Unien unia (Sogni di Sogni)

Antonio Tabucchi (s. 1943) ehdottaa Unien unissa omaperäistä lähestymistapaa historiallisten kuuluisuuksien persoonallisuuksiin. Hän valottaa heidän saavutuksiaan, niiden taustoja ja motiiviperustaa unien kautta. Lyhyissä kertomuksissa Tabucchi käyttää mielikuvitustaan ja kuvittelee unia kahdellekymmenelle historiaa muovanneelle suurmiehelle. Naisia ei mukaan mahdu.

Lyhyet tarinat kutkuttavat mieltä ja liittyvät unennäkijän tieteellisen tai taiteellisen elämäntyön kulminaatiopisteisiin. Hivenen surrealistiset ja huomattavan mystiset kertomukset eivät
noudata arkimaailman lainalaisuuksia. Unissa esiintyy hirviöitä ja luonnonoikkuja, tapahtuu kafkamaisia muodonmuutoksia ja juonikulkujen omalakisia mutkia. Historiallista kronologiaa noudattaen suurmiehet esitellään alle satasivuisen unikuvakokoelman loppuosassa.

Alkuhuomautuksessa puolestaan kirjailija valottaa teoksensa lähtökohtia. Häntä on aina kiinnostanut tietää, millaisia unia hänen ihailemansa taitelijat näkevät. Valitettavasti harva jättää jälkeensä muistiinpanoja yöllisistä vaelluksistaan. Luovana taiteilijana Tabucchi on ottanut itselleen vapauden täydentää mielikuvaansa taiteellisista mestarismiehistä kuvittelemalla heidän unensa.

Alun huomautus on tulkittavissa myös lukuohjeeksi. Tabucchi on tietoinen siitä, että hänen kertomuksensa ovat ”vain heiveröisiä oletuksia, kalpeita illuusioita, epävarmoja kurkotuksia tyhjään”. Silti hän ehdottaa: ”Tulkoot ne luetuiksi sellaisina ja olkoot henkilöideni sielut, jotka nyt uneksivat Tuolla Puolella, vähäiselle jälkimaailman edustajalle armollisia.”

Antonio Tabucchi on italialainen kirjailija, kirjallisuudentutkija ja kääntäjä. Hän on erityisen perehtynyt portugalilaiseen kirjallisuuteen ja kääntänyt esimerkiksi Fernando Pessoan teoksia. Tabucchin omasta tuotannosta neljä on ilmestynyt Tammen Keltaisessa kirjastossa: Pieniä yhdentekeviä väärinkäsityksiä (1989), Taivaanranta (1995), Kertoo Pereira (1996) ja Damasceno Monteiron katkaistu pää (1999). Like puolestaan on kustantanut kaksi Tabucchin romaania: Requieimin (suom. 1995) ja Italialaisen yösoiton (suom. 2000). Tabucchin kirjalliselle tuotannolle on tyypillistä näkökulmien vaihtelut ja pienimuotoisten kertomusten vahva tunnelma.

Ilottelua mielikuvituksen aarteilla

Tabucchin rajoja rikkova, värikkään kuvallinen ilmaisu luontuu oivallisesti kuvaamaan unia. Niissähän eivät ole voimassa arkimaailman lainalaisuudet, vaan kirjailija saa värittää kuviaan rajojen ylikin – ja aivan niillä väreillä kuin sielu sanelee. Vuonna 1992 italiaksi ilmestynyt Sogni di Sogni hyödyntää tätä taiteellista vapautta täysimääräisesti.

Unista on sitten Freudin ja Jungin aikojen kirjoitettu niin monta hyllymetrillistä, ettei viattominkaan lukija voi enää uskoa kuuluisaa Freudin lausahdusta lainaten sikaria edes joskus vain sikariksi tai unta vain uneksi. Helposti ryhdymme leikkimään nojatuolipsykologia ja etsimään salattuja merkityksiä romaanien ja novellien unikuvauksista. Meidäthän on jo lukion kirjallisuustunneilla ehdollistettu metsästämään kolmikantaista minuutta unesta kuin unesta.

Tabucchi on siksi kiperän haasteen edessä kuvatessaan historiallisten suurmiesten fiktiivisiä unia. Lukija esittää oitis kysymyksen, mitä tarkoitusta nämä unet palvelevat. Hetken vielä pohdittuaan hän haluaa tietää, kenen tajunnan tasoja tässä nyt lopulta luodataan – historiallisten vaikuttajien vai Tabucchin itsensä. Kenestä Tabucchi oikeasti kirjoittaa? Aivan ilmeisesti hän tulkitsee kohteitaan oman viitekehyksensä kautta. Näin hän tulee paljastaneeksi omasta piilotajunnastaan vähintään yhtä paljon kuin kuvaamistaan hahmoista. Olisikin ollut mielenkiintoista siunatuksi lopuksi lukea Tabucchin oma uni.

