Routaholvi

Yli kymmenen vuotta sitten kanadalainen Anne Michaels rakensi esikoisromaaninsa Kivenkantajat (Fugitive Pieces) holokaustin, menetyksen ja kivuliaiden muistojen palikoista. Michaels ei ole toisessa romaanissaan Routaholvi (The Winter Vault) siirtynyt kevyempiin elementteihin. Romaani kertoo menetyksistä ja muistoista, joiden melankoliassa on läsnä kivun lisäksi lohtu.

Routaholvin Jean ja Avery tapaavat Kanadan Ontariossa padotun St. Lawrence -joen kuivuneessa uomassa. Botanisti Jean kerää siemeniä pelastaakseen kasvit kuivuvan maaston aiheuttamalta kuolemalta, ja padonrakennusinsinööri Avery tutkailee sekavin tuntein käsiensä jälkiä. Patoaminen on tuhonnut maiseman, ajanut ihmiset kodeistaan ja jättänyt patojärven alle kokonaisen maailman. Menneisyys on konkreettisesti tuhottu ja pyyhitty pois. Maisema on lohduton, mutta Jean ja Avery näkevät toisissaan yhteisen toivon.

Jean ei etsi pelastettavaksi harvinaisia ja rauhoitettuja kasveja. Hän haluaa siirtää palan tavallista joenpenkkaa uudelle kasvualustalle. Myöhemmin Averykin saa mahdollisuuden samankaltaiseen pelastustoimeen. Eletään vuotta 1964, ja Egyptin Abu Simbelin temppeli on jäädä nousevan veden jalkoihin. 3200 vuotta vanha temppeli täytyy purkaa ja siirtää pala palalta syrjään kasvavan patojärven tieltä.

Avery tarttuu tehtävään innolla ja matkustaa vastavihityn vaimonsa, Jeanin, kanssa vanhaan nuubialaisten maahan. Hän luulee saavansa temppelin pelastamisesta eräänlaisen synninpäästön menneisyydelleen ─ Ikään kuin yksi pelastettu rakennus hyvittäisi kaikki aiemmin tuhotut. Ryhtyessään työhön hän kokee kuitenkin nopeasti temppelin hajottamisen ja uudelleen rakentamisen vain yhtenä uutena häväistyksen muotona.

Hikiset Egyptin kuukaudet, avioparin rakastavat tarinoinnit asuntolaivassa ja kuumalle iholle piirretyt muistot päätyvät Jeanin keskenmenoon. Onni muuttuu epätoivoksi kun Jean puristaa sylissään kuollutta lastaan ja Avery tuntee itsensä sivulliseksi seistessään sängynpäädyssä. Avery, joka oli oppinut tuntemaan vaimonsa läpikotaisin, ei tunnista enää tämän surun jälkeistä ruumista ja olemusta.

Palattuaan Torontoon pariskunta muuttaa erilleen. Avery aloittaa arkkitehtiopinnot kyetäkseen rakentamaan jotain tuhoamisen sijaan. Hän päättää vapauttaa Jeanin maailmalle, vaikka rakastaa tätä yhä palavasti. Hän näkee, ettei osaa itse korjata vaimoaan ja pystyy vain toivomaan, että joku toinen kykenisi sen tekemään.

Jean kokee vallitsevan surun kutistavan kaikki eletyt onnelliset vuodet pienen hengähdyksen mittaiseksi kaudeksi. Maailma on muuttunut kauttaaltaan melankoliseksi, ja Jean tarvitsee vierelleen ihmisen, joka ei ensisijaisesti näe hänessä kuollutta lasta ja kalvavaa menetystä. Hän tutustuu puolalaiseen katutaiteilija Lucjaniin, joka veistää yön pimeydessä seiniin liimatuista mainosjulisteista luolamiesmäisiä kuvioita.

Lucjanin tarinat tuhotusta Varsovasta ja ihmisistä, jotka rakensivat kaupungin entiselleen kuoleman, tuskan ja hävityksen keskellä, auttavat Jeania eheytymään menetyksen jäljiltä. Lucjanin kertomuksissa läsnä oleva toisen maailmansodan kauheus ei anna perspektiiviä Jeanin omaan suruun. Se ei vähättele yksilön surua vaan vahvistaa uskoa siihen, että menetys voidaan ylittää ja elämä jatkua.

Siinä missä rakkaus on kokemuksena samankaltainen kohteesta riippuen, on menetyksen tunnekin samankaltainen. Kun Avery myöhemmin aistii muutoksen Jeanissa, hän ymmärtää toisen miehen muuttaneen tätä. Hän on tuskastaan huolimatta onnellinen siitä, että joku on onnistunut tekemään sen missä hän ei syvästä rakkaudestaan huolimatta onnistunut. Joku toinen on nostanut Jeanin epätoivosta.

Parantava rakkaus

Jeanin rakkaus Lucjania kohtaan on laadultaan toisenlaista kuin se sieluja yhdistävä rakkaus, jota hän tuntee aviomiestään kohtaan. Lucjanin rakkaus ja tämän rakastaminen on parantavaa, eikä se itsessään syrjäytä Jeanin rakkautta Averyä kohtaan.

Routaholvissa rakkaus synnyttää ja sitoo ihmiset toisiinsa. Se muuttaa yksilöä, sillä läheisyys on oman itseyden ja toisen ihmisen uudelleen nimeämistä ─ eräänlaista tutkimusmatkaa toisen minuuteen. Ihminen ei ole pysyvä ja tietynkaltainen vaan hän muuttuu toisen läheisyydestä ja rakkaudesta.

