Joskus Kauniita ja rohkeita katsoessaan miettii omia puolivuosittaisriitojaan vaimon kanssa. Mieleen tulee, että eikö tuo olekin totuus? Enkö ole esittäessäni osaani tuossa rituaalissa, kakoessani läpeensä kliseisiä lauseita tönköllä ajoituksella ja liian kovalla ja karhealla äänellä maailmankirjallisuuden hahmoista lähimpänä Ridgeä? Antti Karumon esikoisromaani Haaveena unelma herättää näitä ajatuksia. Siis ikuisuuskysymys: Onko latteudelle uskollisempaa kuvata sitä syvällisesti vai latteasti, vai voiko kirjoittaa syvällisesti latteasti?

Nimi on loistava. Haaveena unelma tiivistää nerokkaasti romaanissa jylläävän tautologisen fraasivyöryn. Antti Karumo (s. 1962) on meritoitunut mm. Kotikadun ja Rakkaudella Maire -elokuvan käsikirjoittajana. Tämän voi arvailla näkyvän sekä hyvässä että pahassa.

Karumo hallitsee arkisen tyhjää käyvän dialogin uskottavan rakentamisen, ja on siinä riemastuttavan tarkka. Muuten vaikuttaa välillä, että Karumo kirjoittaa ohjeita Kotikadun ohjaajalle. Romaanissa on sellaisia lauseita kuin ”Paananen nojaa bemariinsa vasten”. Kertojan kielessä on monenlaista löysää, ja Karumo haparoi epäsuoran kerronnan kanssa. WSOY voisi palkata erityisiä henkilöitä, joiden tehtävänä olisi lukea käsikirjoitukset ennen niiden julkaisemista kirjoina.

Huippujääkiekkoilija palaa kesäksi kotiin voitettuaan Stanley Cupin. Uraa uhkaa sökö ranne ja ammattilaisurheilun bisnespahisten juonittelut. Vanhempien avioliitto on karilla, ja raha ja kunnianhimo ovat nakertaneet loput perhekulissin perusteista. Miljonääripoika ratkoo perheensä asiat rahoillaan kysymättä mielipiteitä tai antamatta heille tilaisuutta ratkoa asiansa itse. Tämä käy isän kunnialle. Valmentaja-isä ei osaa hellittää auktoriteetistaan. Tämä käy pojan kunnialle. Kulissi alkaa sortua. Tämä käy äidin kunnialle. On kuitenkin voittajan kotiinpaluun hetki, jonka on määrä saada elämänsä sille uhrannut perhe saamaan palkintonsa, kimaltamaan koko virheettömässä loistossaan.

Mitäpä asetelma olisi ilman epäonnistuja-veljeä ja sivujuonen idoliaan ihailevaa pientä poikaa, joka edustaa perheen kadottamaa uskoa ihanteisiin? Väistämättömät tapahtuvat, kaikki ymmärtävät jotain ja lopussa on uusi alku.

Toisin sanoen tusinahollywoodperhedraaman käsikirjoitus monia kiinnostavaan jääkiekkomaailmaan sijoitettuna. Kirjan luulisi löytävän ostajia jäähallien katsomoista.

Ei vain yhdentekevä

Haaveena unelma ei kuitenkaan ole yhdentekevä kirja, ei ainakaan pelkästään. Vaikka sen hahmot ovatkin pahvisia, niin se diagnostisoi kiinnostavasti sen, kuinka pahvisella tavalla he ymmärtävät itsensä. Heidän päänsä ovat täynnä ulkoa omaksuttuja vivahteettomia malleja ja fraaseja, joiden mukaan he ajattelevat, käyttäytyvät ja tuntevat. Heidän sisäiset monologinsa ovat surullista autiona seilaavien lainattujen päälauseiden töksähtelyä, joka enemmän vieraannuttaa kuin lähentää heitä itseensä. Onnellisen lopun villasukanlämpökin tuntuu haihtuvan onnen kokemisen lamaantuneeseen kaavamaisuuteen.

Tämän esiintuomisessa epäsuora kerronta on haparoimisesta huolimatta hyvin toimiva ratkaisu. Myös kertojan ”oma” ääni tukee ovelasti tätä autiuden kuvausta. Se on samalla tavalla tökkivää ja jumittavaa, korostetusti lifestyle-sitaattien kautta maaliin osumatonta. Kömpelötkin ratkaisut toimivat. Karumo esimerkiksi välttää hän-pronominia ja toistaa loputtomiin kuvatun henkilön nimeä, mikä tehostaa vaikutelmaa siitä autistisesta kuoreensa takertumisesta, joka romaanissa vallitsee.

Marxilaisen kirjallisuusteorian suuri klassikko György Lukács tuomitsi naturalismin ja modernismin suunnilleen sillä perusteella, että pirstaloituneisuudessaan ne kyllä antavat oikean kuvan maailman pirstaloituneisuudesta, mutta niiden pitäisi pystyä enempään, kokonaisempaan hahmotukseen. Ehkä Lukácsin syytös koskee muutettavat muuttaen myös Karumoa, ehkäpä hänkään ei pysty ylittämään kuvattua latteutta kuvauksessaan. Ehkä lattea voi opettaa meille jotain, kuten Ridgekin.

Jaa artikkeli: