Óðinnin ratsu. Skandinaaviset jumaltarut

Brage, Gjallarhorn, Sigyn, Valhalla, Verdandi… Siinä missä suomalaista kulttuuri-identiteettiä luotaessa oli tyylikästä nimetä yhdistyksiä, yhtiöitä, laivoja ja henkilöitä kalevalaiseen tapaan, käytettiin muiden muassa ruotsinkielisessä kulttuurissa skandinaavista mytologiaa. Meille suomenkielisille aasojen ja vaanien jumalsukujen sekä monenlaisten jättiläisten, haltijoiden ja kääpiöiden myyttinen maailma on jäänyt melko vieraaksi.

Anni Sumarin toimittama ja suomentama Óðinnin ratsu tulee siksi tositarpeeseen. Se tarjoaa tukevan tietopaketin skandinaavisista jumaltaruista. Useista lähteistä koottunakin se on sisällöltään kattava ja tyyliltään yhtenäinen. Sumari on luonut harkitusti ja varsin niukkoja keinoja käyttäen – omien sanojensa mukaan ”enemmän tai vähemmän lyyrisen” – proosateoksen, joka herättää inhimillisen mielikuvituksen rajoja uhmaavat jumaltarut henkiin.

Skandinaavisen mytologian lähteet vievät Islantiin, vaikka osa tarustosta on yhteiseurooppalaista. Viikingeillä oli suuri merkitys tiedon välittäjinä kumpaankin suuntaan. Tärkeimmät islantilaiset käsikirjoitukset ovat 1200-luvulta, jolloin Islanti oli ollut tunnustautuneena kristinuskoon jo pari vuosisataa.

Sumari on käyttänyt keskeisenä lähteenä useiden ruotsinnosten lisäksi muiden muassa Aale Tynnin suomentamaa kokoelmaa Eddan jumalrunot (1982). Snorri Sturlusonin (1178–1241) lyhyellä, anekdoottimaisella proosalla kertomista tarinoista suomentaja on saanut ilmeisesti osviittaa myös omalle – henkilöitä, ilmiöitä ja tapahtumia tarkasti ja jopa karusti kuvaavalle – tyylilleen.

Jälkisanoissaan Sumari pohtii kiinnostavasti Snorrin tyylin perusteita. Käsikirjoitusten syntyaikaan suhtautuminen pakanallisiin jumaltaruihin oli ambivalenttia. Kirjallisuusmiehenä Snorri analysoi muiden muassa tekstinäyttein kansanrunouden tyylikeinoja ja tyytyi viittaamaan aivan lyhyesti aikalaisille muutenkin tuttuihin taruihin. Houkutteleva on ajatus, että Snorrin kerronnassa oli ilmeisesti myös ironiaa, jota myöhempien lukijoiden on vaikea tunnistaa.

Sumarin suomennoksessa niukka, konjunktioita karttava ja lyhyitä lauseita peräkkäin viljelevä tyyli toimii hyvin. Suorastaan jyhkeältä vaikuttaa ”Loddfáfnirin laulu”, jossa toisto on keskeinen elementti. Kalevalastakin tuttu hyperbola, mittasuhteiden yletön liioittelu, on taas sisällön tärkeänä tehokeinona monessakin tarinassa, kuten ”Thórin kaksintaistelussa Hrungnirin kanssa”. Hrungnir-jättiläisen avuksi taisteluun Thór-jumalaa vastaan tehdään savesta mies, yhdeksän peninkulmaa pitkä Mökkurkálfi. Mutta savimiehestä ei ole apua: ”Väitetään, että Mökkurkálfi pissasi pöksyihinsä heti nähdessään Thórin.” Siinäpä hyvä näyte kertojan ironiasta. Mutta tarina vain paranee. Hrungnir saa surmansa Thórin vasarasta, mutta jumala itse jää loukkuun jättiläisen jalan alle. Tarvitaan Thórin ja jättiläisnaisen kolme yötä vanha poika päästämään isä pinteestä.

Kattava maailmanselitys

Nykylukija nauttii Óðinnin ratsun mielikuvituksellisista hahmoista ja yllättävästä huumorista. Tarujen taustalta häämöttävä ihmisten kuvitelmien, toiveiden ja pelkojen maailma on toki raaka ja verinen. Mytologian hahmot edustavat inhimillistä kirjoa kaikessa liioittelussakin. Heidän joukostaan löytyy hyvyyttä ja pahuutta, rohkeutta ja pelkuruutta, rakkautta ja kavaluutta. Kansanrunouden lähteistä hahmottuvassa maailmassa on epäloogisuuksia, mutta Óðinnin ratsua lukeva saa kuitenkin melko kattavan kuvan muinaisskandinaavisen mytologian yhdeksästä maailmasta ja niiden asukkaista.

