Kaari

Anna-Liisa Haavikon Kaari Utrio -elämäkerta muistuttaa, miten edelleen on kirjailijoita ja naiskirjailijoita. Itse teoksen päähenkilö pysyy kuitenkin etäisenä.

Muistan lapsuudestani, että äitini käytti oman vähäisen vapaa-aikansa lukemiseen. Kaari Utrion nimen näkeminen kirjan kannessa ei ollut tavatonta. Äiti tartutti myös minuun lukuinnostuksen, mutta harmikseni joudun myöntämään, etten ole lukenut ainuttakaan Utrion teosta. Toki tiedän Utrion maineen yhtenä Suomen menestyneimmistä kirjailijoista, mutta muutoin tietoni hänestä ennen tätä elämäkertaa olivat hyvin niukat. Niinpä lähtökohtani tämän kritiikin kirjoittamiselle oli se, kuinka teos avautuu Utrion tuotantoa vähemmän tuntevalle? Entä miten teoksessa on nivottu yhteen sekä kirjailijan henkilökohtaista elämää että hänen teoksiaan?

Tartun kirjaan innostuneena, sillä kirjoittamista harrastavana minua kiinnostaa kirjailijoiden elämä äärettömän paljon: miten heidän kirjansa syntyvät? Entä mitä voisin itse oppia heidän kokemuksistaan? Heti alkuun täytyy todeta, että vapaana toimittajana työskentelevä Anna-Liisa Haavikko (s. 1960) on tehnyt valtavan työn käydessään läpi kaiken lähdemateriaalin teosta varten. Taustamateriaali koostuu muun muassa Kaarin ja hänen isänsä päiväkirjoista, kirjeistä sekä lehti- ja televisiohaastatteluista. Alun perin Kaari alkoi pitämään päiväkirjaa vuonna 1979 verottajaa ajatellen, ja tuli tuskin silloin ajatelleeksi millaista käyttöä hänen kokoamalleen arkistolle tulisi myöhemmin olemaan.

Valtava aineiston määrä näkyykin selvästi elämäkerran koossa ja sen tiiviissä taitossa. Esimerkiksi uudet luvut alkavat ronskisti samalta sivulta heti edellisen perään, sillä yhtään väljempi muotoilu olisi tarkoittanut teoksen paisumista hallitsemattomiin mittoihin. Lukiessani elämäkertaa tunnen pian olevani mahdottoman äärellä: mitä sanottavaa minulla voisi olla hänen elämäntarinastaan? Kritiikin kirjoittaminen Utrion koko tähän astisen elämän käsittävästä teoksesta tuntuu yhtä valtavalta tehtävältä kuin mitä itse teos sisällöllisesti on.

Miten Kaari Utriosta tuli kirjailija?

Kaari Marjatta Utrio syntyi Meri Vitikaiselle ja Untamo Utriolle 28.7.1942. Isä keksi tyttärensä nimen ihailemansa norjalaisen Kaarina-nimen version perusteella. Käytän tässä Kaari Utriosta nimeä Kaari, koska Anna-Liisa Haavikko käyttää kirjailijan etunimeä johdonmukaisesti läpi teoksen. Erikoinen nimi oli kuitenkin riesa, ja Kaaria kutsuttiinkin hänen toivomuksestaan Toniksi aina kolmekymmentävuotiaaksi saakka. Toni juontui isän antamasta Torkku-lempinimestä, ja se on edelleenkin läheisten Kaarista käyttämä nimitys.

Meri-äiti luki paljon kirjoja lapsilleen, ja kun Kaari itse löysi kotinsa kirjahyllystä Jokamiehen maailmanhistorian (1944), hän oli myyty: lukemisen nautintoa seurasi into kirjoittaa itse omia tarinoita. Isä-Untamo uskoi, että tytär elättää itsensä jonain päivänä toimittajana, ja hankki tälle kirjoituskoneen. Historia oli Kaarille rakas oppiaine, mutta jo varhain hän tajusi, että jotain puuttui: opetus keskittyi valtioiden syntymisiin sekä niiden päämiehiin, mutta tavallisesta arjesta saatikka naisista ja lapsista ei kerrottu juuri mitään.

