Oljilla täytetty nainen

Anne Hännisen kokoelman nimi viittaa muun muassa balttilaiseen riittiin, jossa oljilla täytetty ”talvinainen” poltetaan kevään alkajaisiksi. Myös kokoelma on taitekohdan kirja: sen läpäisevä teema on luopuminen, nuoruudesta ja menneestä irtipäästäminen. Vaikka runoissa on surua, niiden lukeminen on lohdullista; suru on kirkasta ja hyväksyttyä. Kiertokulku jatkuu, ja ihminen on osa sitä. ”Raunioista kasvavat heleät puut”.

Hännisen runot puhuvat paljolti aikaisemmasta tuotannosta tutulla kielellä: lyhyin, toteavan-ihmettelevin lausein. Rivit ovat välistä kuin hämmästyttäviä henkäisyjä, joissa ajatus jää ilmaan leijumaan. Nopeista rinnastuksista ja leikkauksista syntyy maisema, joka on yhtaikaa mielen sisällä ja ulkopuolella.

Viime vuosina Hännisen runouteen on tullut metafyysisten teemojen oheen lisää konkretiaa: sateenvarjon alla istumista ja pöydän kattamista, arkea. Tässä kokoelmassa mukana on myös ihmisiä: pieniä henkilökuvia, runoitse hahmottuvia tarinoita. On keskitysleiriltä paennut nainen, joka juhlavaatteisiin pukeutuneena syö keittiössään leivoksia ja kirsikoita. On odottava äiti, on merikapteeni. Ja se oljilla täytetty nainen, jolla ”vihreää ei ollutkaan”, hän on ”syysruskea nukke, tuli kytenyt aina palamatta.”

Kertovammissa runoissa lause pitenee ja hakee proosamaisempaa sävyä. Väliin lause hahmottuu hiukan vaikeasti, kun se on samalla kertaa aukkoinen ja ”proosallinen”: ”Hänen ystävänsä äiti katseli lapsena / outoa savua, kummallisen tuoksuista – / tummia pilviä taukoamatta / metsästä, joka niin koskematon, / kaunis, poikkeuksellisen kaunis ja hiljainen.” Hänniselle tyypillistä on myös lennättää lausetta ajatusviivan avulla.

Materiaa kierrossa

Ensimmäisen, Kotimatka-osaston runossa ”Enemmän kuin neljäsataa kuunkiertoa” käsitellään naisen ruumiillista kokemusta, kuukautiskiertoa. Siihen havahdutaan luopumisen hetkellä. ”Kohdun hedelmät, uskollisesti kauan, / ja tajusin paremmin kuun taivaalla. / Pian se ei loista, eikä matkusta pitkin minua. / Kiinni tyhjä lokikirja. / Kotimatka, minne?”

Tähän, kuten moneen muuhunkin runoon liittyy pettymyksen tematiikka. Kohtaamisen ja nähdyksi tulemisen toive kilpistyy esteisiin: pölyyn ja arkeen tai valheisiin ja sokeuteen. Rakastavaiset eivät himosta huolimatta kohtaa toisiaan, jälkeenpäin voi pohtia: ”meni kymmenen vuotta / tuntemattoman kanssa”. Tai ehkä totuuden tajuaa vasta jälkeenpäin? Nuoruudessa ihminen on elämän keskuksessa, muttei itse näe sitä.

Osaston viimeisessä runossa ”muistin sakea heinä” on kulottunut, ja lähettämättä jääneet sanat polttavat kirjeessä. Myös sitä, mitä ei ollut, voi kaivata; myös unohdettu jäytää jossain ja haavoittaa. Ikiaikainen kaipauksen teema on keskeinen Anne Hännisen koko tuotannossa. Tässä kokoelmassa se kietoutuu naiseuteen ja ruumiillisuuteen. Nuoruutta ja mennyttä voi kaivata, mutta naisen hedelmällinen aika nähdään silti välivaiheena: yhtenä välikappaleena kierrossa. Olkisen talvinaisen polttaminen tekee tilaa kesälle: ”kesä alkaa, kesä.” Kiinnostavasti silmänisku Lauri Viidan säkeen suuntaan kerrostaa kuvaan myös kuoleman (Viita: ”kun olen kuollut, kun olen kuollut. Kesä jatkuu. Kesä.”).

Naisen ruumis, naiseus kuten kaikki muukin on siis materiaa. ”Saatu on annettava pois. / Ruohotakki, ruohoiho, ruohon matka / kaikilla”, Hänninen kirjoittaa. Koko elämä koostuu syntymän ja kuoleman vuoropuhelusta, ja runoissa kerrataan ja kierrätetään ruoho-vertauskuvaa: ruoho ja heinä kasvavat, kuivat oljet poltetaan ja tuhkasta versoo uutta.

Kuolema ja elämä ovat vieri vieressä, melkein yhtä: ”Tytön hameen helman lyhyys / ja syyspäivän aurinko – / mekon sisään kasvoi vanhuus. / Nuori leikkii kuolemaa.” Tällaisissa konkreettisen-symbolisissa kuvissa Hänninen on minusta parhaimmillaan; langanpää katoaa helposti, jos runo käy liian käsitteelliseksi.

Anne Hänninen on pitkän uran tehnyt runoilija, joka on pysynyt uskollisena tyylilleen, mutta varioi teemojaan ja saa runoihin tässä hetkessä olemisen tunnun. Oljilla täytetty nainen on Hännisen yhdestoista kokoelma. Tänä vuonna Hänninen oli myös Einari Vuorela
-palkintoehdokkaana edellisellä kokoelmallaan Sateen muisti.”