Lyhyehköjä päiviä

Anna Katharina Hahnin (s. 1970) Lyhyehköjä päiviä (Kürzere tage) on melankolinen, kriittisin äänenpainoin kirjoitettu katsaus tämän päivän yhteiskuntaan ja ihmisen keinoihin selvitä maailmassa, jossa yhteisöllisyys on hajonnut ja vanhat arvot ovat kadonneet. Teos kuvaa osuvasti länsimaisen hyvinvoinnin, vaurauden, kulutuksen ja materian keskellä elävien ihmisten yksinäisyyttä ja avuttomuutta: mitä tehdä kun edessä on liian paljon vapautta ja vaihtoehtoja? Valinnan tekeminen ja kaiken vastuun kantaminen yksin ei yhtäkkiä olekaan niin helppoa.

Lyhyehköjä päiviä koostuu luvuista, jotka kurkistavat aina yhden henkilön tarinaan kerrallaan ja kertovat sitä tämän omasta näkökulmasta käsin. Keskeisiä henkilöhahmoja on neljä. Judith on entinen taidehistorian opiskelija ja nykyinen kotiäiti, joka noudattaa orjallisesti antroposofisia elämänohjeita. Judith rakentaa huolella kuvaa täydellisestä perheidyllistä, mutta kuten arvata saattaa, kytee kulissin alla omat kipupisteensä.

Leonie on puolestaan kodin ja työpaikan välillä tasapainotteleva uraäiti, joka ei tunnu osaavan pitää perhettään kasassa. Leonie ihailee seesteisen oloista Judithia, jolla tuntuu olevan kaikkea, mitä Leonie haluaa: huomaavainen aviomies, joka tulee ajoissa töistä kotiin osallistuakseen perheen yhteiseen arkeen, runsaasti seksiä, hyvin käyttäytyvät lapset ja hoidettu koti.

Naapurin vanha Posseltin pariskunta, Luise ja Wenzel, ovat olleet yhdessä melkein koko ikänsä. He ovat tosin lapsettomia, mutta parisuhteessaan he näyttävät saavuttaneen jotain, mistä Judith ja Leonie pystyvät vain unelmoimaan. Kirjassa ääni annetaan Luiselle, joka kohtaa omat selviytymisongelmansa kamppaillessaan muun muassa vanhuuden mukanaan tuomia haasteita vastaan. Viikoissa ja päivissä on tarkka rytmi, jota seuraamalla kuitenkin selviää: aamulla jalat sängyn laidan yli ja ylös, kahvia kiehumaan, lenkki koiran kanssa, maanantaisin päivälliseksi ”keitettyy naudanlihaa piparjuurikastikkeessa, tiistaina linssejä ja pastamöykkyjä, keskiviikkona pullaa” jne.

Judith, Leonie ja Luise asuvat saman kadun varrella Stuttgartin länsipuolella, kaukana rähjäisestä idästä, rauhallisella ja arvostetulla Constantinstraßella. Alue on kysyttyä uusrikkaiden ja nousukkaiden keskuudessa. Talojen siistit, koristeelliset julkisivut ”pullistelevat kadulle kuin vastaleivotut leivät tai piiraat”, kalliit automerkit täyttävät kadunreunat ja turkkilaisessa herkkukaupassa vihannekset maksavat tuplasti sen verran kuin marketissa. Perheet ovat kuin kiiltokuvia, lapset käyttäytyvät aina kauniisti ja kohteliaasti.

Constantinstraßella kaikki on päällisin puolin järjestyksessä, eikä sen rauhaa järkytä mikään. Paitsi Marco, joka asuu pääkadun varrella pakokaasun mustaamissa, kunnostamattomissa taloissa aivan Constantinstraßen välittömässä läheisyydessä. Repaleisista kotioloista lähtöisin oleva 12-vuotias Marco, naapuruston mielestä selvä huligaaninalku ja rettelöitsijä, on kirjan neljäs päähenkilö. Constantinstraße ei kuulu Marcon tavalliseen reviiriin, mutta Halloweenina Marco ja hänen kaverinsa Ufuk ja Hassan ilmestyvät kadulle pelottelemaan sen asukkaita. Sen jälkeen Marco limittyykin eri tavoin Constantinstraßen naisten elämään.

Taustoiltaan erilaiset henkilöt käyvät kaikki läpi samoja asioita.

Välillä näiden neljän henkilöhahmon sovittaminen samaan tarinaan tuntuu väkinäiseltä ja keinotekoiselta. Heidän kohtaamisensa eri tilanteissa eivät ole aina luonnollisia. Niissä on jotain osoittelevaa ja liian alleviivaavaa. Yhdistävä tekijä hahmojen välillä löytyy kuitenkin kirjan teemoista. Eri ikäiset ja taustoiltaan erilaiset henkilöt käyvät kaikki läpi samoja asioita: miten selvitä arjen ja yhteiskunnan asettamista haasteista, ihmissuhteista ja yhteisöllisyyden puutteesta. Mistä löytää turvaa, hyväksyntää ja rakkautta?

Nykyaikaisen elämänmenon haasteet

Monet vauraaseen Stuttgartiin sijoitetun romaanin ongelmakysymyksistä ovat tyypillisimpiä juuri Saksassa. Verrattuna vaikkapa Suomeen esimerkiksi kotiäitiyden merkitys on hyvin toisenlainen saksalaisessa yhteiskuntajärjestelmässä, jossa sosiaaliturva rakentuu aivan eri tavoin kuin Pohjoismaissa. Siitä huolimatta kirjan tapahtumat voisivat sijoittua minkä tahansa länsimaisen hyvinvointivaltion urbaaniin maisemaan. Ongelmat ovat yhteisiä niin siellä kuin täällä. Hahnin arkiset henkilöhahmot ovatkin tunnistettavia ja todentuntuisia kamppaillessaan juurettomuuden, yksinäisyyden ja eksyksissä olon tunteidensa kanssa.

Ainakin näennäisesti vapaamielinen ja avoin yhteiskunta luo illuusion, että jokainen voi saavuttaa elämässään haluamansa. Jokainen voi elää juuri sellaista elämää kuin itse haluaa, täysin vapaana ja toisten mielipiteistä piittaamatta. Vapaus ei kuitenkaan ole aivan todellista. Hahnin henkilöhahmot pohtivat koko ajan, mitä muut heistä mahtavat miettiä. Tärkeimmäksi nousee se, miltä mikäkin näyttää ulospäin. Heidän keskeisiksi elämän ohjenuorikseen nousevat erilaiset statussymbolit, suorittaminen, näyttämisen tarve ja etenkin Judithin ja Leonien kohdalla superäitiys.

Rituaalit ja perinteet tuovat naisille lohtua ja turvallisuuden tunteen.

Henkilöt luovat itselleen jatkuvasti uusia raameja, jotka heidän mielestään tulisi täyttää. Toimivien raamien löytäminen osoittautuu kuitenkin yllättävän vaikeaksi. Ne pitäisi määrittää itse, sillä ulkoapäin tulevia sääntöjä ei juurikaan ole. Avuttomuuden tunne saa Judithin tarttumaan steinerpedagogiikkaan. Vaikka itse filosofia ei häntä sinänsä kiinnostakaan, ahmii hän kasvatusoppaiden konkreettisia neuvoja ja sääntöjä. Judith kasvattaa poikiaan näitä ohjeita säntillisesti seuraten. Rutiinit auttavat myös Judithia suoriutumaan toisiaan seuraavista päivistä mokaamatta.

Leonie taas kääntyy kiperimmissä paikoissa katolilaisuuden puoleen. Luise puolestaan seuraa äidiltään oppimiaan, entisen kotiseutunsa ”vanhanaikaisia” rituaaleja.

