Nollankuori

”Jotain ei tapahdu, keskitytään siihen”. Antti Salmisen runoteoksessa Nollankuori tarkastelussa on tyhjyys, nolla, unohdus, ei-mikään. Ei-mikään on ollut yhtenä aiheena myös Salmisen Paul Celania käsittelevässä väitöskirjassa (2010). Vähäeleisessä, silti filosofisesti syvällisessä Nollankuoressa on otettu vastaan aikamoinen haaste: miten kirjoittaa ei-mistään, kun sanojen potentiaaliset merkitykset eivät kuitenkaan ole aina kovinkaan helposti suitsittavissa?

Avausrunossa lintumainen olento kuoriutuu nollasta: ”Nokka näkyy jo / se tulee läpi / Tuore nolla rakoilee / ei ole mistä lopettaa”. Lukija saatellaan tyhjyyden kylmyyteen, mutta samalla oudon intiimiin ajattelun tilaan, jossa ei ole minkään aika, ei voi mitään, ei ole mitään, kaikki on osatonta, ihmisen osana on kuunnella nollan kumua.

Millaista kuorta koputellaan silloin, kun koputellaan nollan kuorta? Olemmeko kuoren sisä- vai ulkopuolella? Salmisen runot etenevät pienimuotoisella ja hiljaisella tavallaan, ja ajatuksen toisensa jälkeen herätellen ne vaivihkaa lipuvat inhimillisiin tyhjyydentuntoihin herkästi ja koskettavasti. Runot eivät osoittele omaa älyllisyyttään tai tunteikkuuttaan. Ne osoittavat pikemminkin älyn ja totuuden etsinnän ohi, näennäisen tunteettomaan suruntuntuun, joka kuitenkin on tunnetilana hyvin paljas.

Irrallisuutta sanastossa

Kirjan sanastossa hahmottuu useita toisiinsa punottuja ja limitettyjä aiheistoja: on nollan ja ei-mikyyden pelkistettyjä havainnointeja, on muinaissuomalais-vivahteista luontokuvastoa, on dystopisen sävyisiä nykykaupunkikuvia metrokuiluineen ja jätekasoineen, on siellä täällä erikoissanastoa kuten ’karmeliitta’, ’termiikki’, ynnä muuta.

Erilaiset sanastot on selvästi harkiten sovitettu toisiinsa, ainakin äänteen ja rytmin suhteen, mutta silti välillä tuntuu, että temaattisella tasolla kirjan sanastolliset ainekset eivät kohtaa toisiaan aivan parhaalla mahdollisella tavalla. Osa sanavalinnoista on kuin muistiinpanoista napsittuja, runokontekstiinsa kauniisti sijoiteltuja, mutta irrallisen oloisia.

Sanasto on teoksen suurin rikkaus.

Pahimmin lumouksen katkaisevat sanat, jotka selvästi suomalaiseksi hahmottuvassa lumihankien, hauenveren ja hämeenkylmänkukkien kontekstissaan tuntuivat mihinkään liittymättömiltä – esimerkiksi sana ’koala’, tai yliviritellyn tuntuiset uusyhdyssanat kuten ’aivonpohjapihlajamme’.

Sanasto on kuitenkin myös teoksen suurin rikkaus. Yksittäisten sanojen äärelle voi hidastaa, ja kirja houkuttelee useaan pohdiskelevaan lukukertaan.

Lyhyt säe on kirjan viileälle tyylille hyväksi. Teemojen äkkisyvyys ja kokoelman läpäisevä tyhjyyden äärellä olo saadaan hyvin ja pelkistetysti esiin muodon niukkuudella. Rivillä on useimmiten kaksi tai kolme sanaa, mikä käy kokonaisuudessa rytmin kannalta jokseenkin toisteliaaksi eikä loppupuolella enää tunnu niin tehokkaalta vähäeleisyydessään kuin alkupuolella. Muutama ennalta arvaamaton rytminmuutos lukukokemuksen varrella ei olisi ollut pahitteeksi.