Etanadynamiittia

Etanadynamiittia on Anne-Maria Kuopion (s.1959) 17 tarinasta koostuva esikoisnovellikokoelma. Etanadynamiittia (paisuntalaasti) voidaan käyttää esimerkiksi sellaisissa rakennuskohteissa, joissa kivien räjäyttäminen voisi aiheuttaa vaaraa ympäröiville rakenteille. Niminovelli kertoo kirjallisuudenopiskelijasta; tämä seuraa ihailemaansa runoilijaa kellariin, jossa käytetään etanadynamiittia.

Kuopion novellikokoelma jakautuu neljään osaan etanadynamiitin käyttövaiheiden mukaan: poraaminen, täyttö, odotus ja murtuminen. En tavoittanut kirjailijan ideaa, miksi juuri tietyt novellit kuuluisivat tiettyjen väliotsikoiden alle. Kokoelman nelijako tuo ilmavuutta sisällys-sivulle, mutta jaon vaikutukset eivät ulotu sen pidemmälle.

Kansilievetekstin mukaan Kuopion novellit ovat aiemmin menestyneet kirjoituskilpailuissa ja niitä on julkaistu eri lehdissä. Yksittäisinä julkaisuina Kuopion novellit varmasti toimivatkin koskettavina ja tarkkanäköisinä havaintoina raadollisesta ihmiselämästä, mutta kokoelmaan olisin kaivannut enemmän jatkuvuutta. Kokoelma tuntui liian tiiviiltä, tukevalta, tyrmäävältä. Jäin kaipaamaan hengähdystaukoja, kepeyttä raskauden vastapainoksi.

Lukuisat nimet ja lyhyet lauseet

Keskimäärin joka kymmenes sivu tutustuin uuden nimisiin ihmisiin ja heidän usein vakavan sairauden sävyttämään tarinaansa. Vaikka Kuopion luomat lukuisat henkilöhahmot ovat kiinnostavia ja elämänmakuisia, mietin, olisiko ollut mahdollista luopua joistain hahmoista tai kenties yhdistellä niitä. Olisiko lukuisia erillisiä kertomuksia voinut linkittää yhteen?

Esimerkiksi, kokoelman ensimmäisessä novellissa esiintyy vaari ja Sofia-niminen pikkutyttö. Viimeisessä novellissa taas kerrotaan vaarin ja Maiju-nimisen nuoren naisen kohtaamisesta. Vaarien ja lapsenlapsien välillä on erityinen yhteys, tarinoiden tunnelma on samantapainen. Miksi Sofia ei olisi vain voinut kasvaa aikuiseksi?

Jäin siis kaipaamaan siltoja sirpalemaisten välähdysten välille. Kokoelma ei ehkä olisi tuntunut niin läkähdyttävältä, jos samoista ihmisistä olisi paljastettu useampia puolia sen sijaan, että esiin marssitettiin kymmeniä erillisiä hahmoja.

Kuopio on mieltynyt lyhyisiin lauseisiin. ”Vaippa on painava ja lämmin. Voi, voi. Tinja kurkistaa makuuhuoneen ovesta. Isi ähisee äidin selän takana. Äidin silmät on kiinni, äiti ei näe Tinjaa. Äidin suu ynisee inhottavasti. Isin kankkulintu melkein lentää, kun isi liikuttaa pyllyä.” Lapsen näkökulmasta kuvattu alkoholisoituneiden vanhempien sukupuoliyhteys ja lapsen samanaikainen yritys hoitaa pikkuveljeä on jo aiheena emotionaalisesti raskas. Lyhyet lauseet eivät tunne armoa. Ne töksäyttävät ihmiselämän varjopuolen tylysti vasten lukijasilminnäkijää.

Sairaudet ja toivo

Novellissa ”Olematon ero” kertojana toimii päivystävä neurologi. Kuopio kuvaa oivaltavasti rasittuneen neurologin ammattimaista suhtautumista sairauteen mutta toisaalta sitä, miten ammattirooli ei kuitenkaan pyyhi mihinkään inhimillisiä tunteita. Siviiliammatiltaan Kuopio on neurologian erikoislääkäri, joka on väitellyt Parkinsonin taudista.

Useimmat Kuopion novelleista käsittelevät tavalla tai toisella terveyden ja sairauden teemoja. Moni novellien henkilöistä kohtaa vanhuuden joko omakohtaisesti tai läheisen kautta. Ihmisiä vaivaavat myös syöpä, lapsettomuus, orpous, rakkauden puute ja kyvyttömyys rakastaa. Kuopio kuvaa todentuntuisesti vanhusten, sairaiden sekä näiden omaisten kokemuksia, ajatuksia ja tunteita.

Novelleja yhdistävät menetykseen ja luopumiseen liittyvät tunteet. Luopuminen vanhemmista, luopuminen puolisosta, luopuminen lapsesta − tai toiveesta saada lapsi, ja lopulta luopuminen eletystä elämästä. Kuopio kuvaa luopumisen kokemusta ja menetyksen tunteita tarkasti ja moniulotteisesti. Yhtäältä ne näyttäytyvät novelleissa vääjäämättöminä ihmiselämän ilmiöinä – näihin Kuopiolla siviiliammattinsa puolesta varmaan onkin maallikkoa luontevampi suhtautuminen – mutta toisaalta myös ihmisten hätä ja voimattomuus kuvataan elämänmakuisesti.

Vaikka lukukokemukseni olikin emotionaalisesti raskas, novellikokoelman tunnelma ei varsinaisesti ole synkkä. Tarinoihin sisältyy myös toivoa, joka kytkeytyy elämän jatkumiseen. Esimerkiksi tarinassa ”Kalle mokoma” on koskettavasti kuvattu ekaluokkalaisen Katrin ensimmäistä koulupäivää. Katrin huonohampainen äiti on melkein aina poissa, ja Katri asuukin haudan partaalla horjuvien isovanhempiensa luona.

Katrin ja mummin suhdetta on kuitenkin kuvattu lämpimästi: ”Katri viskoi puut laatikkoon ja läväytti sen kiinni, mutta tytöt eivät edes huomanneet. Mummi taputti Katria päähän ja Katri halasi mummia.” Vaikka äiti on Katrin elämässä vain satunnainen vierailija – isää ei edes mainita – hän kuitenkin saa rakkautta ja hyväksyntää mummiltaan. Ihmiset elävät mitenkuten, sairastuvat ja kuolevat pois. Mutta vielä on lapsia. Ja toivoa.