Hyvän voitto

Suomessa on ilmestynyt viime vuosina useita kiinnostavia kirjankustannusalan konkareiden muistelmia ja elämäkertateoksia. Niissä kuvatut – useimmiten onnistuneet – liiketoimet, esimerkiksi suurten kirjailijanimien nappaamisessa omaan taloon, tulevat elävästi mieleen Antero Viinikaisen uutuusromaania lukiessa.

Hyvän voitto on sekä Viinikaisen veijariromaanin nimi että sen minäkertojan elämää ja jopa kuolemaakin suuremmaksi kasvavan kirjaprojektin nimi. Kertojan appiukko Sakari Tuominen oli perinyt johtavan asemansa Kirjatalossa omalta apeltaan ja ehtinyt jo aloittaa muistelmiensa laatimisen ennen kuolemaansa. Mutta kirjoilla on kohtalonsa. Hyvän voitto osoittautuu erittäin kohtalokkaaksi. Sille ei kaksikaan jo haamuksi muuttunutta kirjoittajaa riitä, vaan tarvitaan kolmas, ennen kuin päästään alkuluvun tilanteeseen, kohtaamispaikkahaastatteluun Akateemisessa Kirjakaupassa.

Viinikainen on aiemmissakin romaaneissaan leikitellyt niin tosilla kuin keksityilläkin identiteeteillä ja venyttänyt faktan ja fiktion rajaa – jo vuosia ennen nykyistä lähes vitsaukseksi asti yleistynyttä faktiotrendiä. Viinikaisen etuna on hyvä kirjallisuuden perinteen tuntemus. Hyvän voitossa on lukijan iloksi älykkäitä heittoja ja ironisia kommentteja sekä historiaan että teoriaan.

”Kirjallisismi, eli käsitys että elämä jäljittelee kirjallisuutta ja ihmiset romaanihenkilöitä – ja yleensä varsin kehnosti – on kuolemanvakava tauti johon sairastunut menettää otteensa todelliseen elämään.”

Kuvitteellisen Kirjatalon menneisyys kytkeytyy oivaltavasti 1900-luvun historiaan. Perustaja Ukko-Bumstein oli juutalainen mutta pystyi luovimaan 1930-luvun pahimmissakin aallokoissa ja kääntämään talon nousuun sodanjälkeisten uusien suhdanteiden myötä. Sakari keplottelee puolestaan firmaan hämäräperäisin keinoin. Hän loistaa sananmukaisesti lainavaloa julkaisemalla kääntämiään englantilaisia kirjallisuusesseitä ominaan. 1950-luvun uuden anglosaksisen suuntauksen ja modernismi-innostuksen vallassa kukaan ei plagiaatteja huomaa – aina terävää Jörn Donneria lukuun ottamatta.

Romaanin kertoja taas sotkeutuu hämäriin juoniin päästäkseen tavoitteisiinsa, ennen kaikkea kirjan julkaisuun. Tekisikö sen vuoksi jopa murhan? Viinikaisen ratkaisu on paljon kirjallisempi. Hän tarvitsee apuun Kirjailijaliittoa ja Sherlock Holmesia. Kieltämättä kuviot menevät varsin sekaisiksi. Alkulukukin aukeaa uudella tavalla siihen palatessa kirjan jo kertaalleen luettuaan.

Viinikaisen romaanista on vaikea esittää yhtä tulkintaa. Hän rakentaa moniulotteisen maailman, jossa mielikuvitus saa mellastaa vapaasti. Kaikki on samastumisten kehää. Kokonaisuus näyttää aina erilaiselta riippuen siitä, millä kohtaa pysähtyy ja yrittää tarkastella sitä. Viinikainen sirottelee tekstiin jopa vihjeitä lukijan rohkaisemiseksi:

”Induktiivinen päättely eli kokonaiskuvan rakentaminen varmennetuista yksityiskohdista vaatii keskimääräistä enemmän huomiokykyä, älyä ja kärsivällisyyttä. Myyvempää on lähteä mieluisesta lopputuloksesta ja vääntää tosiseikat sen mukaisiksi. Niin tehdään menestystarinoita.”

Menestyskirja tai ei – joka tapauksessa Viinikaisen Hyvän voitto arvostaa lukijan paneutumista romaaniin sekä mielikuvituksen että älyn voimalla. Toki tarinassa on runsaasti myös huumoria ja herkullista tilannekomiikkaa.