22 - Kertomus syömisestä
Antti Hurskainen
Siltala 2019
219s.
Tiikerikakkujen luvattu maa
Antti Hurskaisen esikoisromaani 22 – Kertomus syömisestä on kirja ruoasta, elämästä ja syömisestä. Monologiksi kirjoitettu teos kuljettaa lukijan läpi suomalaisen ruokakulttuurin ja yhden ihmisen syömishäiriön.
Hurskainen on tullut aiemmin tunnetuksi esseistinä ja esseistinen tyyli läpäisee myös esikoisromaanin. Esseissä otetaan usein esille yksi aihe, jota käsitellään läpi tekstin. Romaanissa ruoka on alusta, jonka kautta valaistaan yhteiskunnan verkostoja ja yksilön paikkaa näissä rakenteissa.
Hurskaisen tausta esseistinä näkyy myös kirjan juonettomuudessa.
Kertoja puhuu hengästyttävään tahtiin kaikesta, mikä liittyy ruokaan. Lähdetään liikkeelle Jeesuksen verestä viininä, puhutaan eläimen syömisen oikeellisuudesta ja lapsen riippuvuudesta äitiinsä. Pohditaan 2000-luvun terveysfasismia, kalorien laskemisen normalisoitumista ja miesten syömishäiriöiden näkymättömyyttä. Kuinka 22 on täydellinen painoindeksi ja sen saavuttaminen ja ylläpitäminen on kontrollin huippu, merkki onnistumisesta.
Kertoja puhuu hengästyttävään tahtiin kaikesta, mikä liittyy ruokaan.
Vahva teema on myös kertojan tausta seurakuntanuorena. Kertoja kuvaa itseään edelleen kevytkonservatiiviksi ja tarkaksi lukijaksi. Kirjan sivulta toiselle jatkuva intertekstuaalisuus tuokin mieleen tieteellisen julkaisun: teoksen minä perustelee ruokasuhdettaan itselleen jatkuvalla keskustelulla kaikesta ympärillään. Ruokaa ei kuitenkaan oteta tavattoman vakavasti, vaan kirjan sävyt ovat enemmänkin ironisia ja yhteiskuntakriittisiä.
Kertojan yksipuolinen dialogi on kuitenkin uuvuttavaa.
Niin on myös yhteiskuntamme kulttuurinen ruokatodellisuus.
Tämä kirja ei inspiroi, ei juurikaan herätä tunteita. Mutta se on tarkkaan kirjoitettu kirja, joka paljastaa kerros kerrokselta sen, kuinka kulttuurin sitoutunut ruokakäsityksemme on. Sen, kuinka kuiva kaksivärinen tiikerikakku voisi olla koko kansakunnan symboli.
se on tarkkaan kirjoitettu kirja, joka paljastaa kerros kerrokselta sen, kuinka kulttuurin sitoutunut ruokakäsityksemme on.
Tiikerikakku on sokerista ja munista vatkattu kuiva keko, mutta se on myös jokaisen suomalaisen kulttuuripiirin asukkaan tuntema kakku. Sellainen, jota tarjoillaan opettajienhuoneissa ja huoltoasemilla. Sellainen, jonka merkitys löytyy vasta, kun se laitetaan muiden ruokakulttuurin ilmiöiden rinnalle. Monologi puhuu ruoasta, mutta kysyy: mitä on nautinto? Onko eettistä syödä eläimiä? Rakastaako lapsi äitiään siksi, että on riippuvainen rintamaidosta? Miltä maistuu se tiikerikakku, jonka pappi sai juodakseen kahvin kanssa?