Muistikirja ja matkalaukku. Muotoja ja merkityksiä 2000-luvun suomalaisessa romaanissa.

Muistikirja ja matkalaukku: Muotoja ja merkityksiä 2000-luvun suomalaisessa romaanissa on kirjallisuustieteellinen artikkelikokoelma tämän vuosituhannen kotimaisen romaanin piirteistä. Teoksessa huomioidaan laajasti 2000-luvun trendejä ja suuntia. Niitä samoja, joita myös kriitikkona on huomioinut alaa seuratessa.

Teoksessa huomioidaan laajasti 2000-luvun trendejä ja suuntia.

Uutta on se, että nyt näistä teoksista, joista on usein lukenut lähinnä kritiikkiä sekä muuta kulttuurijournalismia, on nyt tehty myös akateemista tutkimusta. Yleensä tuoreista (ja keskustelun aiheeksi nousevista), teoksista ei pääse lukemaan tieteellisiä esityksiä kuin vasta viiveellä – joskus lyhyellä, joskus pidemmällä. Sikäli artikkelikokoelman aikaan sidottu lähestymistapa on tervetullut, mutta samalla laajuudessaan kunnianhimoinen.

Suomalaisen kirjallisuuden seuran toimituksia -teossarja (missä Muistikirja ja matkalaukkukin on julkaistu) on normaalisti tieto- ja kaunokirjoja arvioivalle kriitikolle poikkeava kritikoitava. Sarjassa julkaistut kulttuurihistorialliset sekä kirjallisuustieteelliset artikkelikokoelmat ovat käyneet läpi vertaisarvioinnin. Vertaisarvioidun tieteellisen artikkelikokoelman arvioiminen on omanlaisensa prosessi; Lukiessa teosta (eli artikkeleita) ne ovat käyneet jo moniosaisen editointi- ja arviointiprosessin.

Useimmiten vertaisarvioitujen tieteellisten artikkelikokoelmien kritiikkiä julkaistaan tiedelehdissä. Sanomaton sääntö kuuluu, että tieteellisiä teoksia arvioisi toinen tutkija tai joku, jolla on vankka tuntemus arvioitavan teoksen käsittelemästä asiasta tai alasta. Tämä johtaa helposti siihen, että tutkijat arvioivat toistensa teoksia umpiossa; maa on pieni, ja saman alan tutkijat – etenkin taiteentutkimuksen puolella – pitkälti tuntevat toisensa. Toivoisinkin näkeväni aiempaa laajemmin kritiikkejä vertaisarvioidusta taiteentutkimuksesta tiedelehtien ulkopuolella.

Kirjailijat ponnistavat kirjallisuustieteestä

Muistikirja ja matkalaukku -teoksen fokuksessa on nimenomaan kotimainen – niin suomen- kuin ruotsinkielinen – romaani. Kuten Elina Arminen ja Markku Lehtimäki johdannossa toteavat, ”kotimaisesta kirjallisuudentutkimuksesta on puuttunut kokoava esitys aivan uusimman romaanituotannon muodoista ja merkityksistä, rakentumisen tavoista ja vallitsevista teemoista” (s. 7). Lähtökohta on hyvä, sillä edellinen jonkinasteiseen kokonaisesitykseen pyrkinyt artikkelikokoelma Kiviaholinna: suomalainen romaani (Avain 2013, toim. Vesa Haapala, Juhani Sipilä) tarkasteli suomalaista romaania melko historiapainotteisesti ja miesvaltaisesti. (Oman artikkelin kyseiseen suomalaisen romaanin historiaa ja nykypäivää luotaavaan teokseen sai naisista vain Marja-Liisa Vartio sekä Sofi Oksanen.)

Kokoavien esitysten lisäksi Arminen ja Lehtimäki luovat laajemman katsauksen kirjallisen kentän muutoksiin 2000-luvulla. Brändit ja brändäys näkyvät kentällä, samoin kuin kirjailijoiden koulutustaso. Kaksikko esimerkiksi nostaa esille, kuinka yhä useampi kirjailija on saanut kirjallisuustieteellisen koulutuksen, mikä on ollut jo pidemmän ajan vallitseva tilanne esimerkiksi Yhdysvalloissa ja Ranskassa. Myös yliopistotason kirjoittamisen koulutus on etenkin Yhdysvalloissa pitkälle kehittynyttä.

Kokoelma on jaettu kolmeen suureen ja melko väljään temaattiseen osaan: Menneisyyden ja nykyisyyden kohtaamisia, Kielen ja muodon kokeiluja sekä Lajien ja todellisuuksien rajoilla. Jaottelu tuntuu hieman väkinäiseltä, mutten toisaalta usko, että näin laajasta aiheesta olisi mahdollista tehdä näpäkämpää ja toimivampaa jaottelua. Ehkä juuri tämä kaivattu kokonaisesitys on ongelma: aihe on liian laaja, jotta siitä saisi mitenkään mielekästä tai eheää kokonaisuutta kahdentoista artikkelin avulla.

Aihe on liian laaja, jotta siitä saisi mielekästä tai eheää kokonaisuutta.

