Samarkand

Libanonilais-ranskalaisen Amin Maaloufin (s. 1949) Samarkand ilmestyi Ranskassa vuonna 1988. Maalouf on kirjoittanut seitsemän romaania, joista Samarkand on ensimmäinen suomennettu. Luulisi, että muitakin suomennetaan, esimerkiksi Goncourt-palkinnolla vuonna 1993 palkittu Le rocher de Tanios (”Taniosin kallio”).

Voima-lehden haastattelussa Maalouf kertoo romaanin syntyneen yrityksenä ymmärtää Iranin islamilaista vallankumousta laajemman asiayhteyden kautta. Ymmärtääkseni tuo laajempi asiayhteys löytyi Persiassa vaikuttaneen runoilijan, oppineen ja elämännautiskelijan Omar Khaijamin (n. 1048–1131) nelisäkeisistä mieterunoista (ruba’it). Runoista tulee se pinta, jota vasten maan historialliset tapahtumat näyttäytyvät.

Suomalaisyleisölle Maalouf on kenties tutumpi siitä, että hän on kirjoittanut librettoja Kaija Saariahon, kuin siitä, että hän on yksi Ranskan nimekkäimmistä kirjailijoista.

Omar Khaijamin käsikirjoitus – Samarkandin päähenkilö

Samarkand alkaa paatoksella: ”Atlantin pohjassa lepää kirja. Sen tarinan aion nyt kertoa.”

Kirjassa käsitellään suuria aiheita. Siinä kuljetaan Persian historiaa 1000-luvun uskonnollisten ääriliikkeiden syntyvaiheista aina uudelle ajalle, jolloin Persiasta on tullut kilpailevien siirtomaaimperiumien kenttä ja maa ajautuu perustuslailliseen vallankumoukseen 1911.

Omar Khaijamin käsikirjoitus, Maaloufin teoksen päähenkilö, syntyy kesällä 1072 Samarkandissa ”synkeän ja hitaan päivän jälkeen” fanaattisten tuntojen nostaessa päätä kaupungin kaduilla. Kun kirja viimein katoaa lopullisesti näkyvän maailman lehdeltä, myös Samarkand tulee tiensä päähän.

Kirjan lopussa kertoja, Benjamin O. Lesage, 1900-luvun alun suuri Persian matkaaja, on selvinnyt Titanicin haaksirikosta. Hän on ollut matkalla rakkaittensa, vaimonsa iranilaisen prinsessa Sirinin ja Khaijamin käsikirjoituksen kanssa kohti Yhdysvaltojen sallivampia rantoja. Lesagen haave on pysytellä tuntemattomana, elää pikkuystävineen läntisessä suurkaupungissa itämaiseen tapaan.

Suunnitelma ei kuitenkaan toteudu. Yrityksen seurauksena käsikirjoitusta huuhtoo suolainen vesi ja Sirin on kadonnut jäljettömiin heidän astuttuaan New Yorkin satamaan.

Yksinäisen yön hetkenä, järjen alkaessa horjua, Lesage kysyykin, oliko Sirin itämaihin kohdistuneen pakkomielteen hedelmä. Oliko naista olemassakaan? Hän ei kuitenkaan vie ajatusta pidemmälle, vaan lohduttautuu Sirinin viimeisiin sanoihin: ”Rubaijat [Khaijamin nelisäe] Titanicille. Orientin hienoin runous länsimaisen edistyksen kyydissä!”

Lausahduksen ironia jätetään lukijalle. Koko elämänsä Lesage matkusti pontimenaan omistaa käsikirjoitus, jonka säkeet hän osaa ulkoa, joka kulkee hänessä joka tapauksessa kuin kieli. Tähän totuuteen hän ei kuitenkaan pysähdy, eihän hänen verensä ole beduiinien. Toisin kuin varhaiset arabit, hän haluaa matkustaa raskain kantamuksin, vaikka tärkein kannettava elää hänen sydämessään.

Loppu on mielestäni kirjan tärkein, sen pelastus. Siinä kirjan todellinen eetos paljastuu. Lopussa muun muassa ilmenee, että Samarkand on kritiikki (länsimaista) omistushalua kohtaan.

Teos avautuu monesta suunnasta

Samarkand on teos, joka avautuu monesta suunnasta. Voi keskittyä Omarin ja Lesagen henkilöhahmojen rinnakkaisuuteen, eri ideologisiin suuntauksiin, jotka esitetään kolmen 1000-luvulla eläneen historiallisen henkilön kautta: Hasan-e Sabbahin edustaa uskontoa, Nizam al-Mulkin politiikkaa ja Omar Khayam tiedettä ja kulttuuria.

Niin ikään voi tarkastella, millainen henkilöhahmo on historiallinen Samarkandin kaupunki, joka muuten juhli 2750-vuotispäiväänsä elokuussa 2007. Sivutaanpa kirjassa Titanicinkin kohtalokasta neitsytmatkaakin.

Kirjaa lukiessa voi tarkastella, kuinka länsi kohtaa idän, joka kohtaa lännen. Samarkandille rinnakkainen, vaikkakin keveämmällä otteella idän ja lännen kohtaamista kuvaava teos on Maaloufin tavoin Libanonissa syntyneen Hanan al-Shaikh Kaukana Lontoossa (Gummerus, 2003).

Helsingin Sanomien arviossa todetaan, että ”Samarkand on kirja kirjasta, fiktiivisen kirjan kuvitteellinen elämäkerta.” Kyllä, mutta vielä enemmän. Samarkand on kirja kirjan kirjoittamisesta, metafiktio, jossa pohditaan kirjan ja todellisuuden suhdetta. Kuten Khaijamin käsikirjoitus ei ole tarkoitettu omistettavaksi – kahlittuna käsikirjoitus jähmettyi, haipui iäksi – ei romaanin monitulkintaisuuttakaan voi pysäyttää yhteen analyysiin tai tulkintaan kuten ei elämääkään.

Minulle Samarkand on kirja siitä, kuinka käy, kun haluaa omistaa perhosen. Yön jälkeen lasikuvussa onkin hiekkapölyä.