Lyhyet luennot

Lyhyet luennot pystyy eksaktiin ilmaisuun epäeksaktin kielensä ansiosta. Kun päästää irti tarinasta, avautuu kielen maailma. Pilkun paikat jäävät kriitikkoa harmittamaan.

Kanadalainen runoilija, esseisti, kääntäjä ja antiikintutkija Anne Carson on viime aikoina saanut hyvin näkyvyyttä Suomessa. Ennen Lyhyet luennot -suomennosta Poesia ehti julkaista Carsonilta vihkomuotoisen Albertine-harjoituksen (suom. Kristian Blomberg, 2020) sekä Gertrude Steinin runoutta käsittelevän esseen osana Stein-suomennosvalikoimaa Muotokuvia ja kuinka pitää niistä (suom. Aki Salmela, 2019).

Helsingin Sanomien artikkelista  käy ilmi, että pitkän linjan suomentaja Kristiina Drews työstää tällä hetkellä käännöstä Carsonin teoksesta Autobiography of Red. Runoilija Milka Luhtaniemi käytti viime vuonna Noesis-verkkolehdessä ilmestyneessä esseessään apunaan Carsonin väitöskirjaa Eros the Bittersweet  (1986, ilmestyy suomeksi syksyllä 2022) käsitellessään Niko Hallikaisen romaania Kanjoni (2021). Vastaavanlaisia ilmentymiä löytyy todennäköisesti muitakin, ja Carson-suomennosten määrän voi odottaa vain kasvavan tulevina vuosina.

Lyhyet luennot on Carsonin ensimmäinen runoteos, alun perin julkaistu 1992 (Short Talks). Se koostuu neljästäkymmenestäviidestä lyhyestä proosarunosta, joihin suomentaja esipuheessaan viittaa unenomaisina ja alitajuisina. Niiden aiheet vaihtelevat Ovidiuksesta takaperin kävelemiseen, ja jokainen niistä on nimetty luennoksi (”Lyhyt luento Ovidiuksesta”, ”Lyhyt luento Takaperin kävelemisestä”). Erot runojen koherenttiudessa ovat kuitenkin suuria. Osa on aidosti luentomaisia ja jossain määrin asiapitoisia, mutta suurin osa todella tuntuu enemmän tekstimuotoisilta unilta kuin jäsentyneiltä puheenvuoroilta. Esimerkiksi ”Lyhyt luento Suojapaikasta” kuuluu kokonaisuudessaan seuraavasti:

Kalan sydämellä voi kirjoittaa seinään. Se johtuu fosforista. Ne syövät sitä. Tuollaisia hökkeleitä on joen varressa. Kirjoitan tätä sinulle niin vääräksi kuin suinkin. Vaihda ovi kun lähdet, siinä lukee. Nyt kerrot minulle, miten väärin se on, miten pitkään se hehkuu. Kerro pois. (s. 58.)

Toisen virkkeen aloittava ”Se johtuu” houkuttelee lukijaa tarrautumaan kiinni teksteissä yleensä esiintyvään ”loogisuuteen”, virkkeiden ja/tai tekstin muiden osien syy-seuraussuhteeseen perustuvaan ketjuuntumiseen. Kyseisessä runossa, niin kuin Lyhyissä luennoissa yleensä, harva asia kuitenkaan johtuu yhtään mistään. Tämä voi aiheuttaa lukijalle haasteita, mutta vain jos lukija on päättänyt odottaa tai jopa vaatia lukemaltaan tekstiltä tietynlaista, ennalta tuttua jäsentymisen tapaa.

Väitän, että sen, mistä luento kertoo – mitä ikinä se onkaan – voi välittää vain tämänkaltaisessa muodossa.

Aristotelesta vastaan

Ennen luentoja teoksessa on ”Johdanto”, josta käy ilmi seuraava: ”Aristoteles kertoo meille, että hyvässä tarinassa kaikki tapahtuu jonkin toisen asian seurauksena” (s. 13). Carsonin luentoja voi lukea tällaisen kausaalisuusvaateen kritiikkinä. Hieman myöhemmin samaisessa runossa kerrotaan: ”Aloin kirjoittaa muistiin kaikkea, mitä sanottiin. Merkit muodostavat vähitellen luonnollisen hetken, ilman tarinan ikävystyttävyyttä.” Teksti voi ja saa jäsentyä muillakin tavoin kuin asioiden välisten seurausten kautta. Teksti saa elää ilman ”tarinan ikävystyttävyyttä”, ottaa kerronnallistamisen sijaan muodon lähempää ”luonnollista hetkeä”.

