Tihenevässä hämärässä

Psykoterapeutti ja isoäiti Anna-Liisa Rekola ei ole esikoisrunoilijana aivan tyypillisimmästä päästä, sillä hänen runokokoelmansa rakentuu poimintoina pitkän elämänkokemuksen varrelta.

Runot liikkuvat elämän, kasvun ja kuoleman perusasioiden äärellä. Ikäkausien mukaan jaoteltu kokoelma vaikuttaa luopumis- ja kiputeemoineen ensisilmäyksellä vaatimattomalta elämänkaaren jäsennystekstiltä, mutta kannattaa katsoa tarkemmin. Sävy on tarkoituksellisen arvoituksellinen, vanhenemista sadunomaisena tarinanakin luonnehtiva. 78-vuotiaan esikoisrunoilijan runoissa häivähtelee ilkikurisuuttakin, minkä kautta vanheneminen ja aika kirjoitetaan tyylikkäästi esiin:

Täytyy tulla aika vanhaksi
ennen kuin ymmärtää,
että täytyy tulla aika vanhaksi
ennen kuin ymmärtää,
kuinka tämä maailma on tehty.

Kokoelman nimenä Tihenevässä hämärässä on yleisrunokielisen oloinen ilmaus, joka tuntuu monien runoilijasukupolvien käytössä olleelta ja siksi kuluneelta. Runoissa voi havaita vaikutteita sodanjälkeisestä kirjallisuudesta, esimerkiksi Eeva-Liisa Mannerin runoista. Viime vuosien runoudesta tulee mieleen muun muassa Saila Susiluodon Missä leikki loppuu -runoteoksessa toistorakenteena käytetty alkusäe ”yhä hiljalleen hämärtyvässä maailmassa”.

Runojen luontokuvat ovat tavanomaisen lyyrisiä mutta niissä on myös hienoa, japanilaistyylistä hiljaisen luontokuvan pelkistyneisyyttä ruumiin kuvauksessa:

Se on läpeensä hiljentynyt ja läikkyy,

se lepoa läikkyy ja iloa
niinkuin silkki ja kuu.

Useat kokoelman runoista jäävät kuitenkin vaatimattomaan luonnon ja ihmisyyden salaperäisyyden tunnelmointiin, vaipuen paikoin uneliaaksi ruusuntuoksurunoudeksi, nopeasti ohitettavaksi kaunokielisyydeksi. Teräviäkin kohtia on, mutta mielestäni niitä olisi tarvittu kokoelman kokonaisuuteen enemmän. Tosin kokoelman päätavoite vaikuttaa olevan rauhallisuuden sisältämien jännitteiden kuvaaminen, ja rakenne on kyllä huolellisesti mietitty. Terävyyden lisääminen olisi muuttanut tämän harkitun perusasetelman.

Teosta ei tunnu mielekkäältä arvioida samassa viitekehyksessä ärhäkästi uutta etsivän nykyrunouden kanssa, eikä se ole Rekolan runojen kohdalla oleellistakaan, sillä hänen runonsa ovat aforistisiakin sävyjä saavaa, hiljaista mietelmärunoutta. Tihenevässä hämärässä on mutkattoman ihmisläheisellä tavalla syvällistä käyttölyriikkaa, joka sopisi elämänpohdinnan yleistajuiseksi apuvälineeksi ikääntymisen ja kuoleman kohtaamiseen liittyvissä asioissa.

Sanoman välittyminen ei vaadi lukijalta aiempaa perehtymistä runouteen. Runoissa on lohtua ja lämpöä. Parhaissa runoissa aistihavainnot ja kuvat yhdistyvät herkkäeleisen ironisesti runominän kokemukseen:

Verkkaan vyöryvät painavat pilvet
kohti itää.
Kissa jätti rapulle ison myyrän.

Tapahtuu niin paljon,

että ihan hengästyttää.

Teokselle voi löytää hieman yllättäviäkin vertailukohteita nuorten runoilijoiden teoksista. Nykyisin kustantajat ja media näyttävät yhä valikoivan runoutta kliseisen sukupuolittuneesti siten, että inhimillisen kokemusmaailman kuvauksessa korostuu nuoren miehen koettu ympäristö. Tämä koskee etenkin pienten ja epäperinteisten kustantajien runoutta. Onkin kiinnostavaa havaita, että Rekolan runojen ikääntyvän naisen kokemusmaailmassa on pohjimmiltaan kyse samantapaisesta pyrkimyksestä kirjoittaa esineympäristön, luonnon ja ihmisyyden yhteensovittamisesta kuin joidenkin nykyrunoudessamme nuoren miehen kokemukseen uppoutuneissa runoissa.

Teoksessa on samantapaista niukista aineksista koostuvaa fyysisen yksilökokemuksen tunnelmaa, ihmisyyteen liittyvää peruspohdintaa ja runoilmaisun kehittymättömyyttä kuin esimerkiksi Teemu Helteen runoissa. Anna-Liisa Rekolan runoista välittyy erityisen elämänkokemuksen välähdyksiä, mikä on tietysti arvokasta sinänsä, mutta ei vielä riitä tuomaan runoille lisäarvoa kirjallisuutena.

Kirjallisesta työstä jää lopulta hentoinen, riittämätön vaikutelma. Rekolan ansiona kuitenkin näen sen, että runot tuntuvat vilpittömiltä – niissä ei ole hybriksen häivääkään, vaan vaivihkaisen ironinen elämänkatsomus välittyy suorana ja pelkistyneenä.