Väärtisuhteet Lapin matkailussa. Kulttuurianalyysi suomalaisten ja saamelaisten kohtaamisesta.

Anni-Siiri Länsmanin yliopistollinen opinnäyte, väitöskirja, on ansainnut hyvin tulla julkaistuksi myös tavallisena kirjana. Kustannus Puntsille siitä myös kiitos. Kirjan alkuosa on hieman raskasta luettavaa, kun se esittelee tieteellisellä terminologialla ja tarkkuudella, mitä on ennen tutkittu ja mitä nyt tutkitaan. Varsinaisen inhimillisesti kiinnostavan sisältönsä tekijä tyhjentää sadalla viimeisellä sivullaan. Se on kuvausta lantalaisten ja saamelaisten kohtaamisesta, sen jännitteistä, syistä ja seurauksista, syvällekin pyrkien, uutta löytäen.

Anni-Siiri Länsman pohtii monipuolisesti sitä väärtisuhdetta, joka matkailun yhteydessä on syntynyt suomalaisten ja saamelaisten välille. Siihen suhteeseen liittyy kiinteästi lahjan antamisen ja saamisen filosofia. Se on myös Joulupukin ongelma, siis jouluna annettavien keskinäisten antamisten perimmäinen totuus. Sitä Länsmankaan ei täysin ratkaise mutta osoittaa kyllä lahjan annon ja vastaanottamisen raadolliset yhteydet juuri Lapin matkailussa. Oman aineistonsa lisäksi Länsman on ottanut mukaan Lappia ja saamelaisia kuvaavan suomalaisen eräkirjallisuuden, sitä ansiokkaasti siteeraten.

Olisi kenties ollut kiinnostavaa ottaa vertailukohdaksi myös väärtisuhde suomalaisten ja suomalaisten välillä eli muiden lappilaisten ja etelän kulkijoiden suhteet. Omasta kokemastani uskallan päätellä, että hyvin monet Länsmanin kuvaamat väärtisuhteiden ominaisuudet ovat samoja myös muiden kuin saamelaisten osalta. Kaupunkilais-serkkujen käyntejä maalais-serkkujen luona kalastamassa ja marjastamassa leimaavat aivan samanlaiset käytöstavat: näytetäänkö parhaat kalapaikat tai hillatöyräät väärteille vai ei. Tällainen vertailu olisi saattanut auttaa eliminoimaan tutkimuksessa ne jännitteet ja käytöskuviot, jotka eivät perustu suhteeseen saamelainen-suomalainen.

Viinapullo lahjana on suosittu myös, kun lantalainen menee saamelaisten palvelujen ääreen. Siihen ja sen seurauksiin Länsman on paneutunut hyvin. Viina on viisasten juoma. Eikä juoppo ole selvän väärti, vaikka olisi kuinka päissään. Tavan historiaa tutkiva löytää yhtenä alkuun saattajana myös papiston, jolle viinan kuljetus ja jopa myynti kuului lähetystehtävään. Kun kesällä 1950 maanmittausharjoittelijana olin Tenojoen tien suuntaa vetämässä, venekuntaan kuului myös kirkkoherra. Ihmettelin itsekseni, mistä aina ilmestyi tuliaispullo uuteen saamelais-asumukseen tultaessa. Perinnäistä tapaa siinä selvästi noudatettiin.

Samaa siirtolaisisännän hyväntahtoista ja tarkoitushakuista mentaliteettia ilmenee tietenkin myös laajassa eräkirjallisuudessamme. Lapista metsästys- ja kalastuskirjallisuuteen nykyään aina löytyvät ne suurimmat vonkaleet ja parhaimmat saaliit. Saamelaisten osuus pyynnissä värittyy usein tutun kaavan mukaan. Sen mukaan määritellään jopa virallisesti erämaa-käsite. ”Kun saamelaisten asuma-aluetta kutsutaan erämaaksi tai luonnonmaisemaksi, unohdetaan saamelaisten sukupolvien siellä tekemä työ. Samalla saamelaisten yhteisön perinteiset oikeuskäsitykset ja maankäyttöön liittyvät käytännöt, sekä edellisten että nykyisten sukupolvien, tehdään näkymättömiksi.”

Suomen erämaalaissa erämaa on kulttuurin ja talouden piirissä oleva raaka-ainevarasto ja taloudellisesti hyödynnettävä resurssi. Määrittely pohjautuu ajatteluun. Länsman kirjoittaakin: ”Siksi viime kädessä on kyse valtataistelusta, kamppailusta hegemoniasta, jossa jotkin merkitykset paikoista ja sen mukaiset hyödyntämistavat ja niiden taustalla vaikuttajat toimijat ja arvoasetelmat menestyvät toisia paremmin.” Oikein, vaikka varovan tasapuolisesti todettu!
Saamelaisten näkökulmasta heidän omikseen katsomilla hillajängillä ja kalavesillä kulkeva suomalainen määrittyy varkaaksi ja pahuksen turistiksi. Saamelainen puolestaan näyttäytyy identiteettinsä menettämistä pelkääväksi kulttuuriseksi Toiseksi ja siitä syystä turisteihin vihamielisesti suhtautuvaksi paikalliseksi. Tämä on vakava jännite ja asia, joka tulisi voida ottaa huomioon, kun saamelaisalueen matkailua kehitetään. Länsmanin väitöskirjan viimeinen lause kuuluu:

”Pelkkä asioiden tutkiminen ei kuitenkaan riitä, vaan saamelaisten oikeuskäsitykset ja niiden mukainen normisto tulisi saada osaksi Lapin luonnonkäyttöä ohjaavaa suomalaisen yhteiskunnan lainsäädäntöä ja muuta normistoa.”