Ei niin pientä pahaa

Anna Tiitan omakustanneteoksen Ei niin pientä pahaa nimi johtaa harhaan. Luulin luettavanani olevan ”lyhytproosaa pahuudesta”, teoista ja tekemättä jättämisistä, mutta havaitsinkin tekstien käsittelevän erinäistä rakkauteen liittyvää draamaa. Sisällysluettelosta saa käsityksen, että kysymys on kolmestakymmenestäkahdesta eri tarinasta. Teos koostuu kuitenkin kuudesta pitkästä alaotsikoidusta novellista, jotka on eroteltu mustavalkoisilla valokuvilla ja johdantomotoilla.  

Kirja on valittu tämänvuotisen Möllärimestarikilpailun kertomus- ja novellikokoelmat -sarjan parhaaksi. Kyseessä on Päätalo-instituutin vuosittainen omakustanteille tarkoitettu kirjoituskilpailu. Kilpailun nimen taustalla on Kalle Päätalon isän Hermannin kaunokirjallisesta teoksesta käyttämä mölläri-sana.

Lupaavasta alusta tummiin vesiin

Ei niin pientä pahaa -kokoelman ensimmäinen novelli sijoittuu ruska-ajan Lappiin. Päähenkilönä on irtiottoa varatusta miehestä tekevä nainen. Runollinen luonnonläheinen kieli ja vahvat tunteet lumoavat. Jo alaotsikot ”Riekonkieppi” tai ”Tupasvilla” vievät mukanaan. Pohjoiseen sijoittuvassa kirjallisuudessa on vimmaa; tyyliltään teksti tuo mieleen Hanna Haurun. Vaikka kieliasu on tässä siistimpi, pohjalla vellovat samat vahvat tunteet.

Kautta kirjan esineet kantavat vahvoja muistoja ja merkityksiä.

Toisessa novellissa mennään kohti absurdiutta ja inhorealismia sekä maagista realismia, joka tuo mieleen Jyrki Vainosen. Tarinassa pojalle selviää kuolleesta isästään aivan uusia asioita. Vahvojen tunteiden kanssa painitaan tässäkin. ”Kaksi viholliskonetta jatkosodassa pudottanut lentäjäsankari” näyttää olleen yhdenlainen sankari myös naisrintamalla. Mahdottomiin suhteisiin ryhdytään, koska ne saavat hetkeksi unohtamaan ankean arjen. ”Leo oli riisunut hänet niin lempeästi, että Elisa olisi halunnut miehen riisuvan ihonsakin pois. Sekään ei olisi tehnyt kipeää. – – Leo oli tehnyt hänestä kauniin ja silittänyt pois raskauden mukanaan tuomat arvet ja poimut.” (s. 34)

Hellyttävä yksityiskohta on käytöstä rispaantunut ja monin tavoin kulahtanut valkoinen palmikkoneule, jonka Olavi-poika kuvaa olleen Leolle kuin ”Epun riepu Tenavat-sarjakuvassa”. Myös nainen, Elisa, säilyttää yhä mieheltä saamaansa sinistä enkeliä ja sen vieressä särkynyttä punaista sydäntä. Kautta kirjan esineet kantavat vahvoja muistoja ja merkityksiä. Jo ensimmäisissä tarinoissa viskataan vimmaisesti pois pettäneestä rakastajasta muistuttavat vaatteet ja rekvisiitta.

On myös punainen haalari, jonka toinen kolmannen novellin päähenkilöistä sanoo ”suojaavan suolaiselta vedeltä ja liialta auringolta”. Niskaa tai kurkkua joko oikeasti tai symbolisesti hankaavat tai kuristavat asiat esiintyvät eri novelleissa. Tässä oranssin pelastusliivin ”kaulus oli jäykkä ja hankasi ilkeästi niskaa”. Ensimmäisessä novellissa kaulaa hiertää ansalanka. Muita kertomuksissa toistuvia motiiveja ovat kuvitellut tai toteutuneet matkat muun muassa Pariisiin sekä salaiset aviottomat lapset.

Kolmannessa novellissa on esikoisteostaan kirjoittava nainen, joka on ostanut itselleen talon saaresta Italiasta. Kirjoittamisrauhasta ei kuitenkaan ole tietoakaan sen jälkeen, kun kylän ainoalle laiturille ilmaantuu saksofonia soittava purjehtija. Lukija koukutetaan heti tarinan alussa: ”Kun levitin rasvaa kuivalle, kutisevalle ihollesi, sanoit, että olet saanut liikaa aurinkoa. Ihmettelin, miksi olit valkoisempi kuin minä. Et vastannut.” (s. 45) Tämän surullisen novellin jälkeen alan jo toivoa valonpilkahdusta. Sitä ei kuitenkaan ole luvassa, sillä seuraava novelli kertoo hyväuskoisista naisista ja heitä petkuttavasta, lyömisenkin osaavasta miehestä.

Sietämätöntä kateutta ja vaikuttavaa kerrontaa

Viidennessä novellissa miljöönä on Tukholma ja Ruotsin-laiva. Siinä selvitetään juuria ja alkuperää. Tunnelmassa on jälleen vähän lämpöä, vaikkei aihe kepeä olekaan. Vanhat tädit ja lapsuusmuistot tuovat valoa tekstiin. ”Täti oli hopeisilla ottimilla siirtänyt kolmikerroksisesta kakkuvadista lautaselleni kookospullia, kermaisia vadelmaleivoksia, vaaleanpunaisia bebe-leivoksia ja pieniä kerrosvoileipiä, erilaisia herkkuja kuin kotona.” (s. 84) Laivalla päähenkilö Carita tutustuu toiseen kiehtovaan vanhaan naiseen, jonka kanssa hänellä on yhteistä luultua enemmänkin.

Anna Tiitan kielellinen taitavuus on vaikuttavaa. Teksteissä näkyy kokemus.

Viimeinen novelli kertoo Lapin sodasta, ja tuo paikoin tunnelmaltaan mieleen Esa Mäkijärven romaanin Vieraita. Synkeyteen tuo hetkellisesti pientä valoa luonto, jälleen. Lopussa teemaksi nostetaan vielä kateus, joka on myös Joël Dickerin uuden romaanin Baltimoren sukuhaaran tragedian pääaiheita. Kiinnostavaa on, että myös kirjan toisen novellin motossa puhutaan kateudesta: ”Salainen rakkaus synnyttää paljastuessaan vihaa, mutta joskus se aiheuttaa sietämätöntä kateutta.” (s. 22) Ja näissä on kysymys miehen tuntemasta kateudesta.

Anna Tiitan kielellinen taitavuus on vaikuttavaa. Teksteissä näkyy kokemus: Uskomattomiltakin tuntuvat juonenkäänteet on kirjoitettu uskottaviksi. Mikään ei vaikuta naiivilta eikä väkisin väännetyltä tai päälleliimatulta. Pieneen sivumäärään mahtuu laaja tyylikirjo. Yleensä kenen tahansa kirjailijan tyyli on melko tunnistettava ja pysyy sellaisena jopa kirjasta toiseen. Näin ei ole tässä teoksessa. Joistakin toistuvista piirteistä huolimatta en vielä tämän perusteella osaisi määritellä Tiitan ominta tyyliä. Tässä olisi ainesta moneen. Kertooko se myös siitä, että keskittyminen johonkin tiettyyn tyyliin olisi paikallaan? Silti kirjailijan muuntautumiskyky on ehdottomasti vahvuus.