Freudilainen tutkija joutuu pettymään, jos kuvittelee löytävänsä johdonmukaisia ja loogisia symboleita selittämään historiallisten mahtimiesten fiktiivisiä unia. Enemminkin vaikutelmaksi jää, että Tabucchi aivan yksinkertaisesti ilottelee mielikuvituksensa runsaiden aarteiden äärellä. Hänestä on kai mukavaa miettiä, kuinka arkkitehti ja ensimmäinen lentäjä Daidalos kehittelee
unessaan siipiä ja niihin soveltuvaa vahaa. Lentämisen ajatus on syntynyt halusta paeta vankilamaisesta palatsista. Auttamalla itseään Daidalos voi Tabucchin kertomuksessa auttaa myös toista onnetonta.

Unien unia on kepeälukuinen kirja, jonka näennäinen helppous antaa tilaa myös lukijan lentoyrityksille. Oikeastaan tuntuu helpottavalta, että tätä teosta lukiessa ei tarvitse kahlata Freudin ansojentäyteisessä ryteikössä. Tabucchi kyllä puhuttelee ilmeisesti myös alitajuntaa, koska oivalluksia ja rinnastuksia syntyy. Niiden perustelu ja sanoiksi pukeminen ei kuitenkaan antaudu taistelutta freudilaiseen pakkopaitaan.

Unennäkijöiden valiojoukot

Tabuccin henkilögalleria on mielenkiintoinen. Naisten unimaailmaan hän ei ole katsonut tarpeelliseksi uppoutua. Miehenpuolten karsintarajan hän on paaluttanut tieteellisten ja taiteellisten ansioiden mukaan. Tabucchin ansioksi on luettava, että hän on jättänyt myös sotaherrat ja poliittiset eläimet rannalle ruikuttamaan.

Valiojoukkoihin on pestattu Daidaloksen lisäksi esimerkiksi Publius Ovidius Naso (runoilija ja hovimies) ja Lucius Apuleius (kirjailija ja taikuri). Tabucchi kokee ilmeisen tärkeäksi lisätä unennäkijöiden taiteellisia ja tieteellisiä ansioita pönkittämään myös itse kyhäämiään lisämääreitä. Nehän antavat herkullista lisäväriä heidän virallisiin muotokuviinsa. Näin vaikkapa Cecco Angiolieri (runoilija ja herjaaja) ei enää näyttäydykään liukaskielisenä runoniekkana vaan myös törkyturpansa johdosta sieluntuskissa kärvistelevänä ihmispolona. Unessaan hän häpäisee kirkkorauhaa ja Madonnaa mutta maksaa pyhäinhäväistyksestä kalliin hinnan. Madonna muuttaa hänet kissaksi, jonka kapakan hulttiot polttavat soihtuna.

Menestyksen kääntöpuolena on aina yksityisen ihmisen epäily omasta kutsumuksestaan ja syyllisyys uhrauksista, joita sen jalkojen eteen on kannettu. Lukija voi vain kuvitella, kuinka epätoivoisesti sängyissään ovat pyöriskelleet Francois Villon (runoilija ja rikollinen), Francois Rabelais (kirjailija ja lopettanut munkki), Caravaccio eli Michelangelo Merisi (taidemaalari ja äkkipikainen mies) ja Francisco Goya y Lucientes (taidemaalari ja näkyjennäkijä). Päiväihminen hyörii touhuissaan ja vakuuttaa asiansa oikeutuksesta niin itsensä kuin toisetkin. Öisellä sudenhetkellä asioiden mittasuhteet muuttuvat, epäilykset heräävät ja alitajunta alkaa esittää ikäviä kysymyksiä.

Epäilysten merellä velloo myös Samuel Taylor Coleridgen (runoilija ja oopiumin orja) taiteellinen laiva. Oopiumihoureissaan runoilija kuvittelee taistelevansa tutkainta vastaan. Hän ampuu albatrossin nälkiintyneille merimiehille ravinnoksi mutta huomaakin, että sen verestä syntyy merikäärme. Käärmeestä puolestaan muotoutuu hullu nainen, joka houkuttelee Coleridgen uhkapeliin laivan kohtalosta. Taiteilija on monesti puun ja kuoren välissä. Kaikki ratkaisut näyttävät johtavan joko kehnoihin kompromisseihin tai surman suuhun.

