Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe

Esseisti Montaigne kysyi aikanaan, mistä tiedämme, että leikkiessämme kissan kanssa kissa ei samalla leiki meidän kustannuksellamme. Kertomakirjallisuuden puolella oletusta ihmisen ylemmyydestä ja oikeudesta hallita muuta eläinkuntaa on suhteellistettu ja ironisoitu esimerkiksi valitsemalla kertojaksi eläinhahmo, joka kommentoi inhimillisen käytöksen järjettömyyttä.

Tätä kunnioitettavaa perinnettä jatkaa Maf-koira, skotlantilaisen Andrew O’Haganin romaanin kertoja, joka vastaa Descartesin väitteeseen eläinten ajattelukyvyttömyydestä: ”Eihän Mietiskelyjä ensimmäisestä filosofiasta tietenkään ole koiran kirjoittama, mutta ei atomipommikaan ole koiran keksintö.”

O’Haganin romaanissa Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe (The Life and Opinions of Maf the Dog and of his friend Marilyn Monroe, 2010) koira näyttäytyy inhimillisempänä kuin ihmiset itse. Koirat haluaisivat osallistua keskusteluun porvarillisen yhteiskunnan rappiosta ja taiteen olemuksesta, mutta ihmiset eivät valitettavasti ymmärrä puhua koiraa.

Useita muitakin ihmisen ja eläimen suhteeseen perinteisesti liitettyjä asetelmia on käännetty ympäri. Koirat, ihmisen parhaat ystävät ja uskolliset palvelijat, ovat oppineisuudessaan ja kaunopuheisuudessaan kuin P. G. Wodehousen luoma kuuluisa herrasmiespalvelija Jeeves. Voi vain ihmetellä heidän haluaan omistautua vähä-älyisten ”isäntiensä” tarpeille.

Maf, joka tunnustaa persoonansa pimeät puolet, on niin hyveissä kuin paheissa romaanin ihmisiä moniulotteisempi henkilö. Epäitsekkäät pyrkimykset ja ylevät ajatukset kohtaavat hänen persoonassaan maksanhimon ja rapsutuksen tarpeen. Tämä luonteen kaksijakoisuus herättää syyllisiä pohdintoja, mutta onneksi yksikään koira ei kykene niin ”eläimelliseen” käytökseen toisia luontokappaleita kohtaan kuin ihminen.

Asetelma jaksaa huvittaa ensimmäisen kolmanneksen ajan, mutta täyspitkän romaanin sisällöksi se ei riitä. Niinpä kirjan tapahtumat on sijoitettu 1960-luvun alkuun ja siihen on tungettu katkonaista ajankuvaa, elokuvatähtien henkilökuvia, fiktiivisiä otteita kirjallisuuden, teatterin ja politiikan merkkihenkilöiden keskusteluista. Lukija saa tutustua viime vuosien elämänkertateollisuudesta muistuttaviin juoruihin itsekkäistä, luonnehäiriöisistä ja muuten vinksahtaneista julkimoista.

Sävy on kuitenkin komedian hengessä elämänmyönteinen. Kertojan lukeneisuuden kautta anekdootit ulottuvat kauemmaksi, esimerkiksi Sigmund Freudin kiinanpystykorvaan, jonka merkitys psykoanalyyttisen hoitomenetelmän historiassa on suotta unohdettu.

Vähitellen romaanin toiseksi päähenkilöksi kohoaa Marilyn Monroe, Mafin syvällisen rakkauden kohde. Samalla sävy muuttuu koomisesta tragikoomiseksi. Marilyn etsii hyväksyntää ja uskottavuutta taiteilijana, mutta joutuu kohtaamaan henkilökohtaisten tarpeittensa ja julkisen roolinsa vastakkaisuuden. Hänet on määritelty toisten toimesta, jokseenkin kuten lemmikkieläimet. Maf puhuttelee Marilynia:

”Sinä kohtelet minua samalla tavoin kuin sanot studiopomojen kohtelevan itseäsi. Älä viitsi olettaa, että olen täällä vain vahvistaakseni käsityksesi siitä, millainen uskot minun olevan.”

Kirjallisuushistoriaa koiran mukaan

Maf-koiran tarina on pikareskimuotoinen, episodimainen seikkailukertomus, jossa ollaan jatkuvasti tien päällä, matkataan maasta toiseen ja omistajalta toiselle. Lajiulottuvuuteen viitataan kertomuksessa suoraan, kun Maf mainitsee 1500-luvun espanjalaisen veijarin Lazarillo de Tormesin ja Grimmelshausenin Seikkalukkaan Simplicissimuksen.

Maf-koira muistelee kirjallisuutta, jossa koira on toiminut päähenkilönä, kertojana tai molempina.

Erona perinteiseen ihmis-picaroon koiran matkanteko ei tosin ole vapaata seikkailua, jossa identiteettiä vaihdetaan tarpeen vaatiessa. Koiran nimikin vaihtuu aina omistajan toiveiden mukaan. Mafin kohdalla kyseessä on myös rehellisesti ja rehvakkaasti kuvitteellinen elämänkerta, mikä ei koirien keskuudessa ole mikään ongelma: ”Meillä on hyvä muisti, muttei sitä inhimillistä heikkoutta, että pitäisimme todellisen ja kuvitellun visusti erillään.” Alkutekstissä käytetään nimikettä ”elämä ja mielipiteet”, mikä kumartaa myös Sternen Tristram Shandyn ja englanninkielisen romaanin historian suuntaan. Mafin tyyli onkin melko puhdasta ”romaanimuotoista eeppistä komediaa, aiheesta poikkeamisen jaloa taitoa”.

Metafiktiivistä leikittelyä, kirjallista puhetta kirjallisuudesta, harrastetaan runsaasti. Maf-koira muistelee kirjallisuutta, jossa koira on toiminut päähenkilönä, kertojana tai molempina, aina Cervantesista (”Koirien keskustelu” kokoelmassa Opettavaisia kertomuksia) Kafkan, Woolfin ja Thomas Mannin tapaisiin modernisteihin.

Tällainen kirjallisuusviitteiden kierrätys on samanaikaisesti O’Haganin romaanin suurinta antia ja muistutus sen heikkouksista. Mafin seikkailuista lukiessa ei nimittäin pääse eroon siitä tunteesta, että inhimillisistä eläimistä on kirjoitettu kekseliäämmin toisaalla. Edeltäjiinsä ja esikuviinsa verrattuna Maf-koiran tarinointi on sittenkin aika haaleaa ja yllätyksetöntä.

Yksi vaihtoehto olisi muokata kerrontaa rohkeammin epäinhimilliseen suuntaan. Tähän Maf-koira ei lähde vaan pysyttelee melko turvallisesti tutussa kehikossa. Jos kertoja kerran on koira, miksei kerronta voisi olla edes välillä koiramaista (muuten kuin sanan täysin vertauskuvallisessa merkityksessä)?

En kuitenkaan hauku Mafin puutteille tämän enempää, sillä onhan se keveydessään sympaattinen lukuromaani, jonka yksityiskohdat ehkä puhuttelevat nelijalkaisten ystäviä. Itse hykertelin ajatukselle, että kissat lausuvat havaintonsa tiiviissä ja keinotekoisessa runomuodossa, kun taas koirat ovat lavean ja jutustelevan proosan ystäviä. Suuri joukko muitakin eläimiä hyönteisväkeen asti on saanut oman puhetyylinsä.