Kirjoittajakolmikko Kuorsalo, Susiluoto ja Valkonen on laatinut kaksi aiemmin ilmestynyttä teosta Venäjän nykytilasta vuosina 1996 ja 1999. Nyt ilmestynyt kirja on jossain määrin jatkoa edellisille, vaikka nimensä puolesta sen pitäisikin keskittyä Neuvostoliiton ja Venäjän tiedustelu- ja turvallisuuspalveluihin. Ajankohtaista ja mielenkiintoista tietoa on uusimmassakin opuksessa. Mukana on esimerkiksi kuvaus presidentti Putinin, hänen avustajiensa ja pääministerin tapaamisesta 25 merkittävän venäläisen yritysjohtajan kanssa keväällä 2003. Tämän ja monen muun kirjassa esiintyvän tiedon yhdistäminen aiheeseen on kuitenkin vaikeata.

Etenkin VTT Ilmari Susiluodolla ja toimittaja Martti Valkosella on laaja kokemus itänaapuristamme. Kokemukseen kirjassa paljolti nojataankin. On vanhaa ja monesti toistettua tietoa, että KGB:n miehet pystyi erottamaan Neuvostoliiton karriääridiplomaateista runsaamman rahankäytön perusteella. Liioin Susiluodon rönsyilevä tyyli ja tapa aloittaa luku loppuun kuluneella vitsillä ei ainakaan minua miellyttänyt.

Entä sotilastiedustelu?

Kirjan terminologia on horjuva. Neuvostoliitolla ei ollut Suomessa mitään salaista ”poliisia”, vaan tiedusteluorganisaatioiden edustajia. Näistä organisaatioista käsitellään oikeastaan vain KGB:tä, sen edeltäjiä ja seuraajaa FSB:tä. Alan kirjallisuudesta Susiluoto toteaa: Oleg Gordievskyn ja Inna Rogatchin teos Sokea peili. Ihmisiä vallan ja vakoilun puristuksessa (1997) lienee edelleen perusteellisin selvitys KGB:n toimista Suomessa. Rehellisesti sanottu. Miksi nyt arvosteltavana oleva teos sitten piti kirjoittaa?

Vastaukseksi voisi ajatella, että Susiluoto et al. laajentaisivat näkökulmaa ottamalla mukaan myös Neuvostoliiton sotilastiedustelun GRU:n, mutta kyseiseen organisaatioon tyydytään vain viittaamaan. Hätäratkaisulta tuntuu myös kirjassa esitetty väite, että GRU olisi Suomessa jäänyt jotenkin KGB:n varjoon. Paremminkin kysymys on siitä, että juuri GRU oli näistä kahdesta varsinainen salainen toimija.

Jotain GRU:n asemasta Suomessa kuvaa sekin, että kaksi ”KGB-kenraalina” kirjallisuudessa tunnettua herraa, Sinitsyn ja Vladimirov, toimivat Suomessa pääasiassa alempiarvoisina; heidät ylennettiin kenraaleiksi vasta uransa loppuvaiheissa. Sen sijaan lukuisia kenraalimajureita palveli Neuvostoliiton sotilasasiamiehinä Helsingissä. He edustivat sotilastiedustelun julkista haaraa. Helsingissä oli kuitenkin aivan varmasti myös salainen haara.

Suomettumaton teollisuus

Teoksen mielenkiintoisinta antia on toimittaja Anne Kuorsalon kirjoittama osa. Kärjistäen voisi todeta, että huomattava osa poliitikoista kertoi Tehtaankadulla kaiken, mitä suinkin tiesi. Teollisuuden tilanne oli toinen. Suomi saattoi ostaa läntistä teknologiaa, mutta sen toimittaminen itään oli osittain kiellettyä. Ei tarvitse epäillä, etteikö Neuvostoliitto olisi havitellut esim. eräitä tietokoneohjelmia kaikin mahdollisin keinoin. Mikäli Suomi olisi jäänyt kiinni ko. teknologian toimittamisesta itään, Suomi olisi saattanut joutua samaan vientikieltoon. Tämä olisi ollut katastrofi maamme taloudelle.