Routaholvi onkin ennen kaikkea kertomus rakkaudesta. Se on tarina menetyksestä ja saavutuksesta. Ihmisistä, jotka oppivat näkemään itsensä ja toisensa uudenlaisina katseen ja puheen kautta. Jaetut kokemukset ja kertomukset menneestä nostavat esiin sen, kuinka ”rakkauden iloista hellyttävin on toisen muistojen näkeminen”.

Vastavuoroisen jakamisen kautta pari ei muutu toistensa kaltaisiksi vaan toisensa näkeviksi. Lopulta ei tarvita enää edes sanoja. Kahdenkeskisessä hiljaisuudessa Avery miettii, että rakkautta on kuunnella toisen ajattelemista.

Rakkaus-teeman pohjalta olennainen kysymys on ”Kenen sylissä toivot olevasi silloin, kun kuolet?”. Muita Michaelsin keskeisiä teemoja ovat muutos, muuttaminen ja muuntaminen. Kysymykseksi nousee, onko todellisuus muuntamisen jälkeen enää aitoa todellisuutta vai onko se muuttunut valheelliseksi tarkoituksellisuuden takia.

Onko joen tieltä paloiteltu ja uudelle paikalle koottu temppeli enää sama temppeli kuin aikaisemmin? Onko jälleenrakennettu Varsova enää Varsova lainkaan? Ovatko uuteen kasvupaikkaan siirretyt kasvit enää saman kasvin taimia? Onko lapsensa menettänyt nainen enää tuo sama nainen, joka äsken oli raskaana, onko järkkynyt parisuhde enää suhde ja voiko vaimon ja miehen välisiä raunioita rakentaa uudelleen siinä missä kaupunkejakin?

Surun ja menetyksen symbolit

Routaholvi on täynnä symboleja ja metaforia kuten hajoavia temppeleitä, hukkuvia kyliä, kuolevia kasveja, raskaita taakkoja, uudelleen rakennettuja maailmoja, juoksevaa vettä ja raunioissa kukkivia kukkia. Näiden surun ja menetyksen symbolien runsaudesta huolimatta Michaels onnistuu säilyttämään tekstissään herkän hienovaraisuuden. Vaikka Routaholvissa kiviä ei kanneta vain symbolisella tasolla ja patojoet hukuttavat talot aivan konkreettisestikin, melankolia on ihmisissä itsessään, ei ympäröivässä maailmassa.”

Michaelsin kielessä näkyy selvästi hänen lyyrikkotaustansa. Kieli soljuu runollisesti eteenpäin, muuttuu välistä aforistiseksi, palaa toteavampaan prosaistiseen tyyliin sukeltaakseen sitten metaforiselle tasolle. Kielen tyylillinen liike ei kuitenkaan riko teoksen rytmiä vaan Routaholvi etenee soljuvasti kohti patojen purkautumista.

Kielen eri tasot ovat luontevia kuvattaessa kertojien muistoja eri ajoilta ja aikakausilta. Osa kokemuksista on haalistunut kaukaisuutensa takia, mutta jotkut koskettavimmista hetkistä piirtyvät yhä veitsenterävinä vuosienkin jälkeen. Toisen tarinat ovat utumaisen häilyviä, toiset kiinteästi läsnä hetkessä. Jotkut kertomukset nostavat kyyneleet silmiin, toiset siirtävät vain häivähdyksen melankoliaa. Toiset ovat kovuudeltaan väkivaltaisia toiset niin herkkiä, että niitä voi kuvata vain lyyrisin henkäyksin.

Routaholvin kivenkantajat

Tämänkin Anne Michaelsin teoksen olisi voinut nimetä esikoisteoksen tapaan Kivenkantajaksi. Routaholvissakin siirretään kiviä, pureudutaan maa-ainekseen ja havainnoidaan hiekkakiven pehmeys peruskallion rinnalla. Tässäkin teoksessa menneisyys on kuin ikuinen kivi, jota kannetaan mukana. Se on järkäle, joka ajoittain huokuu sisältää kylmyyttä, mutta heijastaa toisinaan ympäristöstä keräämäänsä lämpöä kantajaansa ja tämän läheisiin.

Nimenä Routaholvi symboloi tarinaansa. Routaholvit ovat vanhoja hautausmaiden holveja, joihin ruumiit asetettiin talvella odottamaan maan sulamista ja haudankaivamista. Ne ovat ikään kuin maanpäällisen elämän ja hautojen välisen tuonen vaihe.

Jean muistelee käyneensä isänsä kanssa routaholvilla puhumassa ja lukemassa kirjoja kuolleelle äidilleen, joka odotti maan sulamista. Hän on nyt lapsensa kuoltua itsekin kuvainnollisesti routaholvissa. Hän ei ole aivan kiinni elämässä, mutta ei aivan kuollutkaan. Hän kokee tyhjyyden rakkauden keskellä ja on voimaton kuoleman edessä. Häntä eivät pelasta ja eheytä tarinat ilosta vaan surusta. Surusta nousevat kertomukset, joissa näkyy häivähdys toivoa: raunioihin pystytetty kukkakauppa ja ruumiiden päälle nousevat talot työntävät hänet lopulta ulos omasta routaholvistaan.

Vaikka Michaelsin teos rakentuu surusta ja menetyksen muistoista, Routaholvi ei kyynelehdi epätoivossa eikä syökse lukijaa melankoliaan. Kirja on täynnä elämää ja uskoa. Se lumoaa liikuttavan lyyrisillä ja herkillä kuvillaan ja pursuaa toivoa sanomallaan: ”Kaikki mikä on tehty rakkaudesta on elossa”.