Läpinäkyvä punainen

Anni Sumarin runoja lukee kuin seuraisi rehevän köynnöksen kasvua. Miten ne kiipeilevät ja risteilevät ja kasvattavat kukintoja sinne tänne? Miten versot käyvät painaviksi ja sanat merkittäviksi?

Sumarin lyriikka on keskeistä, kuin hyvin henkilökohtaisen näytelmän repliikkejä. Se on kertovaa ja monisanaista suomalaisten päälinjojen vastaisesti. Nyt ei ole kysymys kituliaan proosan niukkuuden jakamisesta vaan runsaudesta, jossa on mitä ottaa.

Sanat leviävät matkustamalla ajassa ja maisemassa. Ne tarttuvat asioihin ja muodostavat vahvoja kuvia: ”Mutta maagisempaa on / puoliunessa havaita, miten / kuolleet hyppäävät oksilta / alas ja heiluvat tuulessa omasta / nahastaan repeytyvien hihnojen varassa.” Runo kulkee koko ajan ja kuva on paikallaan hetkessä, välähdyksessä keskellä etenevää. Ja sitten se on ohi.

Runojen keskeinen kertoja tekee jonkinlaista viimeistä matkaa. Viimeistä interreiliä nuoruuden päätepisteeseen? Erakkojunalla halki autioituneen Euroopan. ”Solidaarisuudella voisin / koska tahansa pyyhkiä ison kuhmuisen / vanhan perseeni, jota en kehtaa tarjota / enää edes sinulle.” Tai kauneuden ja toivon samanaikaiseen loppumiseen, johon naisilla kenties on yksinoikeus.

Sumari kertoo senkin, miten huimaavalta keski-iän kynnyksellä seisominen tuntuu, vaikka kynnys vaikuttaisi matalalta – ja kuinka laimealta yhä kytevä liha voi näyttää ulkopuolisissa silmissä ja kuinka ”kätesi, / puristettaessa eivät ole / enää kenenkään”. Miten keski-iän alkavan huomaamattomuuden voisi paremmin kuvata?

Elokuvissa ja televisiossa kauniit ja rohkeat säilyttävät mittaamattoman seksuaalisen vaarallisuutensa kaikkien elämän jaksojen halki. Kunnes jo sinänsä epäuskottava kuolema kohtaa henkilön jossakin Itä-Intian saarilla kesken luksusloman ja vapauttaa näyttelijän uusiin vokottelijantehtäviin. Kun ihminen on pelkkä käsinukke ja täsmälleen niin nuori kuin häntä sisältäpäin ohjaava käsikirjoitus määrää.

”Pettymys moninkertaistuu / kun hän katkaisee siltä kaulan” ja ”toivottomuuden / kohteet ajelehtivat ruumisjoessa jossa ei / ole vettä kuin liukasteeksi”. Keski-iän kynnyksellä seisovan naisrunoilijan ahdistus lähestyy keski-ikäisen mieslukijan ahdistusta ja muodostuu sanaton liitto (tämä arvostelu).

Sumari viittailee Välimeren alueen nimiin ja maisemiin. Joten ehkä Läpinäkyvän punaisen kaikkein keskeisin ääni kuuluu runoissa mainitsemattomalle Penelopelle, Odysseuksen vaimolle? Kulttuurien muutoksessa matkaan on ajautunut nainen, mutta odottaminen on silti pysynyt hänen oikeutenaan. Hän istuu junassa täynnä turhauttavaa kaipuuta. Odottajan merkki otsassa tyhjän päällä.

Ehkä sekin merkitsee keski-ikää. Notkumista sillalla: nuoruus on nyt koettu, mutta silmissä siintävä vanhuus ei ota välttämättä ystävällisesti vastaan. Se on varsinainen Pohjan akka vääräleuka, jolta ei noin vain haeta viisautta ja juosta sitten kipin kapin keski-iän riippusiltaa takaisin sinne, mistä oli kysymys. Nuoruuteen, hedelmällisyyden lähteille. Ei, silta on yksisuuntainen, yksinkuljettava, matka eteenpäin mentäessä mittaamaton, taaksepäin katsoen tuskin askeltakaan.

Maailmaan lähdetään rönsyilemään pitkin elämää. Kukaan ei voi olla lähtemättä ja ennen pitkää eksymättäkin. Tuhansia epäonnistumisia vaaditaan, jotta joku jossakin voisi onnistua. Löytöretkeilijä toisensa perään putoaa maailman reunalta, ennen kuin joku vahingossa löytää uuden mantereen.

Lukeminen on kaivattu nautinto

Sumari kirjoittaa pitkiä meriselityksiä, joista joku on hajota matkakirjeen repaleiksi kartoittaessaan maisemaa ja kirjatessaan ihmiskohtaloiden välähdyksiä, mutta sitten säkeet taas kerääntyvät yhteen, ja runo tulee kokonaiseksi. Toisessa kohdassa pilkottaa joku hieman ontuva rivi, kuten ”Radiomastojen kiiltävät oljenkorret” mutta jännitteinen tunnelma kantaa sitäkin. Tämä juuri kertoo runojen tilasta. Ne elävät pienistä notkahduksista lainkaan heikentymättä. Päinvastoin ne näyttävät kasvavan niistä. Se kuuluu tuoreuden kuvaan ja runsauden estetiikkaan.

Sumari on aiemmin laskenut käsistään jonkun turhan paksun ja siksi epätasaisen kokoelman, mutta nyt mukaan on otettu vain välttämättömät. Mahtipontisuus on yhä jäljellä, mutta tyynenä ja täyteläisenä. Se on kuin latautunut, dramaattinen mahdollisuus, joka leijuu tekstin yllä.

Kirjoittaja on laskeutunut omien sanojensa tasalle. Ne todella tarkoittavat ja painavat. Ei mitään lisättävää, ei mitään menetettävää. Kieli kulkee ja sinne tänne puhkeaa upeasti itseään ilmaisevia kukkia: ”Pelkkä luettelo riittää. Vai mitä, / selittäisinkö vaaleanvihreän pojan joka muinoin / meren syvyyksissä istui uponneen laivan haaskassa / hukkuneen kokin pöydällä lootusasennossa / lihaveitsi takapuolensa alla ja avasi reitensä / ja huumattu puberteetti ui hänen sisäänsä? / Hengittävän meren alla, kaapelien / amforoiden ja kalmarien.”

Sumari liikkuu aivan tässä maailmassa, mutta silti runojen surusta ja kaipauksesta muistuu mieleen sellainen vanha runous, jota tuskin muistan lukeneeni. 1900-luvun alku? Kuten Edith Södergran kirjoitti: ”minä näin naisen hymyilevänä ja maalatuin kasvoin / heittävän arpaa elämänsä onnesta / ja näin hänen häviävän arpansa.” Paitsi että Södergranin aikaan ei taidettu pitää hyvän tavan mukaisena nähdä kaipausta kondomin silmin, joka katsoo ”sinua ainoallaan”. – Muutenhan asiat ovat samoin.

Paras suru on kuitenkin toiveikasta. Sumari ei tähtää kohti synkkää vaan siitä poispäin. Hänen runojensa lukeminen on kaivattu nautinto.