Lapinkylä

Ihmisellä on luontainen halu saada vastaus kysymyksiin: Mistä minä tulen? Mihin minä liityn? Viimeistään neljän-viidenkympin tietämillä, iässä jossa Wästerbottenissa syntynyt kirjailija Annica Wennströmkin on, tapahtuu oman paikan hahmottaminen sukupolvien ketjussa.

Elämäkertakirjallisuutta on aina kirjoitettu paljon, ja lajilla on vankka lukijakunta. Nykyisin omaa taustaa etsitään muodikkaasti myös lehtijutuissa ja konseptoidusti tv-ohjelmissa. Sukututkimusta voi harrastaa kuin välineurheilua hakukoneiden välityksellä ja uskoa sukupuun laadinnankin koneen tehtäväksi. Vanhojen käsialojen opiskelu ja arkistoitujen asiapapereiden tutkiminen jää vähemmälle huomiolle.

Wennströmin esikoisteos, joka ilmestyi nimellä Lappskatteland. En familjesaga jo vuonna 2006, ei ratsasta näillä muoti-ilmiöllä, se kaivautuu syvemmälle. Wennström on ammatiltaan toimittaja ja Lapinkylää leimaakin tutkiva, journalistinen ote. Hän on kirjoittanut myös muutaman rikosromaanin ja nuortenromaaneja nimimerkillä Emma Vall yhdessä kirjailija Eva Swedenmarkin kanssa.

Lapinkylä on Wennströmin ensimmäinen itsenäinen teos – muu tuotanto on syntynyt yhteistyönä. On siis houkuttelevaa tarkastella teosta myös kirjailijan oman ilmaisun rakentumisen näkökulmasta. Aikaisemman kirjoittamisen genret leimaavat selkeästi Lapinkylän kerrontaa ja muodostavat eräänlaisen synteesin Wennströmin tähänastisesta tuotannosta.

Njanna, Aanta Naahkese ja punotut kengännauhat

Kuva saamelaistyttö Njannasta hiihtämässä keskellä talviyötä Åselen seuduilla itselleen oudossa tunturimaisemassa, mustatukkainen Ristin-vauva komsiossa selässään, johdattaa tarinaan. Finnmarkilainen minä-kertoja Marie tekee 2000-luvulta, matkaa taaksepäin sukunsa naisten kohtaloihin ja saamelaisuuteen.

Tarina liikkuu monessa aikatasossa Marien ja hänen isoäitinsä isoäidin Njennan välillä. Marie pakottaa sukunsa tarinan esiin rekonstruoiden, kuvitellen, kysellen, epäillen – lopulta vaatien. Kaikki mitä kertojalla on, ovat punotut kengännauhat, jotka hän on sattumalta löytänyt äitinsä ullakolta. Punostyö on kulunut, sillä ei ole arvoa kenellekään, kukaan ei ole kiinnostunut siihen liittyvästä tarinasta. Miksi punostyö on kuitenkin säilytetty huolellisesti paperiin käärittynä?

Kirjan ansio on sen sinnikkyys.

Kaunis saamelaiskäsityö motivoi kertojan etsimään sille alkuperän ja samalla omat juurensa, ja niin Njannan rakkaalleen Aanta Naahkeselle punomat kengännauhat saavat lopulta aikaan jonkinlaisen sovituksen, tosin vasta neljän sukupolven päästä.

Tarinan alku on 1860-luvulla, joten kirjoittamiseen on tarvittu sekä tarkkaa sukututkimusta että kulttuurihistorian tuntemusta samalla kun fiktio on saanut vapaasti kietoutua faktan lomaan. Kertoja etsii salapoliisin oveluudella merkkejä ja merkityksiä, kokoaa yhteen kaiken mitä saa selville selventääkseen ja ennen kaikkea ymmärtääkseen sukunsa kuoliaaksi vaiettuja henkilöhistorioita.

Lapinkylästä kasvaa mystiikkaa ja enteitäkin hyödyntävä kerros kerrokselta monimuotoisempi tarina niin ihmisen osasta omassa yhteisössään kuin vähemmistökulttuurin osasta enemmistökulttuurissa. Marien päämääränä on päästä sisälle saamelaisuuteen ja tunnistaa se itsessään. Tässä mielessä kirja on kertomus saamelaisuudesta – se on myös tarina rakkaudesta. Njannan kohtaloa ei voi välttää lukemasta myös saamelaisuuden symbolina.

Vankina vähemmistössä

Marien tilanne on haastava. Hänen suonissaan virtaa saamelaisveri, mutta hän ei tiedä juuri mitään taustastaan. Kukaan suvun piirissä, oma äiti mukaan lukien, ei kerro hänelle menneestä, ja kun hän tavoittaa saamelaisyhteisön, hänet suljetaan sen ulkopuolelle. Saamenkieltä taitamatonta ei oteta vakavasti, eikä tarjota kommunikointimahdollisuutta muullakaan kielellä.