Kaari pääsi opiskelemaan historiaa Helsingin yliopistoon, ja oli päättänyt ryhtyä tavallisten ihmisten arkea tutkivaksi tiedenaiseksi. Naisopiskelijoiden tie oli kuitenkin ennalta määrätty, sillä heistä tuli opettajia ja kotirouvia, kun taas miehille oli varattu tutkijanura. Erilaisia historian esitelmiä kirjoittaessaan Kaari täydensi tarinoita mielikuvituksellaan tutkitun tiedon uupuessa. Ajatus historiallisten romaanien kirjoittamisesta alkoi tuntua järkevältä, sillä tutkijan työssä mielikuvituksen vapautta ei ollut mahdollista hyödyntää.

Kaarin tavoitteena oli alusta asti kirjoittaa myyvä historiallinen viihderomaani. Tätä ennen Kaari oli jo kirjoittanut historiallisia jatkokertomuksia lehtiin. Kaari tiesi, että historianlehtorin tienesteihin ei pääsisi taideproosaa kirjoittamalla. Kirjakaupan kausiapulaisena hän tiesi myös sen, mitkä kirjat kävivät kaupaksi, ja kirjoittamisen resepti löytyi Angelika- ja Catherine-romaaneja tutkimalla: ”Ei yli neljän rivin lauseita, ei sivistyssanoja. Paljon keskustelua. Runsaasti seikkailua ja hengenvaaraa.” (s. 96.)

Kaari sopeutti kansainväliset myyntimenestykset suomalaiseen makuun: vaikka romaaneissa nainen olikin miesten riistaa, hän oli myös seksuaalinen, itse haluava olento. Tammen kustantama esikoisromaani Kartanonherra ja kaunis Kirstin (1968) oli myyntimenestys ja samalla lähtölaukaus Kaarin vuosikymmeniä kestäneelle kirjailijanuralle.

Yhä edelleen on kirjoja ja kirjoja. Kirjailijoita ja naiskirjailijoita.

Naiskirjailijan asema

Jos esikoisteoksen kritiikki oli ollut pääsääntöisesti positiivista, toisen romaanin vastaanotossa näkyi jo enemmän ilkeyttä ja epäasiallista sävyä. Kaarilla oli monista muista kirjailijoista poiketen tapana kirjoittaa vastineita saamiinsa kritiikkeihin ja puolustaa omia teoksiaan. Utrion lukijoista 92 prosenttia oli naisia ja vähemmän koulutettuja, ja tähän kriitikot tarttuivat kiinni.

Kirjallisuustoimittaja Timo Hämäläinen tivasi Kaari Utriolta televisiohaastatteluissa eikö hän nähnyt mitään pahaa siinä, että naiset pakenivat viihteeseen. Kaarista oli oikein irtautua ikävistä kotitöistä, huutavista lapsista tai uuvuttavasta tehdastyöstä. Hän ei uskonut, että pari tuntia viihteen lukemista viikossa ”esti tiedostamasta”. (s. 132.)

Utrio ymmärsi naisten kaipuun paeta arkea viihdekirjallisuuden pariin, mutta sai kokea vähättelyä teostensa genren vuoksi. Kaari halusi romaaniensa kautta kertoa naisen asemasta ja naisten pitkän alistamisen historiasta. Vaikka teokset perustuivat tutkittuun historialliseen tietoon, niitä pidettiin turhana ajanvietteenä. Täytynee todeta, että tuskin olemme vielä tänäkään päivänä päässeet eroon viihdekirjallisuuden epäsivistävästä ja ”turhan hömpän” maineesta. Yhä edelleen on kirjoja ja kirjoja. Kirjailijoita ja naiskirjailijoita. Sitä sivistyneempi olet, mitä sivistyneempiä teoksia luet – eihän kenenkään kai ole mahdollista nauttia molemmista, sekä viihteestä että vakavammasta kirjallisuudesta?

