Taskulolita

”- Päässä sanoi vain klik, hän totesi oikeudelle, jonka miehet nyökyttelivät ymmärtäväisesti.” Klik riittää miehelle syyksi tappaa kesäheila. Anna-Maija Ylimaulan naisnäkökulma ja kriittisen oivaltava katse nostaa novellikokoelmassa Taskulolita taas esiin monia aikamme kummallisuuksia. Tummista sävyistään huolimatta kokoelma on ilmava ja tyyliltään rauhallinen.

Taskulolitan ensimmäisen novellin luettuaan Ylimaulalta tietyntyyppistä kerrontaa odottaessaan väkisinkin hämmästyy. ”Maailman ihanin asia” on hauska juttu. En muista Ylimaulaa lukiessani ennen nauraneeni. Ylimaulan uskollisille lukijoille voin vakuuttaa, että Taskulolitaan mahtuu paljon muutakin, jopa niin paljon teemoja, että varsinkin lopussa huomaan kysyväni, miksi ne ovat kaikki tässä pienessä kirjassa. Aloitusnovellin hauskuus ei estä vakavien teemojen esiin tuomista jo ensimmäisillä sivuilla.

Ensimmäisen osan novelleja yhdistää pelko ja jollakin tavoin kesken tai avoimiksi jäävät asiat. Aloitusnovellin tomera pikkutyttö pelkää menettävänsä paikkansa isän rinnalla ja on riemastuttavan hauskasti varmuuden vuoksi kaikille mustasukkainen. Misantroopin vaimon ikuinen toive juhlien järjestämisestä toteutuu vasta kuoleman jälkeen. Kuoleman pelko voi pitää hengissä tai tappaa. Paavin kantoja paheksuville työtovereille menee kakun tomusokeri kurkkuun, kun kolmas kahvittelija kertoo, ettei hänellä olisi tytärtään ja ihania lapsenlapsiaan, jos häntä ei olisi tyttönä raiskattu. ”Ei kai naisen elämällä ole mitään tekemistä nauttimisen kanssa … Mutta kokonaisuuden kannalta sillä ei ole merkitystä. Ihmisyys voittaa aina. Hän sanoo sen nöyrästi, miltei huokauksena.”

Taskulolitan toisen osan novellien yhteisiä teemoja ovat pettymys, kuolema, suru. Toisen osan aloittaa kokoelman niminovelli, jossa ovat läsnä niin pettymys kuin ymmärryskin. Ylimaula kuvaa hienosti kuolemaa ja väkivaltaa nykyelämän viitekehyksessä. Äiti lohduttaa pahoinpitelystä pidätettyä nörttipoikaansa, tuntee syyllisyyttä ja samalla ymmärtää lastaan. Ystävänsä kuolinviestiä vienyt joutuu kissan hautajaisiin, kun kaikille ovat omat asiat kovin keskeisiä. ”Ystävän kuolema” on novelleista ehkä koko kokoelman hienoin ja oivaltavin. Siinä on kauniisti ja lohdullisesti kuvattu terminaalivaiheessa olevaa potilasta ja samalla sekä rohkeutta kuolla että rohkeutta elää. Novelli ”Suusta sylkäisty” on kuvottavan kauhea esimerkki ihmiskokeista. ”Avaintodistaja” puolestaan kertoo paitsi nykyajan naismurhista myös kaupunkielämästä, jossa eletään lähekkäin ja tuntemattomina ja jossa satunnaisesta yhteydestä voi tulla uhka.

Kolmannen osan novelleissa Ylimaula käsittelee mm. pätkätyöläisyyttä ja naisten ja miesten eriarvoisuutta. Työpaikkansa menettänyt ”nainen on hoitanut kaikki projektinsa kiitettävästi samalla kun firman johto on epäonnistuneilla yritysfuusioilla kärsinyt miljardien eurojen tappiot. Silti samat miehet edelleenkin istuvat johtopaikoilla. Heidän työsopimuksensa tuntuvat jatkuvan sitä pidempään, mitä enemmän tappiota ja vahinkoa he tuottavat.” Hienon herkkävireisessä novellissa ”Jouluikoni” äiti odottaa yli 70-vuotiaaksi voidakseen tehdä sitä, mitä kaikkein eniten haluaa ja mitä parhaiten osaa. Miehen ura on etusijalla. Kolmannen osan päättävät mietelmät arjen ylistyksistä tuntuivat irrallisilta, enemmän kuitenkin muodoltaan kuin teemoiltaan.

Taskulolitan päättää novellien sarja, joka sijoittuu Roomaan pohjoismaiseen taitelijataloon. Minäkertoja, kirjailija, Ylimaulan alter egoksikin tulkittava, tulee taloon kesäiseksi kuukaudeksi talonmiehen sijaiseksi. Tämä osa ei oikein istu kokonaisuuteen. Joko talosta ja sen taiteilijoista olisi pitänyt kertoa enemmän tai jättää osa kokoelman ulkopuolelle. Naisten nopea tyypittely tuntuu ylimalkaiselta, ja tanskalaisen graafikon itsemurha jää irralliseksi. Minäkertojan käsiin osuneen Göran Tunströmin Papinpojan sitominen Ylimaulan omaan esikoisteokseen tuntuu oman itsen korottamiselta, joka tosin kirjailijaa itseäänkin hieman nolottaa.

Ylimaula on kirjoittanut novellinsa ilmaisultaan kevyinä, vaikka käsiteltävät asiat ovat kaikkea muuta kuin kevyitä. Pienen kirjan lyhyet novellit ovat niukkuudestaan huolimatta ilmavia ja jättävät tilaa tulkinnoille ja lukijan omille ajatuksille.

Taskulolita on kaunis kirja. Marjaana Virran kannen suunnittelu on yksinkertaisuudessaan oivaltava. Taskun lisäksi ovat paikallaan merkkituotteen osoittimet, myös kruunu, joka toistuu kokoelman osat erottavissa sivuissa. Minä ainakaan en näe kruunua naisen kruununa. Tukea käsitykselleni saan tekstistä, en vain visuaalisesta toteutuksesta.