Juuret rikkovat haudat

Antti Huntuksen (s.1978) esikoisrunokokoelma vie lakeuksille. Neljään osastoon lohkotussa kokoelmassa lähestytään pohjalaisia pihapiirejä ikään kuin maailmalta kotikonnuille palanneen vinkkelistä. Tarkastelukulma on surumielisen romanttinen: ”hiihtokisojen jäljiltä / ruskistuneita runsukasoja / tuulen tulehduttamia mäntyjä /kettutarhan hinkuva nuotti / haulikko tanhuan päästä”.

Huntuksen runoissa voi aistia tyhjentyvät maalaiskylät, Suomen suven ja nurkkakuntaisen kyräilyn mutta myös kanssaihmisistä välittämisen. Monessa runossa kuvataan vanhuksia, mikä ei nyky-runoudessa ole kovinkaan tavallista. Vanhapiika kiikkuu keinussa ja tilkuttaa taivasta. On myös runoja isästä ja lapsuusmuistoista ammentavia tuokiokuvia. Kuolema ja musiikki liikuttavat alakuloista maisemaa, jonka havainnointi saa väliin realismista poikkeaviakin sävyjä.

Kokoelman loppupuolella mukaan tulee myyttisyyttä, kansansatua. Rakastettu sulautuu luonnon elementteihin, ja jonkinlainen keijukaishahmo viuhahtelee. Näitä aineksia Huntus hyödyntää liian varovaisesti, ne jäävät varjomaisiksi.

Runoissa pohditaan myös identiteettiä, omaa ja vierasta. Vasituista historiaa, juuria, ei voi viedä, kokoelma vakuuttelee. Kaupunki häivähtää ”kivisenä uhkana”. Tulee myös selväksi, että juuret vaikuttavat eri tavoin sukupuoliin, ne ”kutittavat tyttöjen jalkapohjia / pojilta sitovat nilkat”. Hieman hahmottomaksi identiteetin ainesten pohdinta jää. Hahmottomuus vaivaa kokoelmaa yleisemminkin.

Kolmannen osion nimi ”kylässä kaikkialla” ei nouse julistusta isommaksi, sillä runoissa ei päästä kylää edemmäs. Antti Huntus määrittää silti nokkelasti ihmisen rajat maailmankylässä: ”maailmaani mahtuu kerrallaan / kylällisen verran väkeä”.

Runojen talkootelineillä

Kielellisesti kokoelma on sulava, mutta metaforien ja vertauskuvien rakennustelineet seisovat kiikkerästi. Omintakeisuutta olisin myös kaivannut lisää.

Kielenkäytössä korostuu vapaa äännetoisto. Rytmi polkee passelisti ja keinahtaa välillä kansanlaulun tapaan. Runoissa on alkusoinnun sukuisia kuvioita ja toisinaan riimiä. Huntus käyttää myös murretta, mutta aika harvassa runossa, Keski-Pohjanmaan helilaaksoseksi hän ei ole pyrkimässä. Murrerunot ovat jutunomaisia, niissä ei konstailla. Huntus kokeilee monenlaista runorakennetta, pirstalemaistakin, ei niin kovin onnistuneesti. Parasta jälkeä tulee suorasanaisella tyylillä.

Kielikuvat ovat välistä osuvia, kuten ”haavat seisovat ikuista kovennettua”. Murresanat, kuten ”tummu”, ”toppelo”, tai ”puhkio” ovat mielenkiintoisia. Tyylikeinona toistuva luonnon personointi puolestaan on aika kulunutta. Vertauskuvat, joissa abstraktia verrataan konkreettiseen, ontuvat, esimerkiksi ”arki”, joka ”on kun paperilla pyyhitty matikka”. Abstraktin ja konkreettisen yhdistäminen metaforassa harvoin täysin luonnistuu.

Parhaimmillaan Huntuksen runoissa on humoristisia oivalluksia tai aforistisia kiteytyksiä: ”vajan takana / sortumisvaaran alla / ajan kuokka / multaa muistot”. Terävin tuoreus jää silti valitettavan usein tavoittamatta, vaikka monessa runossa kärkytään yllättävää loppukiepausta.

Huntuksen sukellus pohjalaiseen mielenmaisemaan jää turhan abstraktiksi. Kokoelma ammentaa liikaa perinteisistä mielikuvista eikä varsin muuta yleistä kuvaa pohjalaisuudesta.

Ehkä Huntuksen kannattaisi pohtia tyylikeinojaan. Jatkossa kokoelman teemat olisi hyvä selkiyttää ja määrittää rakenteelle ja mielikuvamaisemalle useampia kiintopisteitä. Kunhan Huntus saa otteen työkalupakista ja rohkaistuu sukeltamaan kunnolla teemoihinsa, tuloksena voi olla vaikka millaista pauketta! Pientä kumua on jo nyt ilmassa.

Kaustislaissyntyinen, nyt Jyväskylässä asuva Antti Huntus on toiminut myös kansanmusiikkiyhtye Tallarin kappaleiden sanoittajana. Hän on tehnyt lisäksi kansanmusikaalin Vihreä haltiatar ja Konsta Jylhän elämästä kertovan käsikirjoituksen Vaiennut viulu. Kokoelman jälkisanoissa Huntus valottaa lyhyesti Kaustisen pelimannikulttuurin vaikutusta runoihinsa. Kokoelma Juuret rikkovat haudat pohjautuu XXVIII Kaustisen kamarimusiikkiviikolla esitettyyn runodramatisointiin Pohjavirta.