Alfred Döblinin (1878–1957) romaani Berlin Alexanderplatz (1929) on yksi saksalaisen kirjallisuuden klassikoista. Sen arvo ymmärrettiin jo sen ilmestyessä, ja se käännettiin tuoreeltaan useille kielille. Kirja unohtui toisen maailmansodan melskeissä, mutta sen maine kasvoi tasaisesti natsien häviön jälkeen.

Berlin Alexanderplatz oli tunnustettu modernistinen merkkiteos jo 1950-luvulla. Sitä verrattiin James Joycen Ulyssekseen (1922), vaikka Döblinin teosta on helpompi lukea ja tulkita. Romaaneja yhdistää mutkikas rakenne ja kielellinen taitavuus. Döblin oli tietoinen Ulysses-vertauksista. Hän kielsi kopioineensa Joycen kirjaa, mutta myönsi vaikuttuneensa siitä. Ulysses avasi Döblinin silmät kirjallisuuden mahdollisuuksille.

Döbliniä pidetään Joycen, Robert Musilin ja Marcel Proustin kaltaisena eepikkona, joka tavoitti aikansa äänen.

Kannattaa muistaa, että Joyce ja Döblin olivat Sigmund Freudin ja C.G. Jungin aikalaisia. Kirjailijat olivat kiinnostuneita psykologien ajatuksista. Joyce ja Döblin nostivat proosassaan hahmojen tietoisen ja tiedostamattoman käytöksen samalle viivalle.

Berlin Alexanderplatzia on luonnehdittu mahdottomaksi käännettäväksi, sillä se on kirjoitettu osaksi Berliinin työväenluokan 1920-luvun puhekielellä. Aarno Peromiehen suomennoksessa ei ole kuitenkaan mitään vikaa. Peromies yhdistelee käännöksessään kirja- ja puhekieltä saumattomasti, vaikka työ on varmasti ollut vaikea.

Döblinin tyyli vaihtelee rahvaanomaisesta hienostuneeseen. Kerronta on intensiivistä. Döbliniä pidetään Berlin Alexanderplatzin takia Joycen, Robert Musilin (Mies vailla ominaisuuksia) ja Marcel Proustin (Kadonnutta aikaa etsimässä) kaltaisena eepikkona, joka tavoitti aikansa äänen.

Monipuolinen prosaisti

Alfred Döblin julkaisi lyhyttä ja pitkää proosaa. Muut hänen teoksensa eivät ole yhtä tunnettuja kuin Berlin Alexanderplatz, eikä niitä ole juuri saatavilla suomennoksina. Varhaisten novellien kokoelma Erään rentukan murha ilmestyi vuonna 2014. Sen Turun Sanomien arvostelussa todetaan: ”Döblinin omiin määritelmiin on kiinteästi kuulunut fantastisuuden, groteskin ja burleskin kolmikko; mielikuvituksellisuus, tietoinen liioittelu ja oikullinen irvokkuus johdattelevatkin oivallisesti Döblinin novellien maailmaan, jossa tunnekokemuksia lähestytään väkevästi, syvälleluotaavasti ja puhuttelevasti.” (1)

Erään rentukan murhan novelleista voi löytää samoja teemoja kuin Berlin Alexanderplatzista. Niihin kuuluvat alistava rakkaus, inhimillinen kärsimys, toivottomat henkilöt ja ikävät sattumat.

Döblin ammensi Berlin Alexanderplatziin vaikutteita muun muassa antiikin myyteistä ja kristillisestä perinteestä. Hänen proosansa ei ole monista aineksistaan huolimatta sekavaa, vaan tavoittaa viime vuosisadan suurkaupunki-ihmisen villin mielen. Berlin Alexanderplatz sijoittuu 1920-luvulle, mutta on ajankohtainen sosiaalisen median aikakaudella, jota voi olla hankala hahmottaa.

Saksalaisista kirjailijoista muassa Bertolt Brecht ja Günter Grass ovat sanoneet saaneensa vaikutteita Berlin Alexanderplatzista. Näin on siitä huolimatta, että romaanin aikalaisvastaanotto oli jokseenkin ristiriitainen. Kirjaa kiitettiin psykologisesta uskottavuudesta ja teknisestä toteutuksesta, mutta moitittiin epäilyttävästä poliittisuudesta. Oikeistolaiset pitivät sitä liian vasemmistolaisena ja vasemmistolaiset liian oikeistolaisena. Berlin Alexanderplatzin merkitys ymmärrettiin todella vasta toisen maailmansodan jälkeen ja tilanteen Euroopassa vakiinnuttua.

