Kirjastoautotoiminnan 50 vuotta: Turun ykkösestä Konstaan

Kirjastoautojärjestelmä täydentää muuta kirjastotoimintaa ihailtavasti. Sille on paikkansa niin syrjäseuduilla kuin lähiöiden uumenissakin. Kirjastoautojen käyttäjäkunta löytyy etenkin lapsista ja vanhuksista. Heille kun parinkin kilometrin matka voi tuottaa hankaluuksia.

Muistan itsekin käyttäneeni kirjastoautoa lapsena toisinaan, vaikka sivukirjasto löytyi Jyväskylässä kohtalaisen läheltä. Jotain taianomaista ajoneuvon ja kirjojen yhdistelmässä oli – ja on vieläkin. Käyn viisivuotiaan tyttäreni kanssa välillä kirjastoautossa, koska hänkin, 2000-luvun lapsi, pitää sitä jännittävänä.

Thomas Brady esitteli liikkuvan kirjaston idean jo vuonna 1679. Varsinaisia kokeiluja tehtiin Isossa-Britanniassa vasta parisataa vuotta myöhemmin. Yhdysvalloissa Mary Lemist Titcomb (1857–1932) perusti ensimmäinen kirjastoauton vuonna 1905.

Suomeen niin sanotun Public Library Movementin innoittamat kokeilut virisivät melko hitaasti. Ensimmäinen liikkuva kirjasto toimi Helsingin maalaiskunnassa vuosina 1913–14. Eduskunnassa tehtiin vuonna 1947 esitys kirjastoautojen kokeilemisesta, ja toimintaa alkoi syntyä muutamiin kaupunkeihin.

Intohimo näkyy pikkutarkkuutena.

Viimeistään 1960-luvulla alkoi kehitys kohti hyvinvointiyhteiskuntaa, jossa myös kulttuuri- ja koulutuspalvelujen alettiin katsoa kuuluvan peruspalveluihin. 1950-luvulla käynnistynyt voimakas elinkeinorakenteen muutos ja väestön muuttoliike lisäsivät kirjastoautojen tarvetta. Uuden kirjastolain (1961) ja sitä seuranneen kirjastoasetuksen (1962) myötä alkoi tulla varsinaisesti kirjastoautoiksi rakennettuja ajoneuvoja, ja toiminta laajeni nopeasti.

Parhaimmillaan kirjastoautoja on ollut 234 kappaletta, tällä hetkellä liikutaan vajaan 200 toiminnassa olevan ajoneuvon paikkeilla.

Tarkkoja tietoja

Tietoteoksen Kirjastoautotoiminnan 50 vuotta: Turun ykkösestä Konstaan kirjoittanut Antero Kyöstiö työskenteli itse vuosikymmeniä kirjastoautossa ja ryhtyi joitakin vuosia sitten kirjaamaan toiminnan historiaa ja omia muistojaan yksien kansien väliin. Kirjastoautoaate on hänelle oikein sydämen asia:

”Tämän kirjoittaja valmistui kirjastonhoitajaksi vuonna 1965. Seuraavan vuoden syksyllä tein kolmen kuukauden mittaisen kirjastonhoitajan äitiyslomansijaisuuden Tampereen kaupunginkirjaston uudessa kirjastoautossa. Sain kirjastoautotartunnan.”

Parhaimmillaan Kirjastoautotoiminnan 50 vuotta: Turun ykkösestä Konstaan onkin, kun Kyöstiö on innostuneimmillaan. Intohimo näkyy pikkutarkkuutena.

Kyöstiö on paneutunut jopa kirjastoautojen tekniseen historiaan ja tarkasti paneutuukin. Esimerkiksi ”Kirjastoauto autona” -luvussa hän kirjoittaa yksistään kirjastoautojen koreista ja niiden valmistajista 16 sivun verran. Hetkittäin teksti onkin jopa liian perusteellista. Aiheen tiukempi rajaaminen ja kirjailijoille tuttu omien rakkaiden lahtaaminen olisi ollut tarpeen.

Kyöstiö selostaa myös liian tarkasti kirjastonhoitajille tekemäänsä kyselyä. Materiaali on varmasti rikastanut kirjoittajan näkemyksiä aiheesta, mutta nyt sen käyttäminen tekstin lomassa rikkoo kirjan rakennetta. Ehkä materiaalia olisi voinut siirtää lopun liitteisiin enemmänkin.