Tabucchi kuvaa taiteilijoiden jaakobinpainia niin elävästi, että sen täytyy olla itse koettua. Luovuuden ja arjen vaatimusten ristiriita näyttäytyy unissa konkreettisina esteinä tai maantieteellisinä muodostelmina. Giacomo Leopardi (runoilija ja kuuhullu) matkustaa kuuhun, Carlo Collodi (kirjailija ja teatterisensori) uppoaa valaan vatsaan, Robert Louis Stevenson (kirjailija ja matkailija) kiipeää purjeveneeseen, Arthur Rimbaud (kirjailija ja maankiertäjä) ylittää vuoriston, Anton Tsehov (kirjailija ja lääkäri) päätyy Sahalinin saarelle, ja Achille-Claude Debussy (muusikko ja kaunosielu) rantautuu valkohiekalle. Jopa pariisilaisessa ilotalossa voi uneksia kirsikkapuiden katveesta, kuten Henri de Toulouse-Lautrec (taidemaalari ja onneton mies). Fernando Pessoa (runoilija ja teeskentelijä) puolestaan haaveilee pienessä vuokrahuoneessaan Etelä-Afrikan luonnosta.

Tabucchi arvostaa kaikkia unennäkijöitään, vaikka ei malta olla tuikkimatta heitä kritiikin neulalla. Ankarimmin hän kommentoi aatteellisia ja poliittisia runoilijoita. Erityisesti Vladimir Majakovski (runoilija ja vallankumouksellinen) joutuu hänen hampaisiinsa, mutta osansa saa myös Federico Garcia Lorca (runoilija ja fasismin vastustaja). Kauniiksi lopuksi analyytikon sohvalle päätyy myös Sigmund Freud (muiden unien tulkitsija). Pitkän aikajanan lisäksi taiteilijat ja tieteilijät edustavat eri kulttuureja ja kansallisuuksia.

Tabucci onnistuu unissa kuvaamaan historiaan puumerkkinsä painaneiden suurmiesten merkkiteoksiin liittyviä aspekteja, mutta samalla hän myös kussakin kertomuksessa paljastaa heidän akilleen kantapäänsä, inhimilliset heikkoutensa, pelkonsa ja unelmansa. Unissaan myös suurmies on hauras ja haavoittuva, aidosti oma itsensä. Unien kautta tätä inhimillisyyttä on myös luontevaa kuvata, koska lukija voi helposti samaistua yöllisten matkojen estottomuuteen ja pidäkkeettömyyteen. Inhimillisten piirteiden kautta Tabucchi kasvattaa lihaa mestarismiesten gloriarankojen päälle. Tuloksena on koskettava ja mielenkiintoinen kertomuskokoelma, jota ei liika ryppyotsaisuus rasita.

Menetyksen varjot

Unien unia ammentaa myös siitä ihmisyyden sammiosta, jonka lukija tunnistaa itsessään. Kukapa meistä ei tuntisi toisinaan häpeää? Siksi onkin helppo sääliä Publius Ovidius Nasoa, Rooman keisarin kultakurkkua ja runonlausujaa, joka muuttuukin jättiläismäiseksi perhoseksi ennen juhlarunoaan. Tympääntynyt ja elämään väsynyt keisari ei vaivaudu venyttämään pinnaansa, kun älykkään kepeiden säkeiden sijasta kuuleekin hyttysen kimeää ininää.

Epäonnisten tuhounien lisäksi saatamme nähdä myös sankarillisia unia. Näissä merkeissä myös Lucius Apuleius pelastaa rakkaan ystävänsä noitanaisen kynsistä. Himokas narttu on taikonut Lucius-ystävän aasiksi, johon päättää yhtyä maksavan yleisön edessä. Apuleius ei kuitenkaan jähmety irvokkaan näytelmän edessä vaan tunnistaa ystävänsä ja lausuu oikeat taikasanat noidan tuhoksi. Homososiaalinen yhteys miesten välillä vahvistuu, ja Apuleius kokee humanistisilta tutkimusaloilta nykyään niin tutun voimaantumiskokemuksen.

Tabucchin kertomuksissa suurmiehet joutuvat menestyksensä hetkissä kokemaan myös niiden varjot. Francois Villon kohtaa unimaailmassa hirtetyn veljensä ja tuntee syyllisyydensekaista katumusta. Francois Rabelais on luopunut munkinelämästä mutta noudattaa silti tiukkaa dieettiä. Öisillä retkillään hän kuitenkin mässäilee mahan täydeltä Pantagruel-pullukan kanssa. Caravaggio puolestaan on tehnyt elämänsä aikana synkkiä tekosyntejä, mutta silti Kristus vaatii häntä
maalaamaan uskovaista sydäntä edellyttävän taulun. Kauheimmin kohtalo ehkä kuitenkin kouraisee Francisco Goya y Lucientesia, joka joutuu kohtaamaan omat kasvonsa.

Antonio Tabucchin kertomuskokoelma kestää monta lukukertaa. Se ei selitä puhki agendaansa, jota ei ehkä edes ole. Silti lukijan reppuun jää saalista enemmän kuin monen monisanaisemman teoksen jäljiltä.