Döblinin romaani sijoittuu Alexanderplatzin kaupunginosaan. Teoksessa liikutaan pienellä maantieteellisellä alueella, mutta tutustutaan tarkasti sen paikkoihin, kuten kapakoihin, kauppoihin ja kerrostaloihin. Berlin Alexanderplatzin päähahmo on vankilasta vapautuva sekatyöläinen Franz Biberkopf, joka on heikkohermoinen pikkurikollinen ja tappaja. Biberkopf on värikäs haaveilija, jolla on suuria suunnitelmia. Hän haluaa kipeästi olla ”kunniallinen mies”, ein anständiger Mensch. (2)

Biberkopf uskoo ihmisen hyvyyteen, vaikka hänen kokemuksensa todistavat päinvastaista. Häntä kuvaillaan pohjimmiltaan hyväsydämiseksi, mutta alttiina epätoivoiselle raivolle, mikä on merkki syvemmästä sielullisesta tuskasta. Biberkopf on istunut vankilassa toimittuaan parittajana ja hakattuaan erään tyttönsä, Idan, kuoliaaksi.

Biberkopf ei hallitse elämäänsä ja on viettien vietävissä. Tästä kertoo sekin, että hän ryhtyy pian vapauduttuaan seksuaaliseen suhteeseen Idan siskon kanssa. Naiset haluavat huolehtia avuttoman oloisesta Biberkopfista. Suhteet eivät kestä, koska mies on levoton, eikä sitoutuminen – oli kyse sitten naisista tai työpaikoista – ole hänelle helppoa.

Tarina tuo mieleen keskinkertaisen jännitysromaanin, mutta loistavat hahmot tekevät kirjasta klassikon.

Biberkopfin elinympäristö on lohduton, eikä tarjoa juuri mahdollisuuksia. Häntä rangaistaan yhä uudestaan, koska hän on naiivi ja typerä. Siviilissä oleminen ei sovi hänelle. Hän yrittää pysyä kaidalla tiellä, mutta henkinen epävakaus ja väärät ystävät ajavat hänet pahuuksiin. Etenkin läheinen Reinhold manipuloi hyväuskoista Biberkopfia ja saa hänet mukaan juoniinsa.

Berlin Alexanderplatzin tarina ei ole kummoinen. Se tuo mieleen keskinkertaisen jännitysromaanin, mutta loistavat hahmot tekevät kirjasta klassikon. Kuten The New York Review of Booksissa todetaan, ”Franz Biberkopf on yksi modernin maailman rikkaisimmista kirjallisista hahmoista, yhtä mieleenpainuva kuin Woyzeck, Oblomov tai Madame Bovary.” (3)

Biberkopfiin tutustutaan sekä sisäisesti että ulkoisesti. Hän ei ole pelkästään fyysisesti iso ja suulas mies, vaan hänellä on rikas henkinen elämä. Hänen päässään on liikaa ajatuksia.

Myös muut henkilöt ovat kiinnostavia. Reinhold, Mieze, Lüders ja muut paljastetaan kokonaan. Heidän yksityiset ajatuksensa kerrotaan, mikä tekee heistä inhimillisempiä. He eivät ole pelkkiä paperisia rakennelmia, joiden avulla juonta kuljetetaan eteenpäin, vaan ristiriitaisia ihmisiä, joilla on toiveita ja pelkoja.

Berlin Alexanderplatzin tekijä oli neurologiaan erikoistunut juutalainen lääkäri. Döblin syntyi Preussin Pommerissa, joka sijaitsee nykyään Puolassa ja on nimeltään Szczecin. Hän muutti Berliiniin varhain ja mieltyi intensiiviseen kaupunkiin. Siellä lääkärinä toimiessaan hän todisti lukuisia surullisia kohtaloita, jotka löysivät tiensä muuntuneessa muodossa hänen proosaansa.

Döblinin tarinat olivat ensimmäistä maailmansotaa seuranneen kuohunnan merkitsemiä. Weimarin tasavalta, kuten Saksaa konfliktin jälkeen kutsuttiin, oli epävakaa paikka, jossa kansalaisilla oli jatkuva huoli toimeentulosta. Döblin työskenteli lääkärinä Berliinin köyhissä kortteleissa, missä hän tutustui läheisesti alempien yhteiskuntaluokkien elämään. Kokemukset saivat hänet keräämään materiaalia Berlin Alexanderplatziin ja kirjoittamaan sen.