Naiskirjailijan asema ei ollut tuolloin helppo, sillä mitätöinti oli jatkuvaa. Viihdekirjallisuutta verrattiin epäreilusti taideproosaan, ja naiset leimattiin pornokirjailijoiksi, jos he kehtasivat kirjoittaa naisen halusta. Mieskirjailijoiden teoksien seksikohtaukset eivät herättäneet vastaavia tuntemuksia. Nykypäivän mittapuulla Utrion teosten erotiikka oli enimmäkseen vihjailevaa, mutta sekin oli liikaa aikakautena, jolloin naisten kirjallisuudelta odotettiin tyttökirjojen viattomuutta. Ihmeteltiin, kuinka feministinä itseään pitävä Utrio saattoi esineellistää teostensa naisia, ja postin mukana saapui fanikirjeiden lisäksi häiritseviä viestejä ja pornokuvia.

Valtion kirjallisuuspalkinnon saaminen vuonna 1973 romaanista Pirita, Karjalan tytär osoitti Kaarille, että hänet tunnustettiin oikeana kirjailijana. Hän ei välittänyt julkisuudesta julkisuuden vuoksi vaan usein jopa uhosi jättävänsä sen kokonaan. Avioero ja uuden puolison kanssa yhteen muuttaminen sai juorulehdet kirjoittamaan Kaarista paljastusjuttuja. Kirjailijan suhde mediaan olikin varsin ristiriitainen: julkisuutta tarvittiin kirjojen myymiseksi, mutta samalla julkisuudessa paistattelevia pidettiin tyrkkyinä.

Jatkuvasti valokeilassa esiintyviä pidetään julkisuudenkipeinä, mutta Utriosta media on kuin viktoriaaninen mies suhteessa naiseen: hän tekee kaikkensa vietelläkseen naisen, ja kun se onnistuu, hän leimaa naisen huoraksi. (s. 408.)

Kaarin vanhemmat arvostelivat kirjeissään sitä, että tämä kertoi julkisuudessa liian avoimesti perheasioistaan. Kaari totesi, ettei maailmaa kiinnostanut hänen kirjallinen työnsä vaan hänen yksityiselämänsä. Näkyvyys toi myyntiä, joten kustantajat myös juorusivat kirjailijoistaan näkyvyyden toivossa. Kaari kirjoitti vastaukseksi isälleen:

En minä käytä hyväkseni julkisuutta. Julkisuus käyttää hyväkseen minua. Kuka minusta kirjoittaisi, ellei arvelisi, että se myy. Minua myydään, minulla myydään. Ja miestäni ja lastani. Enkä voi sille yhtään mitään. Katsokaas, kustantaja, lehdistöä ei saa loukata. (s. 166.)

Kaari kuitenkin käytti julkisen asemansa naisten ja vähemmistöjen oikeuksien sekä tasa-arvon puolesta puhumiseen, ja peräsi luovaa työtä tekeville kirjailijoille oikeuksia, joita muillakin työntekijöillä oli. Kaari oli esimerkiksi yksi ensimmäisistä äitiyspäivärahaa saaneista kirjailijoista, ja otti vahvasti kantaa muun muassa kirjailijoiden epätasa-arvoiseen verotukseen.

Kipuiluja ja identiteettikriisejä

Kaari työskenteli uutterasti, oli elämäntilanne mikä hyvänsä. Rahaa oli saatava, sillä perhe oli elätettävä. Onneksi maalle muuttaminen ja omavaraistalous mahdollisti sen, että jotain ruokaa oli aina pöydässä. Kaarin julkaisutahti oli huima: uusi romaani vuosittain, joinain vuosina kaksikin. Hurja tahti väsytti, mutta jatkettava oli.

Kaari tienasi rahaa myös opettamalla kirjoittamista Oriveden opistolla. Häntä väsytti se, etteivät kirjoitusseminaarin opiskelijat suostuneet uskomaan, ettei kirjailijuudessa ollut kyse luontaisesta neroudesta vaan kovasta työstä ja ainoastaan ripauksesta lahjakkuutta. Omasta menestyksestään huolimatta Kaari suomi ankarasti myös itseään:

Minulta puuttuu intohimo, joka tekee ihmisestä suuren taiteilijan. Eikä sitä voi oppia. On siis ymmärrettävä ja jopa hyväksyttävä keskinkertaisuutensa, ja pyrittävä sen puitteissa tekemään niin hyvin kuin osaa. (s. 194.)

