstiin ei puututtu edes Koottujen niin kutsutun viidennen ”tarkistetun” painoksen yhteydessä 1984. Ainoa mikä muuttui oli virheiden määrä. Sekin epäedulliseen suuntaan.

Vaikka Saarimaa pyrki kunnioittamaan Kiven kieltä, hän yleiskielisti Nummisuutarien tekstiä muuttaen vanhan kirjasuomen ja murteellisia ilmaisuja johdonmukaisempaan muotoon. Saarimaa myös lisäsi Koottuihin teoksiin liitteen, jossa hän teki selkoa tekstiin tekemistään muutoksista. Liitteestä tosin puuttuvat kaikki välimerkkejä koskevat muutokset, eivätkä kaikki tekstiinkään tehdyt muutokset ole päätyneet sinne.

Vaikka Saarimaa pyrki kunnioittamaan Kiven kieltä, hän yleiskielisti Nummisuutarien tekstiä.

Saarimaan editointi oli kuitenkin paljon läpinäkyvämpää kuin hänen edeltäjänsä B. F. Godenhjelmin 30 vuotta aiemmin toimittamassa A. Kiven valituissa teoksissa (1877–1878). Godenhjelm ojensi aikansa standardein Kiven tekstiä, teki sitä Saarimaata enemmän ja ilmoittamatta tehdyistä muutoksista.

Katajamäen artikkelin lisäksi Nummisuutarien kriittiseen editioon on liitetty napakat, mutta erinomaisen informatiiviset artikkelit, jotka taustoittavat näytelmän vastaanottoa (Jyrki Nummi), kieltä (Petri Lauerma), näyttämö- (Pentti Paavolainen) ja elokuvasovitusten (Kimmo Laine) historiaa. Sen sijaan Nummen Nummisuutarien draamallisia piirteitä 66 sivun verran yksityiskohtaisesti esittelevä artikkeli tuntuu tarkoitukseensa nähden hieman ylimitoitetulta. Artikkeleihin on jäänyt muutamia lyöntivirheitä sekä ainakin yksi lauseeseen kuulumaton sana, jotka ehkä pistävät tavallista enemmän silmään, kun kyse on tekstikriittisestä editiosta.

Tekstikritiikissä on viime vuosina keskusteltu teoksen niin kutsutun bibliografisen koodin merkityksestä. Käsite viittaa julkaisun viestintä välineen ominaisuuksiin, kuten esimerkiksi kirjan kokoon, paperin ja musteen laatuun, kuvitukseen ja typografiaan. Perinteisesti editoinnissa on keskitytty pelkästään teoksen tekstin välittämiseen, jolloin sen välineen ikoninen luonne, joka sitoo tekstin tiettyyn kulttuurihistorialliseen aikaan ja paikkaan jää välittymättä.

Nummisuutarien kriittisessä editiossa bibliografiset koodit jäävät lähinnä ensipainoksen bibliografisen koon, painosmäärän ja kirjaintyypin maininnan tasolle. Näytelmän bibliografista koodia, sen muutoksia ja merkitystä olisi voinut käsitellä hieman laajemmin esimerkiksi juuri Nummisuutarien julkaisuhistorian yhteydessä. Esipuheessa tosin luvataan, että Nummisuutarit ja tulevat kriittiset editiot tullaan julkaisemaan myös digitaalisina versioina. Tällöin ensipainoksesta ja muista lähteinä käytetyistä dokumenteista voidaan julkaista faksimileja. Tällaisessa yhteydessä bibliografisen koodin käsittely tuntuisi hyvinkin luontevalta, ellei jopa välttämättömältä.

Kaiken kaikkiaan Nummisuutarien kriittisen edition julkaiseminen on merkkitapaus. Editio tuo ensimmäisen kerran lukijoiden ja tutkijoiden saataville näytelmän tekstin siinä muodossa kuin sen nykytutkimuksen avulla voidaan päätellä Kiven kirjoittaneen. Kun editiossa lisäksi tehdään selkoa näytelmän tekstiin tehdyistä muutoksista, on lukijalla editoidun tekstin lisäksi käytössään ensipainoksen teksti. Toimitusperiaatteiden läpinäkyvyys mahdollistaa sen, että kriittinen lukija voi näitä tekstejä vertailemalla tarvittaessa myös kyseenalaistaa edition tulkintoja.

Nummisuutarien kriittisellä editiolla on myös laajempaa kulttuurihistoriallista merkitystä, sillä se tuo esiin aiempien laitosten epäluotettavuuden ja ylipäätään kirjallisille teoksille ominaisen altistumisen tekstuaaliselle muutokselle. Muiden kriittisten editioiden tapaan se syventää ymmärrystä kirjallisuuden olemassaolon materiaalisista ehdoista tuomalla teoksen tekstuaalisuuteen historiallisen näkökulman.

Sivistysmaissa kriittisillä editioilla on pitkät perinteet, jotka vievät aina antiikkiin asti. Oli jo korkea aika, että myös suomenkielinen kirjallisuus yhtyy tähän traditioon.

Jaa artikkeli: