Itämerensuomalaisten mytologia

Suomen ja sen kielellisten ja kulttuuristen lähialueiden mytologia on kehittynyt suullisissa runoissa ja paikallisissa kulttuureissa. Mytologian tutkija, akateemikko Anna-Leena Siikala on koonnut elämäntyöstään huomattavan kirjan, Itämerensuomalaisten mytologian, jossa hän korostaa, ettei yhtenäistä suullisen mytologian järjestelmää ole, vaan mytologia koostuu jatkuvasti muuttuvista paikallisista ja yksilöllisistä käsityksistä. Erilaisten likeisten myyttirunojen vertailu ja merkitysten löytäminen niin sanastosta kuin konkreettisesta runonlaulannan ja loitsuamisen toimintaperinteestä on kiehtonut tutkijaa vuosikymmeniä.

Suomessa julkaistun mytologiakirjallisuudenkin traditiota koostava teos nojaa monessa asiassa tunnettuihin edeltäjiinsä, esimerkiksi Christfrid Gananderin Mythologia Fennicaan (1789) ja Uno Harvan Suomalaisten muinaisuskoon (1948), luodaten mytologiantutkimuksemme aikajanaa aina sen varhaisimmasta julkaisusta, Mikael Agricolan epäjumalain luettelosta (1551), asti. Uudemmasta tutkimuksesta on useasti esillä muun muassa Lotte Tarkan tutkimus vuokkiniemeläisestä runoudesta.

Kadonnut tietäjäkulttuuri

Runonlaulajista kertoessaan Siikala ei pyri ideaalikuvien rekonstruointiin eikä pengo arkistoista ainoastaan sitä, miten runonlaulannan säännöt ja tavat oikeaoppisesti menivät, vaan kertoo myös esimerkkejä inhimillisen kanssakäymisen tilanteista – kuten tapauksesta, jossa juopuneen runonlaulajan tahallisesti väärinlaulettu versio ei tullutkaan ymmärretyksi parodiana vaan johti käräjille.

Kadonneen runonlaulukulttuurin yhteisöllisistä piirteistä ja muista yksityiskohdista on kiehtovaa, mutta myös surullista lukea. Runonlaulu- ja loitsukulttuuri koki 1800-luvun mittaan arvonmenetyksen ja perinteinen osaaminen katosi nopeaan tahtiin.

Nykyihmisen on hyvin vaikea täysin ymmärtää, mistä perinteen mukaan opetellussa, haltioituneessa tilassa oli kyse. Sen harjoittajat olivat vankan kansanperinteellisen osaamisen hankkineita, tietäjiä. Suomalainen tietäjäkulttuuri on kadonnutta maailmaa, jota Siikala onnistuu teoksessaan valottamaan lukijalle hyvin kiinnostavasti.

Maailmankaikkeus ja siinä elävät olennot

Kirjan teemoittain jaoteltu rakenne on miellyttävä ja tekee laajoistakin teoreettisista kokonaisuuksista sopivan kokoisia. Esimerkkirunoja on tekstin lomassa mukavan runsaasti. Teos on tietokirjana järeä ja antoisa. Etenkin myyttisten hahmojen esittelyt ovat tarkkoja.

Teos on järeä ja antoisa.

Siikala tarkastelee kansainvälisen mytologian keskeisiä hahmoja ja niiden itämerensuomalaisia esiintymismuotoja, esimerkiksi Neitsyt-synnyttäjän hahmoa, jossa luonnontarustojen ja kristillisyyden ainekset sekoittuvat.

Väinämöisen merkityksen Siikala toteaa valtavaksi. Väinämöinen edustaa Oidipuksen tai Odinnin tavoin heikkoutensa täydellistämää myyttistä sankaria, jonka hahmon ristiriitaisuus tekee siitä erityisen kiinnostavan.

Myyttisten hahmojen yksityiskohtien esittely on teoksessa ansiokasta. Esimerkiksi Kosmoksen keskustaan ja erilaisiin luomistöihin liittyviä naishahmoja on paljon. Ruumiin biologian maagisuus tulee hyvin esiin Siikalan kuvatessa loitsuja, jotka esittävät naisen ruumiin maailmojen väliseksi väyläksi. Raudan syntykuvaus on myös mielenkiintoinen: rauta saadaan nuoren neidon nisistä lypsetystä maidosta.

Kuten jo Agricolalla, Gananderilla ja Harvalla, Siikalallakin varsin viehättäviä ovat myyttisten olentojen nimistöä käsittelevät kohdat. Siikala selostaa tarkasti jumalhahmojen piirteitä ja nimien etymologioita, marssittaen esiin muun muassa Rongoteuksen, Äkrään, Ahdin, Ukon, Tapion, Virankannoksen, Sämpsä Pellervoisen ja Pellonpekon. Erikoisimpiin esiteltyihin kuuluu skandinaavisesta mytologiasta peräisin oleva Huurretursas: ”Alkutekojen aikana Jötunheimista saapuu kolme jättivahvaa huurretursaiden sukuun kuuluvaa neitoa”.

Tutkija arkistoissa ja metsämökeissä

Kirjoittajana Siikala on enimmäkseen kuivan asiallinen, mikä tyylinä sopii tämänlaiseen paljon arkistomateriaalia hyödyntävään tietoteokseen hyvin. Toisaalta on kiinnostavaa havaita se eloisuus, joka kirjoittajan tyyliin tulee kohdissa, joissa on kyse hänen omasta, subjektiivisesta kokemuksestaan.

Kokemusperäisen aineksen myötä kirjaan syntyy lumoava tunnelma.

Siikala käy vaivihkaa retrospektiivisesti läpi omaa uraansa. Erityisen hauskaa on, kun hän tarkastelee lähes 50 vuoden takaisen, nuoren tutkijan – itsensä – kohtaamisia vanhan kansan kanssa. Esimerkiksi kenttätyössä 1965 tapahtunut kreisihkö kohtaaminen metsämökissä luteenkarkoittamisloitsua harjoittavan tietäjämiehen kanssa mielikuvallistuu eläväisesti: miten nuori ylioppilas Siikala joutuu pakenemaan pelottavaa, kirvestä heiluttelevaa miestä, mutta siltikään ei tutkimusinto laannu:

”Hän tempaisi kirveen seinältä, alkoi kirvestä heiluttaen hypellä loiskia lattialla ja mutisi kiihtyvällä tavalla loitsua. Pelästyin yhä hurjistuvaa esitystä ja arvelin miehen saaneen sairaskohtauksen. Pakenin tuvasta, mutta jälkeenpäin havaitsin, että arkistotietojen mukaan hänen käyttäytymisensä oli perinteistä.”

Subjektiivista, kokemusperäistä ainesta olisi ehkä voinut kirjassa olla enemmänkin, sillä sen myötä kirjan kokonaisuuteen syntyy omanlaisensa lumoava tunnelma.

Kirjan alkupuolella silmään osui jonkin verran pieniä kirjoitusvirheitä, yhden kirjaimen poisjääntejä ja muita typoja. Kirjan oikolukua ei ole tehty riittävän huolellisesti. Yhdessä kohdassa Harvan Suomalaisten muinaisusko -teosta nimitetään Suomalaiseksi kansanuskoksi. Pikkuvirheet ovat periaatteessa lukijalle aivan harmittomia, mutta muutoin laadukas teos olisi ansainnut vielä tarkemman silmän loppuviimeistelyynsä.