Todellisuus pahoinpiteli runon. Yhteiskunnallisuus ja tunteet suomenkielisessä kokeellisessa nykyrunoudessa

Todellisuus pahoinpiteli runon: yhteiskunnallisuus ja tunteet suomenkielisessä kokeellisessa nykyrunoudessa (2019) on kirjallisuustieteilijä Anna Helteen tutkimusmonografia. Vaikka ”tutkimusmonografia” voi sanana kuulostaa vakavamielisen pölyiseltä, on  teos ajankohtaista ja helposti lähestyttävää kirjallisuudentutkimusta, jota voi suositella kelle tahansa nykyrunoudesta kiinnostuneelle lukijalle. Teoksen keskeinen väite on, että usein epäyhteiskunnalliseksi tai epäpoliittiseksi mielletty kokeellinen nykyrunous on ja voi olla hyvinkin poliittista.

Helle tutkii teoksessa Leevi Lehdon, Karri Kokon, Harry Salmenniemen, Tytti Heikkisen, Teemu Mannisen, Eino Santasen ja Henriikka Tavin runoutta. Hän perehtyy jokaiseen runoilijaan luku kerrallaan niin, että luvut toimivat tapaustutkimuksina tai senkaltaisina syväluotaavina katsauksina tutkimusaineistoon. Mittavat, intensiiviset luennat tutkivat kokeellisten runojen yhteiskunnallisuutta ja tapaa, jolla ne herättävät lukijassa erilaisia affekteja, tunteeseen vertautuvia tuntemuksia. Jokaisen runoilijan tuotantoa tutkitaan tiettyjen teosten ja tietyn näkökulman kautta. Esimerkiksi Kokon tuotannosta Helle keskittyy Varjofinlandiaan (2005) ja tapaan, jolla se ilmaisee jotain (suomalaisesta) masennuksesta.

Olen väitöskirjatutkija mutta en kirjallisuustieteessä, joten luen teosta ensisijaisesti runouden tutkimuksesta kiinnostuneen kirjallisuuskriitikon näkökulmasta. En ota kantaa sen kirjallisuustieteellisiin meriitteihin, sillä kyseessä on vertaisarvioitu tutkimus, joka ei eriävän tutkimusalan vuoksi olisi koskaan tupsahtanut pöydälleni vertaisarvioitavaksi.

Kokeellisen runouden yhteiskunnallisuus ja epäyhteiskunnallisuus

Helle määrittelee kokeellisen runouden runoudeksi, joka tähtää runouden rajojen laajentamiseen. Tällainen runous etsii uusia ilmaisu- ja tekotapoja sekä uusia runomuotoja ja -keinoja. Helle kirjoittaa, että kokeellinen runous voidaan nähdä ”eräänlaisena runouden laboratoriona, jossa paitsi kehitetään uusia runokeinoja myös tutkitaan runouden keinoin sitä, mitä runous on ja mitä se voi olla. Taustalla on ajatus, että kirjallisuus kehittyy uusien ideoiden ja kokeilujen kautta.” (s. 11) Esimerkiksi digitaalinen, visuaalinen, tai menetelmällinen runous, video- tai hakukonerunous voidaan ymmärtää kokeelliseksi runoudeksi. Flarf, eli internetistä löydettyä, usein alatyylistä, ilmaisultaan ongelmallista tai vulgääriä materiaalia hyödyntävä runous, on myös yksi kokeellisen runouden tyypeistä.

Suomalaisen nykyrunon kokeellisuus on viimeisen viidentoista vuoden aikana ollut hankala pala purtavaksi niin kirjallisuuskriitikoille kuin Saska Saarikoskellekin. Moni on suhtaunut nykyrunouteen ja sen kokeellisuuteen skeptisesti tai avoimen kielteisesti, koska he kokevat sen tekevän runoudesta vaikeasti ymmärrettävää ja itseensä käpertyvää. Yllä mainittu toimittaja kirjoitti vuonna 2017 Helsingin Sanomiin, että nykyrunoilijan teksti on ”usein niin vaikeaa, ettei sitä osaa tulkita kuin muutama asiantuntija”, ja että hänen tuntemansa kirjallisuuden ammattilaiset lähestyvät nykyrunoutta ”yhtä mielellään kuin nälkäistä jääkarhua”. Tämä on perusteeton kärjistys ja saa miettimään kirjallisuuden asiantuntemuksen tilaa Saarikosken lähipiirissä. Kriitikko Maaria Ylikangas vastaa kärjistykseen ilahduttavasti Helteen teoksesta kirjoittamassaan arvostelussa Tuli & Savussa: ”Santasen setelit ovat sanomaltaan karvalakkitasoa, esimerkiksi ”työtön”-sanalla pelaileva seteli ei ole yhtään vaikeatajuisempi kuin Hectorin kuulu ’Ei mittään (Työttömän arkiviisu)’ -kappale”, Ylikangas kirjoittaa. 

Lisäksi Helteen teosta motivoivat väittämät, joissa kokeellisuus mielletään yhteiskunnallisuuden ja poliittisuuden antiteesiksi, joksikin, jolla on merkitystä korkeintaan muille kokeellisille runoilijoille. Helle osoittaa, ettei tämä(kään) ole totta. Mikään rakenteeseen tai kieleen liittyvä kokeilu ei sulje pois kantaaottavuuden mahdollisuutta.

Kokonaisuutena Helteen teos on harvinaisen hyvin motivoitu ja tutkimusaihe erittäin ajankohtainen. Kokeellinen nykyrunous monipuolistuu jatkuvasti, ja ainakin kriitikon näkökulmasta Helteen tutkimus antaa valmiudet käsitteellistää yhteiskunnallisuutta myös tällaisen muutoksen puitteissa.

Helteen kieli on pääosin selkeää ja helposti ymmärrettävää sellaisellekin lukijalle, jolla ei ole tutkijataustaa.

Affekti eli hähmäinen tuntemus

Helle tarkastelee kokeellisen runouden yhteiskunnallisuutta erityisesti suhteessa affekteihin, joita runot herättävät. Affektin käsite on peräisin affektiteoriasta, ja Helle määrittelee affektin tuntemukseksi, joka syntyy, kun ”jokin ulkopuolinen asia vaikuttaa kokevaan subjektiin”. Runot voivat ilmaista tai käsitellä erilaisia affekteja, esimerkiksi yhteiskunnallisiin aiheisiin kuten lihavuuteen ja rahaan liittyviä kipupisteitä. Helle on myös kiinnostunut affekteista, joita runot aiheuttavat lukijassa. Esimerkiksi Helle ottaa Heikkisen ”läski XL” -tekstit ja affektit, joita ne aiheuttavat lukijoissa.

”Affekti” tarkoittaa siis tunteen tai emootion kaltaista mutta usein näitä epämääräisempää kokemusta. Karkeasti muotoillen voisi sanoa affektin olevan hähmäinen tunne, kun lukee runoa ja kokee yhtä aikaa ahdistusta, iloa, surua ja ärsytystä, koska jokin tekstissä jää ymmärryksen ulkopuolelle. Jos pelkää kohti juoksevaa vihaista koiraa, on kyseessä emootio.

Affektit ovat jo jonkin aikaa olleet keskeinen osa myös populaaria yhteiskuntakritiikkiä ja kulttuurikeskustelua. Affektien ja politiikan yhteys vaikuttaa selvältä: kuten Ylikangas huomauttaa, harva on pelkän järjen ja loogisen päättelyn seurauksena osallistunut turkisteollisuutta vastaan tai ihmisoikeuksien puolesta järjestettäviin mielenosoituksiin. Affekteihin keskittyvän yhteiskuntakritiikin, samoin kuin niihin keskittyvän kirjallisuudentutkimuksen, tavoite on ymmärtää, millaisia affekteja eri tilanteissa syntyy, miten ne voidaan tiedostaa ja mitä vaikutuksia niillä on muuhun inhimilliseen toimintaan.

Miksi yhteiskunnallinen nykyrunous on poliittista ja yhteiskunnallista, mutta se ei välttämättä tunnu siltä?

Yhteiskunnallisuutta, mutta miten?

Kolme teoksen ensimmäistä lukua eli johdanto, ”Runouden ja tunteiden tutkimus” ja ”Kokeileva, leikillinen kansainvälinen nykyruno” antavat lukijalle kattavat pohjatiedot Helteen tutkimuskohteesta, tutkimuksen keskeisistä käsitteistä ja sen tärkeimmistä teorioista ja menetelmistä. Lukuja voi suositella varauksetta kenelle tahansa, joka kaipaa kokeellista nykyrunoutta ja sen lainalaisuuksia koskevien tietojensa kertausta tai täydennystä. Helteen kieli on pääosin selkeää ja helposti ymmärrettävää sellaisellekin lukijalle, jolla ei ole tutkijataustaa.

Seuraavaat luvut tarjoavat luentaa ja analyysiä jokaisesta alussa mainitusta runoilijasta. Lyhyt viimeinen luku kertaa teoksen keskeiset väitteet ja tutkimuskysymykset, sekä esittää analyysin pohjalta vedettävät yleiset johtopäätökset. Näistä tärkein lienee se, että nykyrunon ja yhteiskunnallisuuden suhde on elinvoimainen, kunhan molempia malttaa tarkastella yksityiskohtia myöten.

Vaikka tutkimuksen pääpaino on luonnollisesti tekstianalyysissä ja johtopäätöksissä, olisin toivonut hitusen enemmän analyysiä niistä kriittisistä väittämistä, joiden mukaan kokeellisen nykyrunous ei ole yhteiskunnallista. Nyt Helle tulkitsee väitteen kirjaimellisesti, mihin vedenpitävä vasta-argumentti on osoittaa kokeellisen nykyrunouden yhteiskunnalliset piirteet. Sen Helle tekeekin erinomaisesti.

Voisiko kriittistä väitettä tulkita myös toisin? Esimerkiksi niin, että suomenkielinen kokeellinen nykyrunous on yhteiskunnallista, mutta ei lukijoille riittävän relevantilla tai monipuolisella tavalla. Kriitikko Janne Löppönen kirjoittaa toisen kokeellista nykyrunoutta tutkivan teoksen, Teemu Ikosen toimittaman Menetelmällisen kirjallisuuden antologian (2018), tekstien yhteiskunnallisuuskäsityksestä: ”[yhteiskunnallisuus] tuntuu kuitenkin jäävän yhteiskuntakritiikin alueelle. Toisin sanoen niissä ei kuvitella – paitsi ehkä ohimennen, kombinaationa muiden joukossa – mahdollisia maailmoja siinä mielessä kuin joku Ursula LeGuin tai antropologia parhaimmillaan tekevät”. Antologian kokeelliset nykyrunot ja muut tekstit siis ovat yhteiskunnallisia, mutta yksipuolisesti.

Myös Ylikangas kaipaa Helteen teoksen kritiikissään monipuolisuutta yhteiskunnallisuuden käsittelyyn. ”Yhteiskunnallisuus typistyy tulkinnoissa liian usein aihevalikoimaksi. Toisinaan tulkinta tyhjenee liian helposti siihen, että vaikkapa sairaus, väkivalta, keho ja syömishäiriöt, raha ja itsemurha ovat yhteiskunnallisia asioita. Ovathan ne, itsestäänselvästi”, hän kirjoittaa arvostelussaan. Helle ikään kuin siis argumentoi, että nykyrunous on yhteiskunnallista, jos se käsittelee yhteiskunnallisia aiheita. Kuitenkin se, mitä runot sanovat tai ehdottavat käsittelemistään aiheista – ja miksi nämä ajatukset, väittämät tai ehdotukset ovat yhteiskunnallisia – jää vähemmälle tarkastelulle. Muotoilisin Ylikankaan esittämän kritiikin näin: olisi ollut kiinnostavaa lukea analyysistä, jota johtaa kysymys siitä, mikä runojen aihevalikoimassa tarkalleen ottaen on poliittista, kenelle, ja miksi. Miksi yhteiskunnallinen nykyrunous on poliittista ja yhteiskunnallista, mutta se ei välttämättä tunnu siltä?