Berliini oli kuuluisa 1920-luvulla. Siellä oli vuosikymmenen alussa melkein neljä miljoonaa asukasta ja sitä kutsuttiin Euroopan sydämeksi. Politiikka ja taiteet kukoistivat, kun erilaiset ihmiset elivät rinta rinnan. Pertti Lassila kuvailee aikaa Döblinin romaanin alkusanoissa: ”Berliini maistui tulevaisuudelta, kirjoitti Carl Zuckmayer kultaisista vuosista. Mutta mitä lähemmäksi 30-luku tuli, sitä karvaammaksi tulevaisuuden maku muuttui. SA:n ruskeat puserot näkyivät katukuvassa, Völkischer Beobachter levisi. Weimarin tasavalta ja Berliini kulkivat loppuaan kohti.” (4)

Kaupunki on yksi Berlin Alexanderplatzin päähahmoista ja tärkeydessään Biberkopfin veroinen. Döblinin työhuone sijaitsi S-Bahn-junaradan vieressä. Erään tulkinnan mukaan Berlin Alexanderplatzin levoton kieli on rytmiltään työtilan ohi rymistelleiden junien vaikuttamaa. Berliini oli kiihkeä paikka etenkin 1920-luvulla. Tasaisemmassa Münchenissä asunut natsien johtaja Adolf Hitler piti Berliiniä paheiden pesänä, jonka monimuotoisuus piti hävittää.

Vuoden 1929 maailmanlaajuinen talouskriisi viimeisteli Weimarin tasavallan tuhon ja johti kansallissosialistien nousuun valtaan. Lassila kiteyttää, että kultaisia ”vuosia seurasivat rautaiset, niiden päätyttyä Berliini oli kivierämaa.” (5)

Döblin tunsi Mannia kohtaan katkeruutta ja kateutta, vaikka hänet nostettiinkin lopulta romaanitaiteen uudistajaksi.

Döblin oli juutalaisena ja vasemmistolaisena epätoivottu henkilö Saksassa, kun kansallissosialistit kaappasivat vallan. Hän pakeni ensin Pariisiin ja sitten Yhdysvaltoihin. Sodan jälkeen hän palasi Saksaan, jossa toimi ranskalaisen miehityshallinnon palveluksessa.

Hän jatkoi kirjoittamista, mutta ei enää ollut merkittävyydessään muiden natseja paenneiden kirjailijoiden, kuten Thomas Mannin, veroinen. Döblin unohdettiin osittain, vaikka hän oli perustamassa saksalaista ekspressionismia ja oli yksi sen keskeisistä teoreetikoista.

Döblinin muut tekemiset ovat jääneet Berlin Alexanderplatzin varjoon. Döblin tunsi Mannia kohtaan katkeruutta ja kateutta, vaikka edellinen nostettiinkin lopulta romaanitaiteen uudistajaksi Joycen ja Musilin rinnalle. Lassila spekuloi: ”Jos Mann oli suuren perinteen täydellistäjä ja päättäjä, oliko Döblin uuden alkaja?” (6)

Myöhästynyt suomennos

Berlin Alexanderplatzin suomennos ilmestyi kauan alkuteoksen jälkeen, ilmeisesti työn haastavuuden takia. Julkaisu myöhästyi, vaikka Rafael Koskimies esitteli Alfred Döblinin kirjaa tuoreeltaan Saksalaisen kirjallisuuden historiassa (1936). Koskimies nostaa Döblinin esiin juutalaisessa ja kosmopoliittisessa kirjallisuudessa. Muotoilu kertoo Koskimiehen teoksen ilmestymisajasta. Hän mainitsee Döblinin kirjoista Wallensteinin (1920) ja Berge, Meere und Gigantenin (1924), jotka ovat jääneet kuriositeeteiksi.

Myös Koskimiehen mielestä Döblinin kokeellinen – tai eksperimentaalinen, kuten sitä Saksalaisen kirjallisuuden historiassa kutsutaan – päätyö on paljosta velkaa Joycelle. Döblin ja Joyce käyttävät vastaavia kerronnallisia tekniikoita. Koskimies kehuu Berlin Alexanderplatzin monipuolisuutta, mutta löytää kirjasta myös pientä moitittavaa: ”Tyyliasteikko on erinomaisen laaja, mutta vailla proosan loogillista ja kieliopillista sääntöjenmukaisuutta.”  (7)

Kyse ei ole kuitenkaan pelkästä erikoisuuden tavoittelusta tai teennäisyydestä, sillä Döblinin ratkaisut tuovat mieleen Rabelais’n, Grimmelshausenin, Laurence Sternin, Jean Paulin ja Joycen, jotka hulluttelivat proosassaan samalla tavalla.