Kaikilla tuntuu olevan paikkansa, toiminta-aikansa ja tietty rajallinen tehtävänsä. Tässä oli tietenkin viesti epävarmojen aikojen ihmisille. Oli tyydyttävä kohtaloonsa. Kertomuksessa ”Óðinn ja Billingurin tytär” on melkoinen luettelo epävarmoista asioista, kuten ”katkeava jousi, loimuava liekki, ulvova susi, kirkuva varis, röhkivä sika, juureton kuusi, kohoava aalto, kiehuva kattila, keihäs lennossa, vesi laskussa, yksiöinen jää, kerälle kiertynyt käärme, neidon puheet sängyssä, murtunut miekka, leikkisä karhu, kuninkaan jälkeläiset, sairas vasikka, vapautettu orja, näkijättären imartelu, juuri kuollut ruumis”.

Óðinnin puhe keskittyy tarinassa nimenomaan rakkauden petollisuuteen. Vuoroin pettää mies, vuoroin nainen. Intohimo ajaa järjen viisaankin päästä. Rakkauden vuoksi ei pidä moittia toista: ”viisas voi viehättyä kauneudesta, jota toinen ei edes huomaa”.

Muinaisskandinaavien eettiset ohjeet on helppo nähdä ironisessa valossa. Mytologia antoi kuitenkin ihmisille maailmankuvan ja henkiset ulottuvuudet. Se selitti heille heidän menneisyytensä, kuvaili heille heidän senhetkisen sijaintinsa suhteessa näkymättömiin maailmoihin ja ennusti heille tulevaisuuden. Maailma luotiin Auðhumla-lehmän maidolla eläneen alkujätti Ýmirin kappaleista. Ihmisten esivanhemmat olivat puolestaan aluksi puunrunkoja: Askur (saarni) ja Embla (jalava). Ihminen oli kiinteä osa luontoa.

Kiehtovin maailmanselitys on kuva maailmanpuusta. Saarnen nimi Yggdrasill merkitsee Yggurin eli Kauhistuttavan Óðinnin Ratsua. Valtava puu ulottuu jokaiseen yhdeksään maailmaan. Sen latvassa istuu kotka ja juurilla vaanii lohikäärme. Viestinviejänä kotkan ja lohikäärmeen välillä toimii Ratatoskur-orava, joka viilettää puun runkoa pitkin. Tämä hahmo on skandinaavisen mytologian monista eläinhahmoista ehdoton suosikkini, joka päihittää jopa ilmassa lentävän ja kultaharjaisena pimeässäkin loistavan villikarjun ja Freyjan vaunuja vetävät kissat.

Yggdrasillin juurella sijaitsee muiden muassa Valhalla, kaatuneiden taistelijoiden sali sekä kaivo, jonka vaiheilla asustelivat nornat: kohtalottaret Urður (Mennyt), Verðandi (Nykyisyys) ja Skuld (Tuleva). Puun juurille oli haudattu Gjallar-torvi, joka kutsuu jumalat viimeiseen taisteluun.

Ennustus maailmanlopusta, Ragnarökistä, varaa ihmisille tärkeän osan. Heidän on lähdettävä puolustamaan jumalia – yhdessä Valhallassa aikaansa viettäneiden vainajien kanssa – demoneita ja jättiläisiä vastaan. Alkaa uusi maailmankausi, jolloin hallitsevat uudet jumalat sekä muiden muassa kuolleista noussut Baldur, ainoa jumala, johon viitataan epiteeteillä ”hyvä” ja ”kaunis”. Auringon sammuttua alkaa Fimbul-talvi, josta selvinneestä kahdesta ihmisestä ihmissuku saa jälleen uuden alun.

Tarinassa ”Lokin riita” aasojen ambivalentein hahmo Loki ryhtyy riidankylväjäksi. Häntä ei taltuta edes muistutus: ”Aasat, unohtakaa jo vanhat asiat! Mennyt on mennyttä.” Loki liittyy Ragnarökissä pahoihin voimiin. Sumari korostaa, että Loki edustaa tarinoissa sisältäpäin tulevaa ja siksi vaikeimmin voitettavaa vihollista. Kansanrunoudessa viihteeksi kuluneilla myyteillä on siis ollut alun perin kaikin puolin opettava merkitys.

Omalla kaunokirjallisella ja luovalla tavallaan muinaisskandinaavista mytologiaa on kertonut edelleen mm. arvostettu ruotsalainen nykykirjailija Torgny Lindgren. Esimerkiksi Legendojen (1986, suom. Liisa Ryömä, 1988) kymmenes tarina on ilkikurinen kertomus Frejan rakkaudesta jättimäiseen Rungneriin. Kysymykseen ”oletko sinä paha jumala vai hyvä jumala?” Rungner saa vastauksen ”Minä olen rakkauden jumala.” Toisen kerran esittämäänsä kysymykseen jättiläinen saa vastaukseksi vain hymyn.

Mytologioissa ne pahat jumalat saattavatkin olla hyviä – ihmisten keksimiksi.