Tässä Marie elää uudestaan isoäitinsä isoäidin Njannan kohtaloa, joka valtaväestön kieltä taitamattomana, omasta yhteisöstään outoon kulttuuripiiriin paenneena, itseensä kohdistuvien epäluulojen uuvuttamana, ei tiennyt muuta tapaa kestää ja elää eteenpäin kuin sulkeutua ja vaieta, kätkeä kaikki se mikä on omaa. Oli häpeä olla saamelainen, noidaksi uskottu, kirkonkin kavahtama, joten vaikenemisen ja kätkemisen kulttuuri muuttui suvun käytännöksi.

Njannan jälkeen menneen hävittäminen kohdistui myös konkreettisiin asioihin, kuten vanhojen perintöhuonekalujen polttopuiksi hakkaamiseen. Marien merkitys suvulleen jää jälkipolvien arvioitavaksi. Ehkä hän onnistuu murtamaan hiljaisuuden ja nostamaan saamelaisuuden sille kuuluvaan arvoonsa. Joka tapauksessa hän löytää lopulta omat juurensa ja sen kautta identiteettinsä.

Neljän tuulen tiellä räpätään

Lapinkylä pakottaa etelän ihmisen tarkistamaan oman suhtautumisensa saamelaisuuteen, joka vanhemmalla polvella saattaa pohjautua Yrjö Kokon Neljän tuulen tiehen ja vastaaviin valokuvateoksiin. Wennström korostaa kulttuurien epäsuhtaa ja tekee sen välillä jopa sormella osoitellen.

Njannan kotiseudulle turisteja valokuvauskierrokselle tuova etelän pappi valistaessaan avoimesti turisteja saamelaisen elämäntavan ’lapsenomaisuudesta ja alkeellisuudesta’ saa hirtehisyydessään Yrjö Kokonkin kauniin valokuvateoksen näyttäytymään toisesta näkökulmasta. Uudisasukkaiksi saamelaisten maille vaeltavalla suomalaisella valtaväestöllä on erilaiset tavat viljellä maata ja hoitaa karjaa, kaikki muukin virkailijakunnasta, moraalikäsityksistä, papistosta ja uskonnosta alkaen, uhkaa alkuperäisväestön identiteettiä.

Suomessa sotien jälkeen syntynyt yhtenäisen valtion ajatus, jossa lapset koulutettiin suomalaisiksi ja saamen kielikin oli häviämässä, ei onneksi toteutunut. Lapin löytäminen vapaa-ajankohteena ja Joulupukin maana ei ole vuosikymmenten kuluessa tehnyt saamelaisuutta juuri tunnetummaksi. Eniten asiaan on lopulta vaikuttanut taide. Kirjallisuus, kuvataide ja musiikki ovat nostaneet saamelaisuuden yleiseen tietoisuuteen – maailmanmusiikki toimi päänavaajana ja nyt saameksi jo räpätään.

Hiljainen ja kieletön

Wennströmin sukutarina on juuri nyt ajankohtainen ja peilannee moneen muuhunkin vähemmistöön kuuluvien tuntoja. Kirjan ansiona on sen sinnikkyys ja vimmainen halu pakottaa esiin historiaa, joka on liian pitkään ollut hiljaista, vailla sanoja, veren perintöön ja tuntoihin pohjautuvaa.

Sukutarinaan on liitetty sukupuu, joka onkin lukijalle välttämätön apuneuvo sukulaisuussuhteiden hahmottamiseen kerronnan risteillessä ajasta ja henkilöstä toiseen Tarina avautuu tästä huolimatta vaikeasti. Samoin kuin kirjailijan on ollut pakko sukunsa tarinaa selvittäessään kiivetä ja kiertää esteitä, palata takaisin ja jatkaa toisia polkuja, on lukijankin sijoitettava itsensä yhä uudelleen sukupuun eteen pysyäkseen kartalla.

Lapinkylän kieli on huolellista ja tarkkaa, siitä alkaen, että kirjaan sisältyy saamenkielisten ilmausten sanasto. Wennströmin teos raottaa saamelaisuutta juuri sen verran, että syntyy voimakas halu perehtyä outona pysyneen vähemmistön suljettuun elinpiiriin – ’intiaaneihin keskuudessamme’. Koulussahan heistä, Pohjoismaiden kansalaisista, ei paljoa puhuttu. Saamelaisten historia ei todellakaan ole kunniaksi suomalaiselle tai pohjoismaiselle valtaväestölle.