Huumori estää Berlin Alexanderplatzia olemasta pelkkää synkistelyä. Romaani on kestänyt hyvin aikaa niin kieleltään kuin teemoiltaan. Se tavoittaa hektisen ja vaarallisen Berliinin tunnelman 1920-luvun lopussa. Keskeiset hahmot ovat laitapuolen kulkijoita, kuten prostituoituja ja sutenöörejä. He yrittävät selviytyä vaikeassa tilanteessa, yhteiskunnan ollessa myllerryksessä.

Döblinin tausta selittää sen, miksi Berlin Alexanderplatz tuntuu aidolta. Kirjan ilmestyessä Döblin oli työskennellyt alueella kymmeniä vuosia ja tunsi sen hyvin.

Alkusanoissa kiinnitetään huomiota kaikkitietävään kertojaan, joka muistuttaa lukijoille, että Franz Biberkopfin tarinassa on kyse varoittavasta esimerkistä. Kun Biberkopfille tapahtuu ikäviä, kertoja keskeyttää tarinan kiinnittääkseen lukijan huomion keskeisiin seikkoihin: ”Döblinin tekniikka muistuttaa etäisesti Bert Brechtin näkemystä näyttelijäntyöstä. Näyttelijän on toimittava kuin ihminen, joka toiselle esittää ja kertoo jotakin mielenkiintoista tapahtumaa. Välillä hän eläytyy kohteeseensa, välillä taas kertoo, selostaa, tulkitsee ja ironisoi. – Taide lasketaan estetiikasta profaaniin esitykseen – draamaan, romaaniin – sekoitetaan arjen suolaa.” (8)

Vaikka Berlin Alexanderplatzin päähenkilö on rikollinen, häneen suhtaudutaan ymmärtäväisesti. Hänen käytöstään selitetään sisäisillä ja ulkoisilla syillä. Biberkopfista saa vaikutelman, että hän on henkisesti yhä lapsi. Hän on muiden johdateltavissa. Hän valittaa, että pärjäsi yksinkertaisessa vankilassa, mutta sen ulkopuolella on liian monimutkaista.

Biberkopfin rangaistuksen huomautetaankin alkaneen vasta hänen päästyään siviiliin. Tegelin rangaistuslaitoksen ulkopuolinen maailma tuntuu epätodelliselta: ”Hän seisoi Tegelin vankilan portin edessä ja oli vapaa. Eilen hän oli vielä takana pellolla haravoinut perunoita muiden kanssa, vanginpuvussa, nyt hän käveli keltaisessa kesätakissa, he haravoivat siellä takana, hän oli vapaa.” (9)

Politiikka ja uskonto

Berlin Alexanderplatz on dramaturgisesti mestarillinen. Franz Biberkopf sokaistuu auringosta ja pelkää häntä vastaan huokuvaa kaupungin melua. Hän anelee vartijaa päästämään hänet takaisin vankilaan, mutta hänet hätyytetään kadulle. Biberkopf harhailee siellä hämmentyneenä ja on lähes halvaantunut pelosta. Hän tapaa juutalaisen, joka lohduttaa häntä jiddišiläisillä viisauksilla.

Biberkopfista on ajoittaisesta raivokkuudestaan huolimatta herkkyyttä. Hän ihmettelee maailman menoa, mutta ei ole täysin ulkopuolinen, vaan pystyy seuraamaan yhteiskunnallisia tapahtumia ja tekemään niistä teräviä analyysejä.

Berlin Alexanderplatzia voi lukea kuvauksena niistä olosuhteista, jotka johtivat Adolf Hitleriin.