Nähdäkseni Helle pyrkii vastaamaan tähän kysymykseen selventämällä kokeellisen nykyrunouden perusolemusta ja keskeisimpiä piirteitä, jotta lukijan kyky havainnoida runojen yhteiskunnallisuutta ei jäisi riippuvaiseksi lukijan kyvystä analysoida runoutta. Strategia on hyvä, sillä usein kun runoutta syytetään epäyhteiskunnallisuudesta, on kyse eroista runouden lukutavoissa ja -taidoissa. Helteen analyysi tarjoaa molempien monipuolistamiseen erinomaiset välineet.

Silti sen mainitseminen, että yhteiskunnallisuus ja poliittisuus voivat täysin oikeutetusti tarkoittaa erilaisia asioita yhteiskunnan eri intressiryhmille, teroittaisi teoksen johtopäätöksiä entisestään. Se, että runo käsittelee poliittista aihetta ei välttämättä riitä siihen, että runo tuntuisi olennaiselta lukijan tai tämän viiteryhmän poliittiselle toimijuudelle tai tavoitteille. Toki tutkimusta täytyy aina rajata jotenkin, mutta viimeistään lyhyessä lopetusluvussa yhteiskunnallisuuden ja poliittisuuden käsitteitä olisi ehkä voinut pohtia hiukan laajemmin.

Kokeellisen runouden vallankumoukselliset mahdollisuudet

Lopuksi lienee syytä mainita valtarakenteita uhmaava ja siten yhteiskunnallinen potentiaali, joka kokeelliseen nykyrunouteen kuuluu sellaisenaan. Helle siteraa Roland Barthesia, jonka mukaan ainoastaan uusia ilmaisumuotoja etsivä kieli – siis esimerkiksi kokeellinen runous – voi luoda kumouksellista ajattelua. Siinä mielessä kokeellinen runous on itsessään kapinan ja vastaansanomisen ele, se kieltäytyy pelaamasta status quon kielellisin säännöin. Sen sijaan se rikkoo niitä ja tekee niistä säälimättömästi pilaa.

Ajatus on kaunis ja jossain määrin tosi. Silti tässäkin palataan kirjallisuuden kaanoniin, valtaan ja siihen, kenen tapa etsiä uusia ilmaisutapoja ymmärretään legitiimiksi ja miksi. Keskeinen kokeellisen ja menetelmällisen kirjallisuuden ryhmittymä Oulipo on kamppaillut tasa-arvo-ongelmien kanssa vuosikymmeniä. Demografisesti suomenkielinen kokeellinen nykyrunous on edelleen pääosin yhtä valkoista kuin lumi Pohjoisnavalla.

Kyseessä on tietysti kokeellista runoutta laajempi ilmiö, ainakin Suomessa. Kun kirjailija ja toimittaja Koko Hubara julkaisi esikoisteoksensa Ruskeat Tytöt – tunne-esseitä (2017), moni lukija oli hämmentynyt hepreankielisistä sivuista, joita ei oltu suomennettu.

Kaikkien kumouksellisuutta ei siis lasketa aidoksi kumouksellisuudeksi, vaikka kokeellisen runouden kielellinen potentiaali olisikin luonteeltaan väistämättömän kumouksellista. Myös tämän vuoksi kokeellisen nykyrunouden yhteiskunnallisuuden pohtiminen monipuolisemmin toisi teoksen analyysiin vielä lisää pontta ja johtopäätöksille kattavuutta. 

Tästä huolimatta Todellisuus pahoinpiteli runon on erittäin onnistunut katsaus suomenkielisen kokeellisen runouden yhteiskunnallisuuteen. Se on tarpeellinen lisäys kotimaisen kirjallisuuden kentällä ja hyödyllinen niin kriitikoille kuin tutkijoillekin. Helteen kirja osoittaa, millä tavalla kokeellinen nykyrunous vaikuttaa lukijaan erilaisten affektien kautta, ja mitä tämä tarkoittaa runoudelle yhteiskunnallisena ja kulttuurisena ilmiönä. Analyysien paneutuneisuus ja tiedollisesti antoisat johtopäätökset tekevät Helteestä tutkijan, jonka työtä kriitikko seuraa ilolla myös tulevaisuudessa.