Hän koki, että oli aina joutunut esittämään jotakin parempaa kuin mitä todellisuudessa tiesi olevansa.

Kaarin itsekritiikki kohosi teos teokselta, ja hän pohti päiväkirjassaan, ettei hänestä voi koskaan tulla merkittävää kirjailijaa. Historiallisten romaanien jatkuva kirjoittaminen alkoi puuduttaa, mutta genren vaihtaminenkin tuntui haastavalta. Entä jos yleisö ei jaksaisikaan enää lukea hänen romaanejaan? Uudistumisen tarve painoi hartioilla. Nykyään näitä pohdintoja saatettaisiin pitää huijarisyndrooman oireina, ja hänen kokemuksensa omasta huonoudestaan tuntuvat yhtä aikaa sekä hämmentäviltä että samaistuttavilta. Kiusaus itsensä vertaamiseen toisiin ja mahdottomien vaatimusten asettamiseen on ilmeisen suuri riippumatta siitä, kuinka menestynyt jo on, ja yleisökin asettaa odotuksiaan kokeneelle taiteilijalle aivan eri tavalla kuin esikoiskirjailijalle.

Kaari koki saaneensa kaiken ”hävettävän helposti” siitä huolimatta että hän teki valtavasti töitä menestyksensä eteen. Vaikka kirjoittaminen tuntui välillä haastavalta, se toi myös apua hankalien tunteiden käsittelyyn. Neidontanssin (1980) päähenkilö Katarinaan Utrio sai kirjoitettua auki riittämättömyyden kipuilunsa:

Katarina olen minä itse tietenkin mitä suurimmassa määrin. Samalla hän on yksi minun puoleni: se taiteilija, joka ei koskaan voi yltää siihen mihin pyrkii. Hänessä on kaikki minun epäsosiaaliset, hervottomat ja toisaalta parhaat puoleni.(s. 224.)

Runsas sisältö, tiivis tyyli

Kaarin kirjoittamia teoksia käydään elämäkerrassa läpi todella kattavasti vastaanotosta lähtien, ja niiden käsittely on tasapainossa yksityiselämän koukeroiden kanssa. Lukijan ei siis tarvitse tuntea Kaarin teoksia etukäteen, koska niistä tärkeimmät ja oleellisimmat käydään läpi huolellisesti. Toisaalta teokset jo tuntevillekin riittää takuuvarmasti luettavaa ja opittavaa. Lähdemateriaalin valtava määrä lienee kuitenkin vaikuttanut siten, ettei asioita kerrota aina loogisessa järjestyksessä. Erikoiselta tuntuu esimerkiksi se valinta, että monen Utrion teoksen juoni referoidaan vasta niiden vastaanotosta kertomisen jälkeen.

Kaarin noin sadan vuoden aikajanalle mahtuu paljon kerrottavaa, joten vuodet ja tapahtumat etenevät nopeasti. Toisaalta kirjan alussa kerronta tuntuu pääsevän kunnolla vauhtiin vasta ensimmäisen sadan sivun jälkeen, jolloin siirrytään käsittelemään Kaarin esikoiskirjan kirjoittamista. Vastoinkäymisiin ei todellakaan jäädä vellomaan; yhdellä sivulla voidaan käsitellä puolison burnout ja äidin halvaus.

Anna-Liisa Haavikon lause on ytimekästä ja lyhyttä. Haavikko hallitsee kyllä tunnelmoinninkin, mutta tekstimassan paljouden vuoksi sille ei ole juurikaan tilaa. Asiat on saatava kerrotuksi. Haavikko kirjoittaa, että Kaari on vähäsanaisempi päiväkirjoissaan, mutta kirjeissään hän uskoutuu tunteistaan monipuolisemmin. Tuntuukin siltä, että Haavikko on siirtänyt Kaarin tiiviin kirjoitustyylin lähes sellaisenaan elämäkertaan.

Kaari tarinoi elämästään tapahtumien ketjuna, mutta noista hauskoista, yksityiskohtien täyttämistä kuvauksista pilkotti harvoin tunteiden kirjo. Hän kertoi, että isä oli ollut tuurijuoppo, mutta ei koskaan avannut, miltä se tuntui. Hänen persoonallisuutensa kätkeytyi historiapuheen alle. (s. 417.)

