Kalliolla

Annika Brusilan esikoisteos Kalliolla ei ole kivaa eikä kaunista luettavaa. Se kertoo rumista ja sopimattomista asioista, jotka koskettavat liian monia. Ikääntyvien vanhempien alkoholismi ei ole helppo aihe, eikä Brusila ole valinnut tarinaansa itsestään selvintä käsittelytapaa. Teoksen lukeminen on kuin istuisi iltaa verbaalisesti nopean, suorasukaisia kärjistyksiä tekevän, kiroilulla juttujaan höystävän vanhan kaverin kanssa. Hatutuksen lämmössä on joskus virkistävää. Tarinan ehdoton voima on sen päähenkilön Violan mustassa huumorissa, joka valaisee karun maaston vinoilla säteillään.

Asiat kerrotaan siten kuin ihmiset ne ajattelevat eikä niin kuin on tapana sanoa.

Violan perhehelvetti peilautuu vahvasti tämän päivän elämänmenoa muokkaavaa lifestyle-kuvastoa vasten muodostuen sille äänekkääksi vastahuutomerkiksi. Asiat kerrotaan siten kuin ihmiset ne ajattelevat eikä niin kuin on tapana sanoa. Myös monille tuttu todellinen työelämä, se joka löytyy innovaatioita hehkuttavien artikkeleiden ja työhyvinvointipuheiden takaa saa osansa koruttomasta kertomasta.

Ydinperheen onnela

Pahin on kuitenkin perhe. Violan vanhemmista tulee helposti mieleen karikatyyrit, liioitellut pilapiirrokset, jollaisia ei ole olemassakaan. Mutta totta kai on. Tässäkin asiassa vastakkaisuus lisää tehoa. Paremman väen tapakulttuurin ja turhamaisuuden keskellä perheen sairaus piirtyy irvikuvamaisena elämänvalheena, joka imaisee kaikki mukaan mustaan kierteeseen.

Välittäminen on viinan vääristämässä maailmassa muuttunut naputukseksi siitä tästä ja tuosta asiasta. Violan vanhemmat keskittyvät kätkemään luurankojaan syvemmälle kaappiin kritisoimalla kaikkea, mihin on vain mahdollista tarttua ja huutelemalla vaatimuksia elämänhallintansa murenevilta raunioilta. Vaatimuksia, joihin Viola yrittää vastata, kunnes ryhtyy kysymään.

Violan kallio

Niin kuin aina kun puhutaan virtahevosta olohuoneessa, alkaa sisäisen kompassin neula pyöriä suuntaa löytämättä. Missä se vika oikeastaan on? Tai kenessä? Viola alkaa kaivata alleen kalliota, totuutta, joka ei vaihdu ja karkaa tavoittamattomiin. Kärkevä satiiri kätkee alleen riipaisevan surun. Viola löytääkin itsensä reunalta, missä huomaa, että elämä on kääntynyt selviytymiseksi, kuin ”jatkuvaksi märkivän haavan nuolemiseksi”. Sellaiseksi, missä ilkeys ei enää itketä vaan ystävällisyys.

Jostain syystä Viola on säilynyt kaiken keskellä toisenlaisena. Hän muistaa lapsuudestaan hetken, jolloin valaistui seuratessaan leikkikaverinsa toimintaa: ”…maailmassa on siis tyyppejä, jotka ovat kiinnostuneita vain ja ainoastaan itsestään.” Nyt hän näkee, miten heistä on kasvanut isiä, äitejä ja pomoja. Miksi juuri hänestä on tullut perheen palvelija, havaitsija, mutta myös se, joka katkaisee kierteen? Viola edustaa selviytyjää, jonka voima kumpuaa herkkyydestä. Tunnemyrskyjen keskeltä on mahdollista nähdä selkeästi.

Teos on kovaääninen, kiivas ja polveileva, hauska ja itkettävä.

Tarina etenee kuin elämä, yksi askel eteen, kaksi taaksepäin ja siihen vielä sivuaskeleet päälle. Brusila jää liiankin kanssa toistelemaan ja kuvaamaan henkilöidensä burleskia meininkiä juonen kustannuksella ja lukukokemus muuttuu välillä kysyväksi odottamiseksi. Teos on kovaääninen, kiivas ja polveileva, hauska ja itkettävä, sitten tummeneva, pahimman äärelle pysähtyvä ennen uuteen uomaan suuntaamista. Vapauteen kuljetaan joskus julmia ja odottamattomia reittejä.

Härmän Bridget

Kalliolla sopii vertaistukilukemiseksi kaikille niille, jotka elävät itseensä kiertyneiden, nautintoaineista ammentavien lähiomaisten luomassa perheseoksessa tai vaikeasti tunnistettavaa väkivaltaa harjoittavassa työpaikassa. Eli varovaisen arvion mukaan isolle osalle suomalaisia. Myös ajankohtainen ja paljon käsitelty narsismi saa teoksessa yhden uuden ja yksilöllisen versioinnin asiaa kuitenkaan alleviivaamatta.

Jos Violan ajattelee eräänlaiseksi härmän Bridget Jonesiksi, niin seuraavassa kirjassa hänen hirtehisen kyyneleinen taistelunsa jatkunee keskellä avioeroa ja lupaavasti alkavaa yrittäjyyttä. Sitä odotellessa.