Nadia, onnetar

Tieteisfantasiassa parrakkaan miehen sijaan maailman ja tähdet ovat luoneet nuori tyttö. Tähtiin kurkottelu jää kuitenkin monelta osin puolitiehen.

Pseudonyyminä kirjoittavan Andrei Pajanteen romaanissa pohditaan kuka lopulta määrittää, mikä on onnea ja mikä epäonnea. Nadia, onnetar -teoksessa erityislaatuisen Nadian elämää seurataan pikkutytöstä nuoreksi naiseksi. Kasvaessaan Nadia käsittää oman jumalallisuutensa, kun hänen ajatuksensa alkavat käydä reaalimaailmassa toteen. Nadian kohtalona näyttää olevan kokea olemassaoloa ravistelevaa epäonnea. ”Jokainen ihminen kohtaa sekä onnea että epäonnea. Joskus niitä on vaikea erottaa toisistaan. Se mikä tuntuu aluksi epäonnelta, voi osoittautua myöhemmin onneksi. Ja päinvastoin. Jos ajattelet vain omaa onneasi ja epäonneasi, tulet lopulta onnettomaksi.”

Äärirajoilla käyvät henkilöhahmojen tunteet ja kokemukset kääntyvät suurieleisyydellä kerrontaa vastaan.

Pajanteen kolmannessa teoksessa tarkastellaan olemassaolon päämäärää ja uskontoja valtavirrasta poikkeavalla otteella. Metsällä ja luonnolla on suuri merkitys teoksessa, mutta kokonaisuus on edukseen varsin epäsuomalainen. Parhaimmillaan Pajanne on hyödyntäessään taustatyötä Rahmaninovin musiikin tai lasinpuhalluksen kuvaamisessa.

Mahtipontinen nuortenkirja seuraa päähenkilön kautta ihmisen ja kosmoksen rinnakkaiseloa. Teoksessa liikutaan kuoleman jälkeisessä elämässä ja sovitellaan jalkaa toisien maailmankaikkeuksien rajapinnoille. Siinä missä yleensä yksityiskohdista on liikuttu suurempien kokonaisuuksien kuvauksiin, niin Pajanne toimii juuri päinvastoin. Hän laukkaa vertauskuvien ohi suoraan suurempiin kuviin, jossa lukijalle heitetään palloteltavaksi maailmankaikkeuden ykseys, energioiden jatkuvuus, uudelleensyntyminen, kaikkeuden olomuodot ja jumalallinen onni. Juuri tähän aforistimaiseen filosofisointiin taitavimmankin lukijan jonglööraustaidot tyssäävät. Äärirajoilla käyvät henkilöhahmojen tunteet ja kokemukset kääntyvät suurieleisyydellä kerrontaa vastaan.

Dialogien hiominen realistisemmiksi tekisi lukukokemuksesta enemmän kaunokirjallisen kokemuksen.

Tästä johtuen myös henkilöhahmojen rakentaminen jää pintapuoliseksi. Paljon kokevien henkilöiden kuvaaminen jää lähinnä adjektiiviluetteloiksi, joihin lukijan on vaikea samaistua saati tuntea empatiaa. Pajanteen luomat henkilöhahmot muodostuvat paljolti toiston varaan. Jatkuva toistaminen vie tekstin naiville ja new age -henkiselle pohjalle, jonka rinnalla horoskooppiin uskominen alkaa tuntua tieteelliseltä vaihtoehdolta. Ihmelapsia, mestareita ja mystikoita vilisevä teksti kaipaisi arkisempaa otetta kielessä. Dialogien hiominen realistisemmiksi tekisi lukukokemuksesta enemmän kaunokirjallisen kokemuksen. Mahdikkaan kielen takia teos muistuttaa enemmän self-help-opasta. Tähtiin kurotteleva teksti uhkaa jäädä kerrostalon katolle.

Esteettisesti kirja on hienoa työtä. Kansipapereissa hymyilevää, hehkeän kaunista henkilöä tuskin uskaltaisi baaritiskillä lähestyä, mutta teokseen kansikuvitus houkuttelee tarttumaan kiinni. Kansien värimaailma toistuu teoksen sisällössä. Samoin sivunumerot on varustettu ying-yang-symbolein, jotka tukevat teoksessa toistuvaa vastavoimien vuorokäyntiä.

Teosta kiinnostavammaksi yksityiskohdaksi muodostuu kuitenkin kirjailija itse. Esikoisteoksensa Savuverho (Karisto, 1997) julkaistiin hänen omalla nimellään. Oman pienkustantamon myötä kaksi viimeisintä teosta (Autuaiden saari, 2013 ja Nadia, onnetar 2015) on julkaistu taiteilijanimellä Andrei Pajanne. Pseudonyyminä kirjoittaminen herättää kirjallisuuden kannalta kutkuttavia kysymyksiä: lukeeko lukija teoksen lisäksi myös aina tekijää tai täytyykö tekijän itsessään olla tarina myydäkseen tarinoita.