Biberkopfin tekee kiinnostavaksi hänen ristiriitaisuutensa. Mies pärjäisi ehkä paremmin toisissa olosuhteissa, mutta epävakaa Weimar tuhoaa hänet. Hän ei kasva, vaan pysyy uhoavana lapsena: ”Hän on vannonut koko maailmalle ja itselleen pysyvänsä kunnon miehenä. Ja niin kauan kuin hänellä oli rahaa, hän pysyi kunnollisena. Mutta sitten häneltä loppuivat rahat, mitä hetkeä hän oli vain odottanut näyttääkseen kerran kaikille, mihin mies pystyy.” (10)

Berlin Alexanderplatzia voi lukea kuvauksena niistä olosuhteista, jotka johtivat Adolf Hitleriin. Alfred Döblin oli kaukonäköinen. Biberkopf sekaantuu kirjassa natsien toimintaan myymällä heidän puoluelehteään ja kantamalla hihassaan hakaristiä. Hän tekee näin, vaikka pitää politiikkaa epäilyttävänä puuhasteluna. Biberkopf on kiinnostunut vain itsestään ja asemastaan yhteiskunnassa. Hän menee mukaan mihin tahansa, jos se parantaa hänen talouttaan. Niinpä hän suostuu saarnaamaan kansallissosialistien propagandaa kadulla.

Biberkopf ei kuitenkaan kaveeraa pelkästään kansallissosialistien, vaan myös kommunistien kanssa. Hän on kameleontti, jossa ei ole mitään pysyvää. Otto Lappalainen kiteyttää: ”Biberkopfista tulee loppujen lopuksi moniarvoisuuden kävelevä paradoksi. Döblinin ironian kärjen suunnasta on vaikea ottaa selvää.” (11)

Döblin kieltäytyi tulkitsemasta Berlin Alexanderplatzia poliittisesta näkökulmasta. Romaanin tätä puolta on kuitenkin turha täysin kieltää, sillä politiikka oli teoksen ilmestymisen aikoihin vahvasti läsnä berliiniläisten arjessa. Kirjassa viitataan antiikin tragedioihin ja Raamattuun. Päähahmoa verrataan klassisiin sankareihin ja Raamatun Jobiin, jonka uskoa koeteltiin toistuvasti. Biberkopfilla on vaikeaa. Hän jatkaa sitkeästi, mutta ei opi mitään, vaan syyttää vastoinkäymisistään korkeampia voimia: ”Mitä mä täällä seison? Ne on totta vie hioneet mua linssiin. Mulla on käynyt kurja säkä.” (12)

Romaanissa mietitään ihmisen paikkaa ja kamppailua kaikkeudessa, joka on häntä kohtaan täysin välinpitämätön, ja jota hän ei hallitse.

Raamatullisia sävyjä sisältävässä romaanissa viitataan Jobin lisäksi Aabrahamiin ja Iisakiin. Heidän tarinansa on kertomus uhrista ja uskollisuudesta, asioista jotka ovat Biberkopfille tärkeitä.

Uskonto oli Döblinille hankala asia. Hän oli juutalainen sosialisti, mutta tunsi vetoa toisaalle. Vuonna 1941, asuessaan Yhdysvalloissa, Döblin kääntyi roomalaiskatolilaisuuteen ja antoi kastaa itsensä. Käänne voidaan nähdä päätöksenä ajatuksille, joita käsitellään Berlin Alexanderplatzissa: ”Kohtalon koettelemukset, alistuminen, kuolema, uhri – ja vihdoin kuolleistaherääminen, uudelleensyntyminen. Berlin Alexanderplatzissa on voimakas uskonnollinen tematiikkansa.” (13)

Döblinin katolilaisen kääntymyksen kerrotaan johtuneen siitä, että hän tutustui Baruch Spinozan ja Søren Kierkegaardin ajatuksiin ja vaikuttui niistä. Berlin Alexanderplatz on kertomus kohtalosta ja henkilökohtaisista valinnoista. Romaanissa mietitään ihmisen paikkaa ja kamppailua kaikkeudessa, joka on häntä kohtaan täysin välinpitämätön, ja jota hän ei hallitse.

Teemana on kuolema

Döblin piti klassisesta musiikista. Hänen suosikkisäveltäjänsä oli Richard Wagner. Döblin käytti pääteoksessaan tämän tekniikkaa, jossa toistuva johtoaihe rytmittää teosta. Berlin Alexanderplatzin johtoaihe on kuolema. Biologiseen loppuun ja elämän lyhyyteen palataan usein: ”Uhraus on yksi Döblinin suurista teemoista: kuolema jälleensyntymisen välttämättömänä edellytyksenä.” (14)