Aiheen laajuus vaikuttaa väkisinkin siihen, että teoksen artikkelivalinnat korostuvat. Esimerkiksi suomenruotsalaisella romaanilla sekä lasten- ja nuortenromaaneilla on omat lukunsa. Hieman harmillista on se, että kumpikin saa käsittelynsä ”nippuartikkelina”, eli tekstissä analysoidaan useampaa teosta. Suomenruotsalaisia romaaneja tarkastellaan postmodernismia vasten, nuortenromaanien kohdalla tarkastellaan ilmastonmuutosta. Sen sijaan suomeksi ja aikuisille kirjoittavat saavat usein kokonaisen oman artikkelinsa, jossa syvennytään kirjailijan tuotantoon tai sitä suppeampaan otantaan (mm. Hannu Raittila, Asko Sahlberg, Jaakko Yli-Juonikas).

Autofiktion uusi tuleminen puuttuu

Vaikka Muistikirjassa ja matkalaukussa on osattu tarttua useaan tuoreeseen muutokseen ja ilmiöön romaanitaiteen saralla, on joitakin viimeisen kymmenen vuoden aikana selkeästi esille nousseita ilmiöitä jätetty artikkelikokoelman ulkopuolelle. Esimerkiksi omakohtaisuuden, faktan ja fiktion suhteiden käsittely sekä autofiktiivisen romaanin uusi tuleminen jää vaille laajempaa huomiota, vaikka se on leimallinen juuri 2000-luvun kirjalliselle kulttuurille. Sen sijaan esimerkiksi maahanmuuttajateemoja käsittelevät romaanit ovat osuvasti huomioitu, samoin Suomen lähihistorian valottaminen uudenlaisista – usein vähemmistöjen – näkökulmista.

Elina Armisen artikkeli ”Isänmaan asialla” on ansiokas tavassaan, jolla laajentaa kirjallisuudentutkimuksen koskettamaan ajankohtaisia yhteiskunnallisia aiheita. Teksti käsittelee Jenni Linturin esikoisromaania Isänmaan tähden sekä Maritta Lintusen Sydänraja-teosta historiallisen tiedon problematiikan ja etiikan sekä erityisesti identiteettipolitiikan kautta. ”Sydänraja käsittelee ongelmia, joita katkokset historiaa koskevassa tiedossa tuottavat: romantisoidut ja äärinationalistiset tulkinnat nousevat tietämättömyydestä ja ihmisen tarpeesta sepittää itsensä osaksi jotakin itseään vahvempaa ryhmää.” (s. 62)

Toinen herkullinen esiinnosto on reaalimaailman ylittävät ainekset suomalaisessa pitkässä proosassa. Fantastiset elementit ovat tulleet näkyväksi osaksi kotimaista romaania vuosituhannen vaihteen tienoilla, kun Johanna Sinisalo voitti Finlandian reaalitodellisuuden ylittävällä esikoisromaanillaan 2000. Juha Raipola selventää artikkelissaan ”Väliinputoajat”, kuinka spekulatiiviseksi fiktioksi laskettavan kirjallisuuden kentällä käydään alati keskustelua terminologiasta ja erityisesti määritelmistä; Fantastinen romaani ei välttämättä ole fantasiaa, ja niin edelleen.

Kritiikkini aiheen laajuutta kohtaan ei poista yksittäisiltä artikkeleilta niiden ansioita.

Koostavissa kokonaisuuksissa on juuri se ongelma, että ne valottavat vain pieniä, valittuja osioita laajasta kentästä rajatun näkökulman kautta. Näin kokonaisuudesta tulee tilkkutäkkimäinen, eikä oikein mihinkään yksittäiseen aihealueeseen pääse perehtymään sen ansaitsemalla sivumäärällä ja intensiteetillä. Jokaisen osion tai peräti artikkelin käsittelemä aihe olisi ollut hyvä lähtökohta kokonaiselle omalle teokselleen. Esimerkkinä vaikka edellä mainittu fantastinen romaani tai maahanmuuton, kielen ja vallan kysymykset suomalaisessa romaanissa (johon pureutuu Heidi Grönstrand artikkelissaan ”Joo joo äiti, puhut loistavaa suomea”).

Suomalainen romaani on niin monimuotoinen ilmiö – etenkin kun julkaistavia nimikkeitä on useita tuhansia joka vuosi – että se vaatisi artikkelikokoelman sijasta kokonaisen kirjasarjan. Valikoitujen palojen mahduttaminen alle neljäänsataan sivuun on turhan väkivaltainen ja romaania monimuotoisena taideteoksena typistävä teko. Samalla tiedostan ilmoille heittämäni ajatuksen (kirjasarjan) kustannustehottomuuden ja utopistisuuden, mikä saa pohtimaan, onko kritiikkiä edes mielekästä esittää. Kritiikkini aiheen laajuutta kohtaan ei poista yksittäisiltä artikkeleilta niiden ansioita. Kokoelmassa on lukuisia hienoja artikkeleja, kuten aiemmin mainittujen lisäksi muun muassa Mika Hallilan artikkeli ”Lannistumattoman ihmisyyden aika” Asko Sahlbergin romaanista Yö nielee päivät ja metamodernismin etiikasta.