Kiinnostavalla tavalla vastaavanlaista Aristoteles-kritiikkiä on Laura Hervan esikoisteoksessa pinnat. hankaumat (2021). Sen toinen osa koostuu Aristoteleen Runousopista poimituista termeistä, niiden lyhyistä selityksistä ja näiden yhteydessä esiintyvistä runoista. Runojen yhteys termeihin on parhaimmillaankin summittainen, aivan kuten monien Carsonin luentojen yhteys aiheisiinsa. Hervan runot myös rakentuvat assosiatiivisesti ja vapaasti, eheyttä ja selkeitä kertomusmuotoja paeten, samoin kuin Carsonin. Tässä esimerkki Hervan teoksesta:

Carsonin ja Hervan teokset selvästi tiedostavat Aristoteleen vaikutuksen kirjallisuudelle ja sen historialle. Suoran kritiikin sijaan molemmat kuitenkin nostavat hänet esiin vain kääntääkseen hänelle välittömästi selkänsä, lähes ilkkuen. Tämä on mielestäni yleisesti hyvä tapa lähestyä moista jättiläistä: ymmärtää tämän vaikutus ja tärkeys ja – ellei hänen työhönsä kiinnosta syvemmin paneutua – suunnata sitten katse johonkin uuteen.

Epätarkkuuden puolesta

Kaikki Lyhyiden luentojen runot eivät ole yhtä vaikeaselkoisia. Tai ovat, tavallaan, mutta osa niistä selvästi kuvaa asioita, joista olisi vaikea puhua yhtään suoremmin. Tällainen on muun muassa ”Lyhyt luento Nuorukaisesta yössä”:

Nuorukainen yössä tahtoisi päästä ajelulle huudon ympäri. Se lojui keskellä kaupunkia ja katseli häntä takaisin kiimoineen ja lihan ruusualtaineen. Hurja laava hohteli hänen sielulleen. Hän ajaisi ja tuijottaisi. (s. 48.)

Väitän, että sen, mistä luento kertoo – mitä ikinä se onkaan – voi välittää vain tämänkaltaisessa muodossa. Se on tunnelma, etäinen ymmärrys tai tunne. Aavistus. Sen epäeksakti olemus vaatii epäeksaktia kieltä – ja juuri tämän takia kieli on äärimmäisen eksaktia ja saavuttaa kohteensa täydellisesti. Kun päästää irti ”hyvän tarinan” vaatimuksista, avautuu kielen läpi kokonaan uusi maailma. Tai kenties juuri maailma sellaisena kuin se on, ilman kielen ja tarinoiden siihen pakottamaa logiikkaa. Myös ”Lyhyt luento Hedonismista” ilmentää tätä:

Kauneus saa minut toivottomaksi. En välitä enää miksi, haluan vain päästä pois. Kun katselen Pariisin kaupunkia, haluaisin kietoa jalkani sen ympärille. Kun katselen miten sinä tanssit, näen sydämetöntä mittaamattomuutta kuin merimiehen rasvatyynellä merellä. Halut pyöreät kuin persikat kukkivat minussa kaiken yötä, en enää korjaa sitä mikä lankeaa. (s. 56.)

Ennen kuin jatkan, minun on myönnettävä jotakin. Alkuperäinen luento Hedonismista (”Short Talk on Hedonism”) on lempitekstejäni Carsonilta. Se on iskenyt minuun tunnelman, tunteen, jota en osaa nimetä millään muulla kuin tuolla runolla itsellään, mutta jonka olen kohdannut myös tuon runon ulkopuolella, niin sanotusti maailmassa, niin sanotusti elämässäni. Carsonin alkuperäinen luento Hedonismista on minulle 65-sanainen nimi tuolle tunteelle. Muuta nimeä sille ei ole.

Kun suomennos ei saa minussa aikaan samaa tunnetta kuin tuo alkuperäinen, olen kriittinen. Siis kriitiisempi kuin muutoin ehkä olisi syytä. Toivon, että tämä annetaan minulle anteeksi.