Vaikka Berlin Alexanderplatz rakenteeltaan ja tyyliltään haastava, se ei ole ainutlaatuinen. Vastaavia aineksia oli nähty kirjoissa aiemmin, kuten Kiiltomadossa mainitaan. Temaattiset ainekset ja tekniset keinot eivät olleet uusia. Teos ”herättää kuitenkin voimakkaan tietoisuuden yksilön historiallisesta ainutkertaisuudesta ja yhteisön vastuuntunnon tarpeesta.” (15)

Berlin Alexanderplatz on voimakas kannanotto suvaitsevaisuuden puolesta ja suvaitsemattomuutta vastaan. Sen sanoma on tärkeä nykyaikana, jossa on paljon samaa kuin 1920-luvussa. Döblin käsittelee romaanissaan niitä kehityskulkuja, jotka johtivat natsien diktatuuriin ja toisen maailmansodan kauhuihin. Hän ei todennäköisesti ymmärtänyt, miten profeetallinen hänen teoksensa oli, sillä sitä pystyttiin tulkitsemaan selvemmin vasta natsien rikosten jo tapahduttua.

Berlin Alexanderplatzin hahmot suhtautuvat epäilevästi utopioihin, olivat ne poliittisia tai uskonnollisia. Tavalliset ihmiset pitävät yhteiskuntaa koossa. Biberkopf yrittää olla kunnon kansalainen, mutta epäonnistuu pahasti. Syy ei ole pelkästään hänessä, vaikka hänen epävakaa mielensä onkin keskeinen syy hänen kokemiinsa vaikeuksiin. Kaoottinen Weimar ei tarjoa Biberkopfin kaltaisille heikoille tarpeeksi tukea. Tämä ajaa heitä rikoksiin, mutta myös kansallissosialistien kaltaisten helppoja vastauksia tarjoavien poliittisten järjestöjen syliin.

Biberkopf on kuitenkin myös mielletty keskiluokkaiseksi mieheksi, jolle tärkeimpiä asioita ovat järjestys ja turvallisuus. Kuten Pertti Lassila korostaa, Biberkopfin mielestä ihmisen ”pitää saada elää rauhassa omissa oloissaan. Häntä ei saa häiritä eikä ärsyttää.” (16)

Biberkopf on kuin jatkuvasti rooliaan vaihtava näyttelijä. Hänellä on rahaa ja naisia, mutta ei sisäistä rauhaa.

Biberkopfin on vaikea käsittää Weimarin tilannetta. Hän on itsekäs, eikä juuri välitä muista. Hän kyllästyy nopeasti ja vaihtaa kiinnostuksensa kohdetta. Hänen ymmärryksensä on puutteellinen. Biberkopf on uhriutuja, joka uskottelee itselleen olevansa kuin teuraalle ajettava härkä. Myös Berlin Alexanderplatzin kertoja puhuu kohtalosta päähahmon vastoinkäymisten syynä: ”Hän on vannonut, että tahtoo olla kunnollinen, ja te olette nähneet, kuinka hän oli kunnolla monta viikkoa, mutta se oli vain armosta myönnetty odotusaika. Hänet temmataan rikoksiin, hän ei halua, hän panee vastaan, se käy hänen ylitseen, pakko pakottaa hänet.” (17)

Biberkopf on syntynyt väärään aikaan ja paikkaan. Hän on röyhkeä ja täynnä itseään, mutta myös sympaattinen ja vetoava. Häneen voi samaistua. Hänelle käy huonosti, koska hän haluaa olla yksin. Tätä voi pitää Berlin Alexanderplatzin keskeisenä opetuksena: ”Mutta elämä ei ole sellainen. Ihminen ei voi elää yksin ja irrallaan yhteiskunnasta ja muista ihmisistä. Elämä pakottaa Franzin näkemään tämän.” (18)

Lappalaisen mukaan jatkuvasti huijatuksi tuleva Biberkopf on kuin jatkuvasti rooliaan vaihtava näyttelijä. Hänellä on rahaa ja naisia, mutta ei sisäistä rauhaa. Biberkopf ei ole tyytyväinen, vaan kompuroi eteenpäin.

Berlin Alexanderplatzissa ei huolehdita vain Biberkopfin fyysisistä, vaan myös hänen henkisistä tarpeistaan. Biberkopf on sairaalloisen levoton. Hän on liian egoistinen ja kyyninen, että pystyisi löytämään tarkoituksen suuremmista asioista, kuten uskonnosta. Hänellä ei ole konkreettista päämäärää, vaikka hän ilmoittaa haluavansa olla parempi. Fyysisten tarpeiden täyttäminen ei hänelle riitä.

