Veljeni vartija

Annamari Marttisen kolmas romaani Veljeni vartija on kipeä kertomus Tarusta, jonka isoveli Sakke on jo nuorena ajautunut käyttämään huumeita. Vuosikausiin Taru ei ole kuullut veljestään. Kun Taru alkaa odottaa lasta, hän haluaa, että hänen rakkautensa omaan lapseensa on täydellistä. Hän päättää ottaa selvää, onko hänen lapsuudenperheessään mennyt jotain vikaan. Miksi Sakesta tuli narkkari?

Kun veli tulee humalassa kouluun, Taru tietää, että mikään ei ole niin kuin ennen. Äiti vierittää vastuun koko perheen kohtalosta pojan harteille: ”Sinut on erotettu koulusta! Meidän kaikkien elämä on pilalla!” Psykologin tullessa kotikäynnille ovat olohuoneen matot suorassa, pöydällä hieno taidelasimaljakko ja kallis kynttilä, kirjahyllyssä esillä kaksi tietosanakirjasarjaa, mutta kukaan ei tiedä, missä Sakke on. Ei ole tiennyt koskaan.

Lapsen saamisen jälkeen Taru alkaa jäljittää veljeään ja tapaa tämän vuosien tauon jälkeen. Hänelle on yllätys, kuinka pahasti Sakke on koukussa vahvoihin huumeisiin ja kuinka monta kertaa tämä on yrittänyt päästä kuiville. Sakke lupaa lähteä taas vieroitukseen. Kun Taru käy häntä siellä katsomassa, veli avautuu hiukan ja kertoo terapiasta, jossa käy läpi sisarusten välisiä tunteita ja heidän vanhempiensa käyttäytymistä. ”– Sä olit aina enkeli, vaalea viaton tahraton. Mä taas. Musta lammas.”

Läsnä ja poissa

Tarun lapsuudenkodissa musta lammas on unohdettu, pyyhitty pois, Tarun lempisanonnan mukaan vaiettu kuoliaaksi. Sakke on ollut vanhemmilleen totaalinen häpeä. Edes veljen valokuvaa ei ole kirjahyllyssä. Isän 60-vuotispäivillä toistuu sama asetelma kuin aikoinaan Tarun rippijuhlissa: Sakke on äänettömästi läsnä, jää leijumaan ilmaan kysymättöminä kysymyksinä: ”Mitenkäs se velipoika? Sakariko hänen nimensä oli, vai… Raukkamaista on olla kysymättä, hiljaa mutustaa sitä kakkua, kehua sen kosteutta, pyyhkiä suu ohuella kahviliinalla. Olla hiljaisena hyväksyjänä valheessa.”—”Heillä ei normaalisti käynyt enää ketään. Ei vieraita, ei tuttavia. He olivat merkittyjä ja talo oli merkitty eivätkä ihmiset halunneet sen merkin edes hipaisevan itseään.”

Taru uskoo olevansa ainoa, joka pystyy auttamaan Sakkea. Nuorena hän on ajatellut, että äiti saa kaiken kuntoon, vähän myöhemmin luullut, että Saken uskoontulo muuttaisi kaiken, mutta eivät Jeesus ja Jumalakaan pystyneet siihen. Saken pelastaminen on siis hänen tehtävänsä.

Kaikissa teoissaan Taru tavoittelee täydellisyyttä. Hän haluaa olla hyvä äiti. Hän rouhii puurohiutaleet pieniksi, hän tuntee kutistuvansa ja melkein itkee, kun vauva syö mieluummin valmisjauheesta tehtyä puuroa. Hän ryntää lapsensa luo heti, kun tämä vähänkin inahtaa: lapselle ei saa tulla yhtäkään hylkäämisen kokemusta. Hän haluaa pelastaa Saken ja monta muuta, osallistuu huumeidenkäyttäjien läheiskurssille ja löytää itsensä lopulta perustamassa kotipaikkakunnalleen Irti huumeista -järjestön alueosastoa.

