Töölönlahti

Anja Erämajan kolmannessa runoteoksessa nainen lenkkeilee Helsingissä, havainnoi ympäristöään ja pohtii elämää ja ajan kulua: ”Täsmällisiä ovat vain kellot.” Aika on kaikille sama, mutta koemme sen eri tavoin. Ajan kulua ei silti voi estää, ja se kulkee yhtä varmasti kuin Töölönlahden minän askel.

Juoksu on teoksen minälle tapa tyhjentää pää: ”piti saada datasta vapaata. Mutta se/ tulee lenkkipolulla vastaan, käyttäjätunnukset,/ salasanat, järjestelmävirhe.” Minä hölkkää ja kierrokset kuluvat. Vuodenajat, ilot ja surut vaihtuvat, tulevat aina uudestaan. ”Maisema/ menee ohi,/ syksy menee,/ päivä tipahtaa/ pimeään.”

Juoksun jatkuvasta liikkeestä tulee elämän jatkuvuutta, askel askeleelta ja päivä päivältä. Liikkeen ja jatkuvuuden lisäksi keskeistä on havainto. Töölönlahden kieli on minän polveilevaa päänsisäistä puhetta. Se tarttuu arjen ja ympäristön kiintopisteisiin ja syventää pohdintaansa niiden kautta, ulkoisesta maisemasta sisäiseen. Vaikka ”jalkojen aika on hitaampi kuin pään”, molempien kautta havainnoidaan.

Tarkastelu vaihtelee sanomatalon parvekkeella tupakoivasta toimittajasta yleismaailmallisempiin toteamuksiin. Arkisen ja syvällisen välillä vuorotellaan, mutta ne menevät asiaankuuluvasti myös yksiin ja sekoittuvat: ”On siis elämä, ennen/ ja jälkeen, ja yritys/ keikkua siinä välissä,/ paino siirtyy jalalta/ toiselle, ohi kyltin,/ jota ei ymmärrä.”

Töölönlahti pohtii elämän kaikkia puolia ja osoittaa, ettei muuta voi kuin juosta läpi.

Pelko syntyy pienestä

Välillä askel nimittäin painaa enemmän. Teos pohtii muiden muassa yksinäisyyttä, rakkaudettomuutta ja minuuden muodostumisen vaikeutta vaatimuksia pursuavassa maailmassa. Usein aiheita lähestytään oivaltavan konkretian kautta. Esimerkiksi pelko syntyy ennemmin pienestä kuin suuresta: ”pelkään pyykkituvan mankelia, pelkään uikkareita, pelkään/ olevani narsisti, pelkään/ naapuria, pelkään tyttäreni/ vanhenemista, pelkään lastani, hänen silmänsä,/ pelkään kohti tulevia palloja/ ja frisbeetä, että kaadun.”

Töölönlahti pohtii elämän kaikkia puolia ja osoittaa, ettei muuta voi kuin juosta läpi.

Elämän varjopuolten kuvaus on arkisessa paljastavuudessaan koskettavaa. Esimerkiksi se, että puhuja ymmärtää kinkkutarjouksen paremmin kuin taloussivut, on humoristinen kuvaus siitä, kuinka pieniksi ja avuttomiksi voimme tuntea itsemme suuressa maailmassa. Vaikka aiheet ovat niin sanotusti yleismaailmallisia ja tavallisia, Erämajan elämänfilosofinen pohdiskelu on oivallustensa ja yhtenäisen esitystapansa vuoksi kiinnostavaa.

Asettelukin jolkottaa

Jatkuvuus ilmenee myös typografiassa. Töölönlahden runot muodostavat ohutta sanapylvästä. Säkeet ovat lyhimmillään ja tyypillisimmillään yhden tai muutaman sanan mittaisia. Lenkkipolkua muistuttava runo toisinaan mutkittelee, menee vinoon vasemmasta ylälaidasta kohti oikeaa alanurkkaa, toisinaan taas jättää isompia välejä säkeiden väliin, hidastaa.

Hidastukset ja runopylväiden katkominen pienemmiksi kokonaisuuksiksi jättää tarpeellisia hengähdystaukoja ilman, että jatkuvan liikkeen tuntu kärsii. Runo astelee tasaisen rytmikkäästi askel askeleelta, säe säkeeltä.  Typografia ja sisältö kulkevat usein käsi kädessä. Esimerkiksi ruotsinristeilystä, ”alakulokaraokesta” ja ”ajantappobingosta” kertova säkeistö muistuttaa ruotsinlaivan sivuprofiilia.

Yhdistely on kuitenkin leikkisää, eikä sitä alleviivata liikaa. Kahdesta aiemmasta teoksesta tuttua on elämän outouksien ihmettely ja proosarunot, joita myös Töölönlahdessa on muutamia. Ne uppoavat kokonaisuuteen hyvin, koska jatkavat runopylväiden sanomisen tapaa.

Pilke silmäkulmasta ei ole kadonnut, mutta Töölönlahdessa silmät eivät aina pilkahtele ilosta.

Töölönlahti ei kuitenkaan ole vain ennestään tuttua proosarunoa kapeisiin säkeisiin jaettuna, vaan ilmaisu on tiivimpää ja vakavahenkisempää. Tarinallisuudesta on loitonnuttu ja katse on kääntynyt enemmän sisäänpäin. Erämaja on muuttanut yhdenlaista sanomisen tapaansa onnistuneesti toisenlaiseksi.

Muutosta voi kuvailla rohkeudeksi paljastaa arkinen ahdistavuus ilman huumorin tuomaa välimatkaa, paljaampana ja raadollisempana. Pilke silmäkulmasta ei ole kadonnut, mutta Töölönlahdessa silmät eivät aina pilkahtele ilosta.

Lenkin loppu ja jatko

Töölönlahdessa kaikki kiertää: aika, juoksijanainen ja vuodenajat. Kierto ja jatkuvuus ovat elämän tavoin epätäydellisiä: vuodenaikojen mukaan osastoihin jaotellusta teoksesta uupuu kesä. Neljän vuodenajan Töölönlahti olisi kenties ollut liiankin täysi ja realistinen, etenkin, kun puhujanainen lenkkeilee nimenomaan epätäydellisessä (mielen)maisemassa.

Kesän poissaolo tuskin tarkoittaa masentavaa näkemystä kaiken hyvän katoamisesta, vaan ehkä sitä, että teos jättää kesän jokaisen itsensä juostavaksi. Jatkuvuudelle ja sen ajoittaiselle hapertumiselle rakentuva teos onkin lopetettava siihen, mihin elämä loppuu: juoksijanaisen ajatuksiin omista hautajaisistaan: ”Tuolla on virsikirja,/ otetaan se/ Maa on niin kaunis,/ kirkas luojan taivas,/ hautajaissani,/ satoi tai paistoi.”

Ympyrän sulkeutuminen ei kuitenkaan ärsytä: onhan tässä jo juostu. Kuolemaan suhtautuminen pelon ja ahdistuksen sijasta helpotuksena on ajatuksena tervetullut: jossain vaiheessa kaikkien lenkit loppuvat. Liike pysähtyy, Töölönlahti loppuu, mutta lukijan ajatus jatkaa, kenties lenkkarit jalassa.