Berlin Alexanderplatzin loppu, jossa Biberkopf kokee hermoromahduksen ja herää sairaalasta uutena miehenä, on aiheuttanut keskustelua. Biberkopf hyväksyy epäonnistumisensa, eikä enää puske väkisin eteenpäin. Döblinia on syytetty turhasta arvoituksellisuudesta liittyen kirjansa loppuun, jossa ei oteta tarpeeksi tiukasti kantaa Saksan poliittiseen tilanteeseen, joka kärjistyi kansallissosialisteihin.

Oli miten oli, Berlin Alexanderplatzia ei kannata tulkita pelkästään poliittisesta näkökulmasta, sillä se on tähän liian monipuolinen. Teos sisältää vähän kaikkea. Humanistinen tulkinta olisi, että Biberkopf kasvaa viimein omahyväisyydestään ihmisyyteen ja ymmärtää olevansa suuremman kokonaisuuden osa. Toisaalta hän on romaanin päättyessä edelleen sivullinen. Hän ei vieläkään osallistu julkiseen elämään, ja eikö hänen kaltaistensa välinpitämättömyys ollut yksi natsien nousuun johtanut tekijä?

Kertoja toteaa kuivasti, ettei päähahmon myöhemmästä elämästä ole enempää kerrottavaa.

Demokratia tuntui Weimarissa sekavalta ja vaaralliselta touhulta, josta järkevä ihminen pysyi erossa. Totalitaristiset vaihtoehdot houkuttelivat. Kirjassa kuvatut poliittiset tapaamiset eri ääriryhmien välillä ovat pingottuneita. Niissä kytee väkivalta, joka johti koviin otteisiin 1930-luvulla.

Romaanin lopun voi nähdä enteenä tulevista tapahtumista. Biberkopfista tulee tavallinen pieni mies, eikä ole vaikea ennustaa, että hänestä kehkeytyy innokas natsi. Hänelle tarjotaan työtä tehtaan vartijana, minkä hän hyväksyy. Biberkopfilla ei enää ole omaperäisiä ajatuksia. Kertoja toteaa kuivasti, ettei päähahmon myöhemmästä elämästä ole enempää kerrottavaa. Hänen haaveensa rauhassa olemisesta toteutuu, mutta ratkaisua on vaikea pitää onnellisena.

Kaksi sovitusta valkokankaalle

Berlin Alexanderplatz on filmatisoitu kahdesti. Phil Jutzin ohjaama elokuva ilmestyi tuoreeltaan vuonna 1931. Se on vaikuttava dokumentti siitä, miltä Berliini näytti ennen toista maailmansotaa, mutta muuten kehno. Paljon vaikuttavampi on Rainer Werner Fassbinderin pitkä filmi, joka esitettiin 14 osan mittaisena televisiossa vuonna 1980. Se tavoittaa Alfred Döblinin romaanin rikkauden.

Fassbinder oli tuottelias ohjaaja, jonka töiden taso vaihtelee suuresti. Hänen mentaliteetistaan kertoo paljon hänen toteamuksensa, että jos hän ei tekisi elokuvia, hän heittelisi pommeja. Berlin Alexanderplatz -saaga on Fassbinderin päätyö. Hän suunnitteli sitä pitkään ja teki sen itselleen poikkeuksellisella huolellisuudella. Kärsimätön Fassbinder ohjasi useita filmejä vuodessa.

Berlin Alexanderplatz oli ilmestyessään Länsi-Saksan kallein draamatuotanto. Sitä esitettiin elokuvateattereissa ja se miellettiin yhdeksi pitkäksi filmiksi. Etenkin Franz Biberkopfia näyttelevän Günter Lamprechtin suoritus on upea, mutta myös muut ovat rooleissaan hyviä. Painotukset ovat oikeita. Berliini näyttäytyy ahdistavana paikkana, jossa vähäosaiset jäävät jalkoihin.

