Vihan ja katkeruuden esseet

Kun kirjojen meressä kahlatessa törmää erinomaiseen teokseen – mitä tapahtuu harvoin –, on syytä valpastua. Mikä tekee tästä kirjasta erinomaisen? Usein kysymys on sama kuin: ”mikä tekee kirjasta erilaisen kuin suurin osa muista saman lajityypin teksteistä?”

Kääntäjä Antti Nylénin Vihan ja katkeruuden esseet kokoaa yhteen Nylénin eri lehdissä ilmestyneitä mutta uusiksi kirjoitettuja esseitä. Mukana on myös muutama ennen julkaisematon teksti. Aiheet liitelevät veganismin ja kirjallisuuden kautta Morrisseyhin ja dandyistisiin solmiopohdintoihin. Nylén on Suomen, ellei maapallon ainoa katolinen anarkovegaanidandy. Hän on myös feministi, kuten jokainen itseään kunnioittava mies tietysti on.

Teoksen nimen mukaiset viha ja katkeruus kohdistuvat ennen kaikkea lihateollisuuteen ja vallitsevaan maskuliinisuuteen. Kuten viime vuosikymmenten kulttuurikritiikissä on ollut tapana, lopulta raivo suuntautuu koko modernia maailmaa eli vuoden 1789 perintöä vastaan. Tämän perinnön ansiosta tosin Nylénilläkin on mahdollisuus saada ajatuksensa julki ilman inkvisition ja sensuurin pelkoa, mutta ei mennä nyt siihen.

Tappomielellä

Vihan ja katkeruuden esseet vilisee hätkähdyttäviä oivalluksia, kuolettavalla tarkkuudella kohteeseensa osuvia ohjuksia. ”On kuljettava porvarin ja moukan välistä. Se on kapea kohta.” (s. 73). ”Kuka on viaton? Onko viattomuus muuta kuin toivottava ulkonäköpiirre nuoressa naispuolisessa pornonäyttelijässä?” (s. 145). ”Huonolla kirjailijalla on vain vihaa eikä ollenkaan herkkyyttä. Vielä huonommalla on pelkästään jälkimmäistä.” (s. 228).

Lukemiseni keskeytyi vähän väliä, kun jäin nautiskelemaan Nylénin kielellisistä täysosumista, vaikka olenkin hänen kanssaan eri mieltä useammasta kuin yhdestä asiasta. Kateuden häivähdys tosin pilasi osan lukunautinnostani.

Esseet vilisevät äärimmäisyyksiin menevää liioittelua ja ristiriitaisuuksia, mutta toisaalta ilman niitä tekstien teho hupenisi rajusti. Olisi aivan liian helppoa kyökkipsykologisoida ne ’vihaisen nuoren miehen’ narsistiseksi uhoksi. Siihen ne ovat aivan liian hienostuneita ja omaperäisiä.

Muutaman kerran tosin se kuuluisa mopo lipeää käsistä. Kun tulituksen kohteena ovat Nylénin suurimmat saatanat lihateollisuus ja mies, olisi railakampi kustannustoimittaminen ollut paikallaan. Lukas Moodyssonin elokuvia luotaava ja sinänsä hieno essee Miehen kritiikki menettää osan voimastaan, koska se on yksinkertaisesti liian pitkä.

Kirjassa on myös lyhyt teksti Rikos, joka täyttänee rikoslain 17 luvun 1 §:n tunnusmerkistön. Pelkään kuitenkin pahoin, ettei ylityöllistetty syyttäjäkuntamme ehdi tähän tarttua. Se on sääli. Onhan yleisesti tiedossa, että jokaisen kustantajan märin päiväuni on kunnon oikeudenkäynti kirjan tiimoilta ja varsinkin sen myötä seuraavat messevät myyntiluvut. Nyt taitaa käydä niin, että se osa ihmiskunnasta – rasvamaksaiset lihansyöjäkönsikkäät –, joille tämä kirja tekisi hyvää, eivät tule koskaan siitä kuulemaankaan. Panen kuitenkin toivoni isänpäivään. Vihan ja katkeruuden esseet suomalaisisukin sängyssä aamupalatarjottimella on näky, joka luo rahtusen toivoa maailmaan.

Miksi tämä toimii?

Mutta miten Nylénin teksti poikkeaa valtavirrasta? Saman lajityypin kirjoituksia tulvehtii koko ajan pienilevikkisissä kulttuuri- ja mielipidelehdissä, joiden sivuille vihaiset, herkät ja lahjakkaat ihmiset purkavat tuntojaan ja huomionkipeyttään.

Ensinnäkin Nylén tajuaa, että se miten sanoo, on lopulta tärkeämpää kuin se mitä sanoo. Hänellä on tyyli, oma sellainen, ainakin Suomen piskuisissa ympyröissä omaperäinen. Hän osaa kirjoittaa tappamisen tarkoituksella eikä viljele etäännyttäviä passiivirakenteita tai muita pelkurimaisen kirjoittamisen tunnusmerkkejä.

Toiseksi Nylén on tajunnut, että kaikki kirjoittaminen on lopulta mielipidekirjoittelua, tiede ja taide varsinkin. Hän ei verhoa mielipiteitään oppineisiin alaviitteisiin, kätkeydy Foucault’n, Judith Butlerin tai milloin kenenkin teoriamestarin tekstien taakse. Ei. Antti Nylénillä on mielipiteitä, ja hän esittää ne sellaisina. Ihailtavaa.

Ja viimeiseksi itseironia. Nylén on armoton, paitsi maailmalle ja ihmiskunnalle myös itselleen. Se pelastaa tämän kirjan, jonka teksteistä osa muuten olisi vaivaannuttavaa pauhaamista modernin maailman sinänsä hirveistä epäkohdista. ”Yritän kerrankin olla yleistämättä omia suppeita mieltymyksiäni.” (s. 160).

Toki olen monesta Nylénin kanssa eri mieltä. Uskonnosta erityisesti. Lihansyönnistä kirjoittaessaan hän siteeraa Plutarkhosta, joka kääntää kysymyksen kasvissyönnin perusteluista toisinpäin. Sen sijaan, että lähtisimme puolustelemaan kasvissyöntiä, on syytä kysyä miksi kenenkään pitäisi syödä lihaa. Miksi sinä siellä syöt tapettuja eläimiä ja aiheutat kärsimystä eläimille?

Näin juuri, ja samoin on syytä kysyä kaikista uskonnoista.

Miksi ylipäänsä pitäisi ottaa uskomukset yliluonnollisista olennoista millään lailla vakavasti? Miksi sinä siellä ruudun ääressä uskot enkeleihin, jumaliin sun muihin fantasiakirjallisuuden hahmoihin? Uskonnot ovat myös raudanlujassa kytköksessä Nylénin vihankohteisiin, vallitsevaan maskuliinisuuteen, naisten alistamiseen ja perinteiseksi maataloudeksi kutsuttuun eläinrääkkäykseen. Ilman uskontoja näiden vastainen kamppailu olisi paljon helpompaa.

Ei se mitään. Sisäisten ristiriitaisuuksien metsästäminen on moittimisen lajeista helpoin, joskaan ei tarpeettomin. Vaikka Nylénin katolisuus, tai pikemminkin sen pakotettu korostaminen, voi vaikuttaa hyödyttömältä eleeltä maailman oikeiden ongelmien edessä, niin lopultakin mikä tahansa halkeama Suomeksi kutsutun protestanttisen peräkylän uskonnolliseen ilmapiiriin on mitä tervetullein.

Lue tämä kirja. Osta se. Varasta jos et muuten siihen pääse käsiksi.