Tästä samasta syystä johtuu se, että elämäkerran Kaari jää etäiseksi säilyttäen tietyn mystisyytensä. Elämänvaiheiden referoiminen ei riitä luomaan päähenkilöstään kokonaista kuvaa, sillä valittu kerrontatyyli pitää lukijan etäällä.

Parhaimmilta tuntuvatkin ne hetket, joissa kerronta hidastuu – lähes pysähtyy kuvaamaan yhtä tilannetta. Teoksen tunnelmallisimpiin kohtiin kuuluu kuvaus vuodelta 1976, jolloin kosteat juhannusjuhlat ovat olleet käynnissä, ja Kaarin puoliso Kai on kateissa.

Kain äiti alkoi huolestua pojastaan. Bibbi lähti etsimään. Poika löytyi ehjänä saunatien siimeksestä, jossa kultanuppu veti sikeitä. Keskikesä hehkui täyteläisesti, koirat haukkuivat, kakarat kirmasivat, ja herrakansa jatkoi seurustelua sahtikanisterin kanssa. Naiset tuumivat, että miehet luultavasti kuolevat litkun ääreen. He eivät olleet aivan varmoja, olisivatko kovin surullisia siitä. (s. 171.)

Myös kohta, jossa Kaari vihitään avioliittoon oma piilolinssinsä ystävänsä suussa, on hykerryttävää luettavaa. Kaarin puolison Kai Linnilän vähintäänkin erikoiset ruokakokeilut piisamineen päivineen ovat nekin teoksen ”herkullisinta” ja humoristisinta antia. Tuntuukin ristiriitaiselta todeta, että teos tuntuu armottoman pitkältä kun on kyse näin merkittävästä ja pitkän elämän ja kirjailijanuran eläneestä henkilöstä. Vaikutelma olisi kuitenkin voinut olla toinen esimerkiksi useampia kertojaratkaisuja käyttämällä ja nykyreflektointia lisäämällä.

Kaarin itsekritiikki kohosi teos teokselta, ja hän pohti päiväkirjassaan, ettei hänestä voi koskaan tulla merkittävää kirjailijaa.

Lopuksi

Kaari Utrion elämäkerta tarjoaa paitsi kattavat tiedot Kaarin menestyksekkäästä urasta myös aikamatkan takapajuiseen yhteiskuntaan, jossa isännät vahtivat äänestyskoppeihin meneviä vaimojaan, että nämä äänestävät varmasti ”oikein” ja jossa toimittajat tekevät juttukeikkoja humalassa Ylen johdon hiljaisen hyväksynnän alla. Kaari ei olekaan ainoastaan tarina Kaari Utriosta, vaan se on historiateos koko Utrio-Linnilän perheestä sekä Tammen ja Amanitan syntymästä. Se kuljettaa lukijan läpi alati muuttuvan Suomen aina 1900-luvun alusta tähän päivään asti.

Teos tekee tiettäväksi sen, ettei Kaari Utrio ole ainoastaan kirjailija vaan myös uuttera naisten oikeuksien ja tasa-arvon puolestapuhuja. Hänen ansionaan voidaan pitää sitä, että hän on ottanut havaitsemiaan epäkohtia sinnikkäästi esille välittämättä siitä, millaisen julkisen ryöpytyksen kohteeksi siitä hyvästä voi joutua. Minna Canthin liputuspäivän saaminen kalenteriin osoittaa mitä Kaarin ja muiden naisten väsymätön työ heidän tärkeinä pitämiään asioita kohtaan voi saada aikaiseksi. Merkittävät ihmiset eivät suostu vaikenemaan, kunnes tulevat kuulluksi.

Teos ei kenties ole onnistunein elämäkertojen genressä, mutta se on äärettömän informatiivinen ja kertoo yhden maamme ansioituneimman kirjailijan ja yhteiskunnallisen vaikuttajan elämäntarinan. Siinä pitäisi olla jo tarpeeksi syytä siihen, että tähän kirjaan kannattaa tarttua.