Mustat peilit

Anne Hänninen (s. 1958) on ehtinyt jo 14. runokokoelmaansa. Kuten aiemminkin, Mustat peilit sisältää säkeitä luonnosta. Ihmistä tarkastellaan laajan kokonaisuuden osana. Jokin on kuitenkin tällä kertaa toisin. Mustat peilit on Hännisen edellisiä kokoelmia selvästi yhteiskunnallisempi, jopa poliittinen. Runoilija päivittää siinä ilmaisuaan ja vie sitä rohkeasti uusiin suuntiin, ottaen kantaa ajankohtaisiin aiheisiin.

Mustat peilit edustaa proosamaisinta Hännistä. Ei olisi yllätys, jos hän julkaisisi seuraavaksi romaanin. Proosan suuntaan kallellaan olevien Mustien peilien runojen nimi tulee maisemamaalari Claude Lorrainin (n. 1600–1682) mukaan nimetystä optisesta laitteesta. Se vääristi maisemaa niin, että katsoja luuli ihailevansa oikean maiseman sijaan siitä tehtyä maalausta.

Facebook-profiilin päivittäminen ja kivun aiheuttaminen ovat monille nykyihmisille ainoita luovia tekoja.

Hänninen soveltaa tätä niin, että Mustat peilit viittaa tietokoneisiin ja niiden luomaan illuusioon todellisuudesta. Näin Hänninen kritisoi Facebookia ja muuta sosiaalista mediaa: ”Faceless books – / et matkusta multiversumin salaisuuksiin. / Massan katseen aukko: / jokainen haluaa olla nähty; tulla olevaksi. / Tallentua muiden kuvaksi, ilmiöiden yhteiskuviin. / Voit olla mikä tahansa profiili, / kukaan silti löytäisi sinua / eikä todellisuuttasi.” (s. 9)

Säkeissä otetaan kriittinen kanta nykyään kovassa huudossa olevaan eskapismiin. Maailma on viihteellistynyt. Taiteella ei ole siinä sijaa, kuten Hänninen Mustissa peileissä myrkyllisesti toteaa. Silti maailma on todellinen. Sen huomaa etenkin kärsimyksestä, mikä täyttää aistimme television ja muiden viestimien välityksellä.

Hänninen törmäyttää kärsimyksen ja viihteen. Ne paljastuvat yhdeksi ja samaksi, omaan mahdottomuuteensa sortuneen maailman kuviksi: ”Pitkin maailmankarttaa ihmisten toisilleen / luoma kärsimys; / pommituksin ja kranaatein / tuhotut kylät ja kodit, kirkot, / rukoilijoilta vedetty kaula halki. / Naisten uusi kevätmuoti, / köyhiä rääsyläisiä, kerjäläisiä, / ruokaohjeiden pursuva kokeellisuus, / plastiikkakirurgien mainokset, / täydellisen kauneuden ihanne, / rajaton ihmiskauppa.” (s. 11)

Facebook-profiilin päivittäminen ja kivun aiheuttaminen ovat monille nykyihmisille ainoita luovia tekoja. Todellisuus vääristyy. Elokuvien väkivallasta ja väkivaltaisista sodista on tullut yhtä ja samaa, saman virtuaalitodellisuuden osia. Monet ihmiset ovat kadottaneet kosketuksensa hyvyyteen ja pyhyyteen. Ne ovat kadonneet hetkessä.

Säästeliäällä liekillä

On hieman yllättävää, että Anne Hänninen tarttuu näin vakaviin aiheisiin, vaikka siitä on ollut hänen aiemmassa tuotannossaan merkkejä. Hänninen ei ole koskaan pelännyt käsitellä suuria aiheita. Hänen tavaramerkkinsä on traagisuus, ihmisen voimattomuus suurempien voimien edessä.

Lohtua haetaan ajatuksesta, että kaikki on hetkellistä ja että mikään valtakunta ei ole ikuinen.

Mustissa peileissä on kuitenkin totuttua vähemmän Hänniselle niin ikään tyypillistä kauneutta. Kauneus on piilossa jossakin kaikkialla vellovan rumuuden alla. Energian päästessä viimein esiin vaikutelma on voimakas: ”Virtaat mahlaa, kukoistat, juot mahlaa / jokaisesta puusta, olet voimakas, juot / kaiken veren ja elämän, pulppuat sitä, / tulihehkuinen jättiläisruusu.” (s. 31)

Luontoa ei ole sitäkään unohdettu. Hänninen on tehnyt viisaasti jättäessään sen taustalle, ottaen huomioon kokoelman kontekstin. Säästeliäästi ripotellut kuvat toimivat tehokkaasti: ”Öiden rannat, vesien alla vellovat / siipiä kohti kaipaavat tarujen olennot, / elämänjanoiset hirviöt, / läpikatsovat liskot / Sade huljuttelee hiuksien vesiheinää.” (s. 34)

Palava halu muuttaa maailmaa

Ajoittaisesta säästeliäisyydestä huolimatta Anne Hänninen antaa palaa. Mustat peilit on kiihkeää, elinvoimaista runoutta. Se ottaa kriittisen kannan elämänmenoon, joka perustuu kuvien kuluttamiselle. Kokemusten metsästäminen on mennyt Hännisen mielestä liian pitkälle: ”Toinen on kiertänyt maailman ja toinen katsonut elokuvia – / kuvat sekoittuvat unennäön arvoksi.” (s. 58)

Onneksi koko kirja ei ole pelkkää paatosta. Se sisältää lukuisia viisaita ajatuksia. Toisinaan Hännisen palava halu muuttaa maailmaa – tai ainakin kertoa tarpeesta muutokselle – menee kuitenkin liian pitkälle. Silloin hän sortuu arviointivirheisiin: ”Sisältöä keksitään; ihastutaan paketointiin. / Halutaan uusia kasvoja vaikka niiden sisällä ei olisi uutta.” (s. 77)

Lohtua haetaan ajatuksesta, että kaikki on hetkellistä ja että mikään valtakunta ei ole ikuinen. Mustissa peileissä puhutaan toistuvasti raunioista ja elämän hetkellisyydestä. Ihmisen pahuus on kuitenkin ikuista. Se ei kuole, vaan tulee yhä uudestaan esiin mitä yllättävimmissä muodoissa.

Mustien peilien pituus, 124 sivua, korostaa sen tarinallisuutta. Kyse on proosallisesta kokonaisuudesta. Runojen puhuja etsii paikkaansa ja rauhaa kaaoksen keskeltä. Tämä on ymmärrettävää, vaikka runojen muodostama tarina tuntuukin paikoin hieman liian pateettiselta ja luettelomaiselta. Kirja olisi hyötynyt enemmästä karsimisesta. Sen vuodatusta joutuu sulattelemaan, mutta palkkioksi saa uusia näkökulmia elämään.