Sateen muisti

Anne Hännisen kymmenes runokokoelma Sateen muisti kysyy paljon. Kun vuonna 1982 ilmestyneen Tulitemppeli-kokoelman runoissa on aivan konkreettisesti paljon huutomerkkejä, Sateen muisti -kokoelmassa on laskujeni mukaan ainoastaan kaksi huutomerkkiä. Kysymysmerkkejä on sitäkin enemmän. Runossa paras vastaus lieneekin juuri kysymys.

Hänninen sai jo uransa alussa luontolyyrikon leiman, jonka hän oikeutetusti on itse kyseenalaistanut. Luonto ei ole Hännisen runoissa läsnä maisematauluna vaan panteistisesti kaikkialla. Siinä suhteessa Sateen muisti on uskollinen tekijän aikaisempien kokoelmien maailmalle.

Sateen muisti on positiivisella tavalla epämuodikas kokoelma mietiskelevyydessään ja räikeitä värejä kaihtaessaan. Oikeastaan Anne Hännisen koko tuotannon keskeinen teema kiteytyy runon ’Soitan satamakioskista’ viimeiseen säkeeseen: ’Rentukka kukkii puutarhassa: yhtä kaipausta koko elämä’.

Vaikka huutomerkkejä ei kokoelmassa paljon olekaan, hiljaisen huudon volyymia sen sijaan on. Sateen muisti on yhtä aikaa hengästynyt ja meditatiivinen teos. Muutamin paikoin Hännisen sanavalinnat ja syntaktiset ratkaisut hermeettisyydessään mietityttävät, näin esim. runossa ’Eikä sinun pronssitukastasi’:

’Eikä sinun pronssitukastasi, ystäväiseni,/
korvasi suljetun simpukan takaa, putoa pois ikinä/
metafysiikan taottu keltaruusu?/
Poimit rannalta pieniä simpukoita,/
vaaleansinisiä ja vaaleanpunaisia, kuvaksi, joka/
ei ole täältä eikä aukene, ei täyty -/
sydänchakrassasi ainaisesti.’/
(Sitaatti on vain osa runoa.)

Paikoitellen ylevyys – vaikka tietoinen tyylivalinta varmasti onkin – on jo ainakin omaan makuuni liiallisuuden rajoilla. Kuitenkin suurin osa Sateen muistin runoista tuntuu hyvin läsnä olevilta, tavoitettavilta ja vahvoilta. Hämeenlinnan Kaupunkiuutisten haastattelussa Anne Hänninen on todennut, että ’jokainen kirja tuntuu ensimmäiseltä ja sen syntyprosessi ihmeeltä’. Tuoreuden tunne Hännisen tekstistä välittyykin, vaikka teoksen luoma maailma onkin osin tuttu tekijän aikaisemmista kokoelmista.

Hännisellä on kyky seurata tarkkojen havaintojen kautta assosiaatioiden ratoja, tarkkuus yhdistyy avoimuuteen.:

’Hääseurue humaltuu, törmään morsiameen vessassa./
Hän lähtee sinne missä banaanit kypsyvät ja kahvi./
Viimeisen valssin jälkeen menen pelimannin perässä/
– yön humala aukeaa kenelle vain, kaikki ovet ja tummat peitot,/
tuulen käsikoukku../
Isoäidin samettikengät, suuria juhlia varten, pilalla/
jaloissani hetkessä./’
(Sitaatti on osa runoa.)

Parhaimmillaan Anne Hännisen runot ovat juuri silloin, kun niissä konkreettisten havaintojen kautta näytetään lukijalle herkkiä, usein silmänräpäyksen mittaisen tuokion oivalluksia, näkyjä. Runon ’Isä, kuulemma olin heittänyt sinua’ kaksi viimeistä säettä ovat juuri tällaisia:

’Haluaisin nukkua täkin kulma posken alla,
siinä missä iloinen, kirkas kukka, kuin kasvot.’

Anne Hännisen runoja on joskus verrattu Risto Ahdin runouteen. Pidän Hännistä ja Ahtia melko erilaisina lyyrikkoina, mutta filosofinen lähestymistapa asioihin heitä kyllä yhdistää. Sateen muisti on runoilijana jo monet kerrat vahvuutensa näyttäneen Anne Hännisen uusi todistus luomisen voiman ja tason säilymisestä.