Puolen mantereen kerhossa

Runokirjan reseptiin kuuluu näkymä ikkunasta ja iltalenkin maisema, lapsuusmuistot, nuoruuden matkakuvaus ja vihdoin asettuminen osaksi sukupolvien ketjua. Ohjetta noudattamalla ei oikein voi erehtyä – tulee väkisinkin kirjoittaneeksi oleellisista aiheista: toisen ja itsen kohtaamisesta.

Näistä aineksista on kirjansa koonnut Anna Elina Isoaro. Nykyinen reviiri on runoissa Tampereeksi tunnistettavissa, lapsuudenmaisema maaseuduksi. Ulkomaanmuistot ovat läheltä, etelästä ja idästä. Lyyrinen minä on perustanut oman perheen ja kantaa siitä huolta.

Puolen mantereen kerhossa pitää sisällään paljon esikoiskokoelmalle tyypillistä ja esikoiskokoelmalle välttämätöntä. Sillat on voitettava moneen suuntaan; onneksi kerhossa kokoontuu vain puoli mannerta. Koko mantereen kerho vaatisi siltojen polttamista.

Kielen laboratorio

Suuren yleisön (lyriikan yhteydessä paradoksaalinen käsite) runoilijaksi Isoaron kieli on liian ”vaikeaa”, pienen piirin makuun liian ”helppoa” (lyriikan yhteydessä paradoksaalinen käsite). Onnellinen välitila turvaa rauhan kirjoittaa oleellisiksi kokemistaan ilmiöistä, ja kokoelmasta tulee laboratorio, jossa rakkaus ja kuolema uutetaan esiin vuokrakaksion imuroinnin, pulpettien töhrimisen ja vauvan kylvettämisen arjesta.

Paljon on kiinni havaintojen tuoreudesta ja koskettavuudesta. Aina ei voi osua. Kun ”säntillinen solmio kohtaa huolettomat palmikot”, lukija toivoo, että palmikot olisivat säntilliset ja solmio huoleton. Kun ”korkokenkien ja venäjää suhahtelevien suiden / äänimaisema kohisee käytävällä”, kuuloaistimuksen kolmoisvarmistus tuntuu selittelyltä. Turhan pois karsiminen on kulunut ohje, mutta se on hyötykäytössä kulunut. Kun runo tässä maailmassa pienenee, se toisessa maailmassa kasvaa.

Parhaimmillaan Isoaro pystyy sellaisiin ilmauksiin kuin ”mikään liitto ei ole niin luja kuin se, joka hajoaa / hyppyyn käsi kädessä”. Lahoavassa talossa pilveä polttavassa pojassa ja lämminvesiboilerin tyhjenemisessä on sellaista samanaikaisesti utuista ja konkreettista kauneutta, josta ei tahtoisi luopua.

Isoaro rakentaa ilmauksensa kulmikkaasti.

Isoaro rakentaa ilmauksensa kulmikkaasti. Äkkinäistä lukijaa se harmittaa, mutta tekstiin syventyessä tapa alkaa vaikuttaa tietoiselta strategialta, joka pakottaa pysähtymään siihen mitä tuli sanottua ja mitä jäi sanomatta.

Informaation kohina

Arjesta runoilijan on kirjoitettava. Muuten hän kirjoittaa sietämättömästi tai on poikkeuksellinen runoilija. Mutta millainen on Puolen mantereen kerhon reaalimaailma?

Runojen maailman oleellinen piirre on – tämä on vapaa tulkintani – informaatio. Lapsi, jonka takkiin isä on kiinnittänyt heijastimen, viestii olemassaolostaan tai on viesti olemassaolosta: ”huolenharmaat ja tuliset oranssit päivät // välähtävät hihansyrjässä kun hän menee tiellä”. Ihminen puhuu luonnossa soraan kirjoitetuilla haravanjäljillä. Kaupungin keskustassa vallitsee tuotemerkkitulva. Joskus luonto tai kohtalo julistaa: ”Ukkonen kuin maailmanlopun soundcheck / jylisee muutoksen aikakautta”. Se julistus ei tosiaan tiedä hyvää.

Jotain sanotaan, jotain kuullaan, mutta on olemassa myös viestinnän toinen puoli, Roman Jakobsonin Akilleen kantapää: informaatio kohisee järjettömiä. Joskus se tuntuu nousevan viestinnän päätehtäväksi, jotain mistä ei saa selvää virtaa maailmassa kuin ylikuumennut elementti. Totuus maailmasta: kohina?

Isoaro korostaa tiedon yhtäaikaista ylihistoriallisuutta ja historiallisuutta. ”Vanha kansa katsoi silmien kiillosta, vaistosi varovaisesta käynnistä”. Nyt jotain on muuttunut. Olen pahoillani, mutta kun Isoaro kirjoittaa ikävöivänsä ”aikaa jolta puuttui tämä nopea informaatio”, en usko. Se tuntuu kliseeltä ja romantisoimiselta.

Tietty kaipuu kuvitteelliseen vanhaan, nostalgia, kuuluu siellä täällä riveillä ja rivien väleissä. Runoilija löytää lapsuudenkotinsa kartasta, mutta se ei sano mitään maailmasta, jossa lapsuudenkoti löytyy Google Mapsista ja naapurin vanhan isännän tunnistaa kuvasta. Siinä se raahustaa kuin siltaa ajasta ikuisuuteen, molempiin suuntiin.

Anna Elina Isoaro on sanataideopettaja, jonka runoja on julkaistu muun muassa Parnassossa. Puolen mantereen kerhossa voitti 2011 Kaarinan kaupungin Runo-Kaarina -kilpailun. Mitä pitempään kirjaa lukee, sitä monipuolisemmalta se tuntuu. Se on hyvä merkki. Voi uskoa ja toivoa, että Isoaron runoutta tullaan lukemaan jatkossakin.