Rituaalit ja perinteet tuovat naisille lohtua ja turvallisuuden tunteen, vaikka usko niihin ei olekaan täysin aitoa. Sääntöjen seuraaminen on vaihtokauppaa, jonka ansiosta elämä pysyy raiteillaan. Mikään ei voi mennä pieleen, lapset pysyvät terveinä ja elämä hyvänä. Uskonsa melkein kokonaan hylännyt Leonie painaa päänsä näennäisesti vaivatta Kristuksen kuvan alla ja mumisee puoliääneen: ”’Suojele Simonia ja tyttöjä, anna heidän pysyä terveinä, aamen.’ Kuiskatut sanat olivat kuin uhri, ei verrattavissa kalpean ehtoollisleivän käsittämättömään muodonmuutokseen vaan kuin loitsu, joka kuului aivan toiseen aikakauteen: jos annat minulle, niin minä annan sinulle ja ripottelen suitsukesiemeniä alttarituleen, poltan lihotetun vasikan.”

Kaipuu yksinkertaisempaan elämänmenoon konkretisoituu Judithissa, jolle vanhat arvot ja mennyt maailma näyttäytyvät aivan kirjaimellisesti paratiisina. Judith vaihtaisi miettimättä nykyhetken Hans Thomaan maalausten idyllisiin maalaismaisemiin ja lapsiaan helliviin äiteihin, jos vain voisi matkustaa ajassa. Myös Marco jahtaa sadunhohtoista sateenkaaren päätä, joka johtaa yksinkertaiseen maalaiselämään järven rannalle Viroon. Siellä jäniksiä ei tarvitse metsästää keskellä kaupunkia jättömaalla, vaan ansat voi asettaa oikeaan vehreään metsään.

Kyse ei kuitenkaan ole yksiselitteisesti nostalgisesta haikailusta menneen idyllin perään tai kaikki oli ennen paremmin -ajattelusta. Kyse on ennen kaikkea ulospääsystä; mikä tahansa on parempi kuin nykyhetki.

Lukijan on oltava hereillä

Hahnin käyttämä kieli on kuvailevaa, sitä voisi jopa luonnehtia visuaaliseksi. Hahn elävöittää kerrontaa runsaalla määrällä metaforia sekä viittauksilla maalaustaiteeseen ja kirjallisuuteen. Lukijan päässä mielikuvat seuraavat toisiaan. Esimerkiksi Judithin hajoileva mieli muuttuu lukijan mielessä visuaaliseksi painajaiseksi, kun se rinnastetaan Otto Dixin maalauksiin. Täynnä kauhua, pelkotiloja ja groteskeja vääristymiä olevat maalaukset värittävät salaa poltetun savukkeen, pillerit ja piilossa nautitut kulaukset viinapullosta aivan uudella tavalla.

Teksti onkin niin tulvillaan symboliikkaa, että välillä informaation ja vihjeiden määrä hengästyttää. Lyhyehköjä päiviä on myös teemoiltaan todella laaja. Kirja käsittelee parisuhdetta ja vanhemmuutta, mielenterveysongelmia, siirtolaisuutta, menetystä ja materialistista maailmankuvaa. Osaa näistä teemoista vain raapaistaan. Monet aiheet Hahn jättää lukijan oman aktiivisuuden varaan.

Toisaalta mielikuvien ja viitteiden ilotulitus vastaa nykyaikaista median informaatiotulvaa. Sellaisena se voidaankin lukea yhtenä Hahnin monista kriittisistä kannanotoista nykymaailman ilmiöitä kohtaan. Viittaukset tuovat myös sinänsä arkiseen tarinaan ja jokapäiväisiin tapahtumiin ja henkilöhahmoihin hienovireistä syvyyttä.

Hahn on lyhyessä ajassa saavuttanut vahvan jalansijan saksankielisessä nykykirjallisuudessa. Lyhyehköjä päiviä on Hahnin esikoisteos. Se oli ehdolla Saksan kirjallisuuspalkinnon saajaksi vuonna 2009, ja vuonna 2010 teos sai Roswitha von Gandersheim ja Heimito von Dorerer -palkinnot.