Sekä Kuorsalo että toinen journalisti Martti Valkonen sortuvat aika ajoin vahvaan moralismiin – siinä mielessä Susiluodon leppoisa tyyli oli miellyttävämpää luettavaa. Moralismista käy esimerkiksi Valkosen tapa luonnehtia Juri Derjabinia ”suomensyöjäksi” ja hänen nimitystään suurlähettilääksi vuonna 1992 ”Suomen nöyryyttämiseksi”. Ollaankohan tässä asian ytimessä, vai onko ydin siinä, että Derjabin on isänmaallinen mies? On vain niin, että hänen isänmaansa on Venäjä. Siten Derjabin ei ole sen enempää Suomen ”ystävä” kuin ”syöjäkään”, ainoastaan omaa maataan, Venäjää, palveleva virkamies. On suomalaisten – ei venäläisten – asia palvella Suomen etuja.

Kirja käy jatkuvaa dialogia menneisyyden ja nykyisyyden välillä. Juuri siksi mieleen tulee, voisiko kirjan esittämän menneisyyden tuntemisesta olla hyötyä nykyaikana. Käy harvinaisen selväksi, että venäläiset diplomaatit olivat täysiä kelmejä. 1970-luvun aikuisena kokeneena tulee mieleen, olisiko edes osan tuosta voinut sanoa vähän aikaisemmin. Onko tänä päivänä varottava vain Venäjän diplomaatteja? Entä läntiset diplomaatit ja EU-virkamiehet, hehän ovat kaikki suuria Suomen ystäviä!

”Totuuskomissio”?

Jotkut ovat kaivaneet jonkinlaista komiteaa selvittämään Suomen idänsuhteiden todellisuutta kylmän sodan vuosina. Ainakin termi ”totuuskomissio” on mahdoton. Sellaisia on todella perustettu entisen itäblokin nykyisiin valtioihin, mutta onhan siellä selvittämistäkin ihmisoikeusrikoksissa, mukaan lukien kidutukset ja teloitukset.

Suomi on onneksi toista maata. Täällä suomettuminen – hyväksyttäköön nyt sen sanan käyttö – tarkoittaa jotakin häpeälliseksi koettua; yhdet etsivät siitä skandaaleja, toiset taas haluaisivat estää sen tutkimisen. Saamme olla erittäin kiitollisia, että todellinen tai kuviteltu häpeä on kaikki, mitä Suomesta löytyy. Ei ollut vankileirejä, ei poliittisia mielisairaaloita. Rajavartiolaitos toki on vieläkin, mutta koskaan se ei ole estänyt rehellisiä ihmisiä poistumasta maasta.

Asialla on kuitenkin toinen, tietokirjallisuuteen liittyvä puolensa. Jo Jukka Tarkan vuonna 1989 kirjoittama Ahti Karjalaisen elämäkerta nosti esiripun. Viime vuonna ilmestynyt Jukka Seppisen biografia Johannes Virolaisesta ja tämänsyksyiset kirjat heittävät pitkän varjon eräiden nimettyjen suomalaispoliitikkojen päälle.

Nykyinen tilanne on ihanteellinen kustantajille, painattavat he sitten kirjoja tai iltapäivälehtiä. Eri asia on, kuinka hyvää suomalaiselle itsetunnolle on tämä vähitellen tapahtuva paljastuminen. En edes tiedä, kuinka miellyttävää asianomaisten on elää tietoisena siitä, että joskus arkistot joka tapauksessa avautuvat. Siinä mielessä ns. Tiitisen listan ja muiden mahdollisten vastaavien dokumenttien julkaiseminen voisi olla selkein ratkaisu. Parempi kertarytinä kuin ainainen kitinä.

Jaa artikkeli:

 

Lisätietoa muualla verkossa