Berlin Alexanderplatz oli Fassbinderille teininä tärkeä kirja. Hän imi siitä vaikutteita taiteeseensa ja etsi siitä apua kasvukivuistaan selviämiseen. Fassbinder eli Biberkopfin kokemukset syvän omakohtaisesti ja teki tarinasta tulkintojaan. Fassbinder esimerkiksi päätteli, että Biberkopfin ja Reinholdin suhde on homoseksuaalinen. Se on sekä väkivaltainen että sadomasokistinen, mutta siinä on vaarallista puhtautta, jota ”pitää helliä huolimatta siihen liittyvästä syvästä kärsimyksestä – tai ehkä siitä johtuen.” (19)

Fassbinder mielsi hyväksyntää ja rakkautta epätoivoisesti etsivän Biberkopfin eräänlaiseksi alter egokseen, mutta muutkin ovat löytäneet hahmosta itseään. Hänestä on moneksi. The New York Review of Booksissa Biberkopfia verrataan Jobiin, jonka uskoa testataan, kun taas Reinhold tuo mieleen Saatanan. Fassbinderin ohjauksessa Reinhold on ruma öykkäri, jossa on jotakin kiehtovaa ja viettelevää. Hän saa ihmiset mukaansa ja on alamaailman johtaja.

Hahmot ovat kaupungissa loukussa, eivätkä pääse pakoon.

Fassbinder löytää Döblinin hahmojen ytimen. Ohjaaja tavoittaa heidät emotionaalisesti täydellisesti. Fassbinder toimii sarjan kertojana. Kyse ei ole suorasta sovituksesta, vaan siinä otetaan taiteellisia vapauksia, lähinnä käytännöllisistä syistä. Berlin Alexanderplatzin kuvausten aikaan Döblinin kirjan Berliiniä ei enää ollut. Se oli tuhoutunut sodassa. Niinpä Fassbinder rakensi studioon lavasteet, joissa sarja kuvattiin, ja vähensi tapahtumapaikkoja. Tunnelma on klaustrofobinen. Hahmot ovat kaupungissa loukussa, eivätkä pääse pakoon.

Vuoden 1980 Berlin Alexanderplatz ei ole täysin onnistunut. Sen loppuhuipennus, jossa kuvataan Biberkopfin tulemista hulluksi, ei Fassbinderiltä onnistu. Biberkopfin päässä laukkaavat ajatukset poliittisesta sekasorrosta ja seksuaalisesta väkivallasta ovat tärkeitä, mutta ohjaaja kadottaa niitä kuvatessaan suuntansa. Kuvasto on liian sekavaa. Suorempi kerronta olisi tässä tapauksessa ehkä toiminut paremmin, vaikka Biberkopfin henkistä romahtamista kuvataankin romaanissa hieman vastaavalla tavalla.

Romaani ei lakkaa olemasta ajankohtainen

Berlin Alexanderplatz on tärkeä teos. Se on ajankohtainen, vaikka maailma on sen ilmestymisen jälkeen hurjasti muuttunut. Franz Biberkopfin kaltainen sekava tyyppi on tuttu. Jos hän eläisi tänään, hän käyttäisi sosiaalista mediaa, olisi vahvassa lääkityksessä ja tuntisi vetoa äärimmäisiin poliittisiin ideologioihin.

Mitä voimme oppia Biberkopfin vaiheista? Miten estämme sen, ettei meille käy samalla tavalla? Berlin Alexanderplatz on opettavainen tarina, joka ei tarjoa juuri vastauksia. Jo kysymysten esittäminen on kuitenkin tärkeää. Siksi Berlin Alexanderplatz kannattaa tuntea.

Viitteet

(1) ”Tunteiden oikkuja”. Turun Sanomat 5.7.2014.
(2) ”The Genius of Berlin”. The New York Review of Books 17.1.2008.
(3) ”The Genius of Berlin”
(4) Berlin Alexanderplatz, alkusanat
(5) Berlin Alexanderplatz, alkusanat
(6) Berlin Alexanderplatz, alkusanat
(7) Rafael Koskimies: Saksalaisen kirjallisuuden historia (Otava 1936) s. 368
(8) Berlin Alexanderplatz, alkusanat
(9) Berlin Alexanderplatz, s. 27
(10) Berlin Alexanderplatz, s. 63
(11) ”Kesäklassikko: Alastoman kaupungin monet tarinat”. Kiiltomato 18.6.2008.
(12) Berlin Alexanderplatz, s. 263
(13) Berlin Alexanderplatz, alkusanat
(14) ”The Genius of Berlin”
(15) ”Kesäklassikko: Alastoman kaupungin monet tarinat”. Kiiltomato 18.6.2008.
(16) Berlin Alexanderplatz, alkusanat
(17) Berlin Alexanderplatz, s. 387
(18) Berlin Alexanderplatz, alkusanat
(19) ”The Genius of Berlin”

 

Jaa artikkeli: