Heta

Arne Nevanlinna rynnisti suomalaisen proosan eturiviin aika yllättäen – kokenut ja arvostettu kirjoittaja julkaisi ensimmäisen romaaninsa yli 80-vuotiaana ja on sen jälkeen kirjan tasaisesti kahden vuoden välein. Kun esikoinen vielä pääsi Finlandia-ehdokkaaksi ja muutkin on otettu myönteisesti vastaan, on Hetalta oikeus odottaa paljon.

Kirjan alku ylittää kaikki odotukset. Kerronta etenee oivaltavasti loikkien ja yllättäviä assosiaatioita ruokkien. Lukija kokee olevansa keskellä ennennäkemätöntä veijariromaania, joita olemme lukeneet vain eurooppalaisen kirjallisuuden klassikoissa. Mieleen tulevat sellaiset nimet kuin Dennis Diderot, Hans Jacob Christoph von Grimmelshausen ja jopa Tristam Shandy.

Pikareskiromaanin suurten tyylin tuomisessa suomalaiseen nykypäivän kirjallisuuteen olisi jotain todella riemullista, joten kirjan alku virittää odotukset entistä korkeammalle. Valitettavasti juuri alun vahvuus on samalla kokonaisuuden heikoin kohta, sillä alun kytkös kirjan kokonaisuuteen jää löysäksi eikä vauhti säily loppuun asti.

Sivistyneistön ontto maailma

Hetan idea on mainio. Päähenkilö on ihmisten ajatukset lukemaan kykenevä Heta. Vuonna 1885 isättömänä syntyvän Hetan äiti kuolee synnytyksessä, joten tytön lähtökohdista ei kovin ylös voi päästä. Lisäksi Heta on saanut salaisen kykynsä klassisena vastaparina ruumiillisen vamman, kampurajalan. Onnettomuudessa voi piillä myös onnen siemen, sillä Heta havaitsee useampaan kerran säätyläisherrojen himoitsevien ajatusten kilpistyvän tuohon ruumiinvammaan.

Varsinaisten tapahtumien alkaessa 1902 Heta on opinhaluinen ja isäntäväen hyväntahtoisuuden ansiosta vähän kouluakin käynyt piikatyttö kenraalin leski Gustava Celeriuksen perheessä. Perheen salaisuudet ja kyräily ovat näkyvillä sekä kertojan välittämällä sivistyneellä pinnalla että etenkin Hetan näkeminä salattuina ajatuksina.

Tilanne vain pahenee, kun kenraalitar kuolee ja jättää palkollisilleen, erityisesti Hetalle, kohtalaisen perinnön. Rouvan jälkeläisistä pari ehkä tarvitsisi rahaa, mutta kiukkuisimmat ja katkerimmat ajatukset sikiävät sittenkin muiden perillisten mielissä. Ei siis ole yllätys, että aika pian joku ajattelee ja kohta lausuu ääneenkin epäilyn siitä, että Heta olisi tappanut emäntänsä perinnön toivossa.

Kaikkitietävä kertoja on upotettu yhdeksi epänormaaliksi henkilöhahmoksi.

Tekopyhyys ja sivistyksen pinnallisuus saavat huutia Hetan näkemän henkilöiden sisäisen maailman ja muun kerronnan ristiriidasta. Kerrontateknisesti juju on yksinkertainen ja sopii veijariromaanin perinteeseen, sillä nyt lukijoiden jostain syystä normaalina pitämä kaikkitietävä kertoja on upotettu yhdeksi epänormaaliksi henkilöhahmoksi.

Kertoja pääsee edelleen kuvaamaan kaikkea, mutta nyt hänellä on apunaan yksi muita erityisempi havainnoitsija. Hetan kautta tapahtuvan kerronnan ja muun kertojan välistä eroa olisi ehkä voinut jopa kasvattaa kontrastien vahvistamiseksi, mutta kuten sanottua, tämä ratkaisu toimii.

”Liian hyvä” alku mainion kirjan rasitteena

Kerrontarakennetta heikommin toimii se, että alun vilkas näkökulmanvaihto ja nopea eteneminen muuttuvat kirjan edetessä varsin verkkaiseksi kerronnaksi. Jopa Hetan pakomatka mustalaisten parissa jää anekdootiksi, jossa asiat lähinnä todetaan. Historian tarjoamia koukkuja ei hyödynnetä täydessä mittakaavassa, asiat eivät limity toisiinsa erityisen luovasti eikä fantasian aineksia kehitetä niihin mittoihin, joihin kirjan idea antaisi mahdollisuuden. Alun lupaukset olisi lunastanut reippaampi kerronta, yllätyksellisyys ja ennakkoluulottomampi kirjallinen ote, joihin Nevanlinna ei nyt kykene.

Ripeämpään otteeseen palataan aivan kirjan lopussa. Heta on vähällä saada tuomion emäntänsä murhasta, mutta hänen kaipuunsa kohde, kenraalittaren poika Kalle haluaa piikatytön mielentilatutkimukseen. Lapinlahden sairaalassa vuonna 1965 tapahtuva epilogi hyppelee sotien yli ja kokoaa orvon palvelijattaren tarinan kampurajalkaisesta piikatytöstä potilaaksi ja lopulta ylilääkäriksi etenevän Kallen epäviralliseksi vaimoksi.

Hetan lähtökohdista tämä on onnellinen loppu, sellaisena kuin se on 1885 syntyneen jalkapuolen ja orvon piikatytön saavutettavissa. Onnellisuuden portailla hän on myös kadottanut erityislaatuisen kykynsä nähdä ihmisten ajatuksia – ja se taitaisi olla kenelle tahansa se vihoviimeinen onnellisuuden este.