Menneisyyden vangit

Vapaaehtoistoiminta imee Tarun täysin, hän sukkuloi lapsi mukanaan kokouksesta ja koulutuksesta toiseen, odottaa huomioita kaikilta ja uupuu totaalisesti keskellä odotuksia, joita luulee toisten sanelemiksi mutta jotka paljastuvat hänen omikseen: ”Mä olen niin hyvä, hän ajatteli. Miten mä näin hyvä olen? Mun ansiota kaikki. Mä sen osaston perustin ja nyt se kuulemma on hyvä. Mä olen tehnyt siitä toimivan ja aktiivisen.” Kun Taru alkaa olla lähellä omaa romahtamistaan, hän huomaa, ettei ole veljeään kummempi. Hän alkaa ymmärtää, millaiseen oloon aineita käytetään.

Tarun vanhemmat elävät menneisyyden vankeina. He ovat säilyttäneet sisarusten huoneet koskemattomina, samassa asussaan kuin näiden lähtiessä kotoa. Isä ja äiti ovat epärealistisesti jähmettyneet odottamaan lastensa paluuta aivan kuin voisivat siten alkaa kaiken uudelleen alusta ja kirjoittaa perheelle vaihtoehtoisen historian, menneisyyden, jossa kaikki olisi hyvin. Taru on käyttänyt nuorena samankaltaista keinoa selvitäkseen: hän on kuvitellut pimeän ja tuskan keskellä, että kaikki on satua, ja joku kirjoittaa siihen vielä onnellisen lopun. Marttisen tekstissä Aisopoksen satu Paimenpojasta ja sudesta nivoutuukin allegoriaksi Saken elämästä. Kummankaan tarinan loppu ei ole onnellinen. Kun Sakke oman loppunsa edessä huutaa hätäänsä, Taru tietää, että on liian myöhäistä yrittää auttaa.

Veljeni vartija kertoo epäuskosta ja syyllisyydentunteesta, vihasta ja pelosta, se kertoo ihmisen neuvottomuudesta ja epätoivosta, kun läheisestä tulee huumeiden käyttäjä. Teoksen teemaksi nousee ihmisen tapa omaksua huomaamattaan häneen kohdistuvia odotuksia ja toimia niiden mukaisesti.

Saken ja Tarun äiti on lastannut lapsensa odotuksilla kauniista käytöksestä ja hyvästä koulumenestyksestä, isä puolestaan ei ole paljoa puhunut. Sakke on ollut pienestä saakka villi eikä ole mahtunut kiltin lapsen muottiin. Taru taas on tunkenut itsensä siihen väkisin, miellyttänyt ja kapinoinutkin, mutta salaa ja harvoin. Sekä Taru että Sakke olisivat halunneet rakkautta ja huomiota, mutta kakuista ei ole riittänyt kahta palaa. Sakke on saanut aggressiivisella käytöksellään kaiken huomion, Taru puolestaan rakkauden, mutta senkin ehdollisena, jo lapsena omaksumassaan valepuvussa, täydellisenä kympin tyttönä.

Veljeni vartijassa menneisyys lomittuu Tarun mielessä nykyhetkeen lukemattomina takaumina ja näkyinä. Niiden esittäminen samassa aikamuodossa nykyhetkeä kuvaavan tekstin kanssa tekee lukemisen ajoittain vaikeaksi. Aina ei ole helppo erottaa, kummassa ajassa liikutaan. Kun tekniikkaan tottuu, se alkaa tuntua perustellulta: Tarun elämä kietoutuu menneisyyteen niin voimakkaasti, että hän todella elää ne hetket uudelleen.

Myös Annamari Marttisen kahden aiemman romaanin Valkoista pitsiä, mustaa pitsiä (Otava 2002) ja Mistä kevät alkaa (Tammi 2005) päähenkilöt ovat naisia, jotka etsivät omaa identiteettiään ulkopuolelta tulevien paineiden puristuksessa, hakevat paikkaansa naisina, äiteinä ja tyttärinä. Parhaimmillaan Marttinen kuvaa kolmannessa teoksessaan aidon tuntuisesti Tarun sekavia tunteita ja epätoivoisia yrityksiä löytää oman vastuunsa rajat. Teos sisältää myös asiatietoa, joka on toki tärkeää, mutta pomppaa paikoitellen Saken repliikeissä kliinisyydessään häiritseväksi. Olisiko pienimuotoinen sanakirja tai tietoisku kirjan liitteenä toiminut paremmin? Joka tapauksessa kirjan aihe on ajankohtainen suorituskeskeisessä ja turvattomassa yhteiskunnassa, jossa päihteiden ja huumeiden kokeileminen on arkipäiväisen helppoa.