Esimerkiksi lause ”Beauty makes me hopeless” koostuu kuudesta tavusta (Beau-ty-makes-me-hope-less), kun taas ”Kauneus saa minut toivottomaksi” koostuu kymmenestä (Kau-neus-saa-mi-nut-toi-vot-to-mak-si).

Käännetyistä rytmeistä

Suomennos, valitettavasti, kadottaa alkuperäisen Hedonismi-luennon hengästyttävän rytmin. Alkuperäisessä runossa on esimerkiksi ainoastaan yksi pilkku, viimeisessä virkkeessä, samassa kohtaa kuin suomennoksessakin. Mutta suomennoksessa on lisäksi kolme muutakin pilkkua. Näin lyhyessä tekstissä ne muuttavat tekstin tenhon täysin. Suomennos tuntuu, mielestäni, raskaalta ja lähes lamaantuneelta, siinä missä alkuperäinen on hengästynyt ja vimmaisa.

Kyllä, englannin kielessä pilkutus on vapaampaa kuin suomen kielessä, ja kyllä, pilkulla ylipäätään on hieman eri tehtävät näissä kahdessa kielessä. Mutta silti. Jos suomennoksesta olisi jätetty kolme ensimmäistä pilkkua pois, olisi lopputulos huomattavasti lähempänä alkuperäistä, ja tekstinä vaikuttavampi.¹ Se tarttuisi lukijaan herkemmin. Etenkin kun kokoelmaan jo sisältyy runoja kuten ”Lyhyt luento Siitä, miksi jotkut ihmiset pitävät junia jännittävinä”, joka saavuttaa hektisen rytminsä totaalisella välimerkkien puutteella, niin alkuperäisessä kuin suomennoksessakin.

Suomennoksen puolustukseksi mainittakoon, että englannista suomeen käännettäessä rytmin ja tenhon säilyttäminen on hankalaa jo pelkästään kielten perusrakenteellisten erojen takia. Suomi on englantiin verrattuna ”hidas” tai ”pitkä” kieli – viitaten käytettäviin tavumääriin. Esimerkiksi lause ”Beauty makes me hopeless” koostuu kuudesta tavusta (Beau-ty-makes-me-hope-less), kun taas ”Kauneus saa minut toivottomaksi” koostuu kymmenestä (Kau-neus-saa-mi-nut-toi-vot-to-mak-si). Samaan määrään tavuja saa englanniksi mahtumaan paljon enemmän ”asiaa” kuin suomeksi (oman kokemukseni mukaan usein juuri hieman vajaa kaksi kertaa enemmän) ja tavut suurelta osin määrittävät tekstin rytmiä. ”Beauty makes me hopeless” yksinkertaisesti tuntuu suussa lyhyemmältä kuin sen suomennos. Tämän lisäksi suomen kielen sanat kuten ”mittaamattomuutta” ovat mitä tehokkaimpia tekstivirran patoajia. Tehtävä ei siis ole helppo.

Jos Hedonismi-luennon jättää laskuista (ja edellä mainituista, henkilökohtaisista syistä sen hyvin voi), vaivaa minua Lyhyissä luennoissa lähinnä painotuotteeseen jääneet kirjoitusvirheet. Niitä löytyy itse runoista ja yksi jopa otsikkotasolta: ”Lyhyt luento Parmemideesta” [sic]. Tekstin määrään nähden huolimattomuusvirheitä on jäänyt teokseen harmillisen paljon.

Lyhyet luennot on mielenkiintoinen valinta Carsonin ensimmäiseksi suomennetuksi kirjaksi. Teos ei ole hänen tunnetuimpiaan, eikä se ole aivan yhtä lähestyttävä kuin monet myöhemmistä teoksista. Yhtä kaikki se toimii hyvänä avauksena Carsonin tuotantoon suomenkielisille lukijoille. Se on myös täynnä kauniita virkkeitä ja katkelmia. Kokoelman onnistuneimmat luennot ovat juuri niitä, jotka irrottelevat kielellä eniten ja kallistuvat suorimmin runollisen ilmaisun puolelle.

¹ Ensimmäisen pilkun suora poistaminen toki toisi kyseiseen virkkeeseen liiallista monitulkintaisuutta. Sen voisi tällöin lukea joko muodossa ”En välitä enää miksi haluan vain päästä pois”, tai muodossa ”En välitä enää miksi haluan vain päästä pois”.