Pako

Arne Nevanlinnan Pako on juuri sellainen romaani, jossa tukevaa saksalaista maatalon emäntää kuvataan “riuskaksi”, jossa pappi on irstailija ja avuliaan ambulanssinkuljettajan valkoisen takin alta vilahtaa musta SS-uniformu.

Tyypittely, kontrastit ja ironia riisuvat kerronnan yksityiskohdista, ehkä myös paneutumisesta aikaan ja paikkaan, joista olisi kyllä löytynyt enemmänkin kerrottavaa. Pako alkaa Saksasta, viimeisenä sotavuotena, ja päättyy nykyaikaan Atlantin toisella puolella. Pitkää aikajanaa tihentävät parin vuosikymmenen mittaiset hyppäykset ja henkilögalleria, joka on ohut kuin pakka pelikortteja.

Ilmeisin satiirin kohde on amerikkalaisen unelman luottamus kohtaloon.

Alussa on kaksi teini-ikäistä, Tyttö ja Poika, jotka vasta vähitellen saavat nimet. Ja sitten uudet nimet, koska eräs romaanin löyhistä kudelangoista on identiteetti.

Toisensa Josef ja Katharine, tai Joe ja Kate, tapaavat sattumalta, ja sattumalta tapahtuu myös kaikki muu, kun joku opastaa heitä eteenpäin ystävällisyyttään ja joku toinen – maahanmuuttovirkailija Ellisin saarella, New Yorkin edustalla – koska se on hänellekin pienimmän riesan tie. Satu Hannusta ja Kertusta, joiden kannattaisi varoa myös ystävällisimpiä tarjouksia, muokkautuu pikareskiromaaniksi Amerikkaan lähtevistä sotapakolaisista. Mutta kyse ei ole niinkään tyylin vaihdoksista vaan kerroksista.

Kohtalon satiiria

Eräänlainen tiivistelmä Nevanlinnan valitsemista keinovaroista löytyy heti romaanin ensimmäisestä luvusta:
”Ja niin he vaeltaisivat kohti tuntematon mutta onnellista tulevaisuutta, Tyttö tarttuisi kädestä, hymyilisi ja loisi häneen katseen, jossa olisi runsaasti luottamusta, annos ihastumista ja vähän rakastumista.
Hän nousee seisomaan, venyttelee, vilkaisee ympärilleen ja huomaa, että tällaisen sotkun herrasväki jättää jälkeensä vain täydellisessä paniikissa ja huomaa, että kirjahyllyn päällä on yksi ainoa valokuva, jota ei ole kaadettu.
Siinä huoliteltuun SS-univormuun pukeutunut mies tuijottaa koppalakkinsa alta suoraan kohti, hän tuijottaa takaisin ja samassa, tästä hän on vuorenvarma, vakava ilme vaihtuu ylimieliseksi hymyksi.”

Nevanlinnan ilmeisin satiirin kohde on amerikkalaisen unelman luottamus kohtaloon, joka sallii jokaisen toteuttaa sisäisen potentiaalinsa sekä menestyä kutsumuksensa ja ponnistelujensa arvoisesti.

No, myös Joe menestyy – hänestä tulee vauras kenkätehtailija ja suunnittelija – mutta taas enemmän sattumien kuin kykyjen tai lujan tahdon ansiosta. Hänen kiitetyt kenkämallistonsakin ovat oikeastaan vain yhdistelmiä siitä, mikä jo myy.

Statussymbolit ja menestyksen kulissit

Joen matkakumppanin ja vaimon menestys voi sitten olla perinteisempää elämäkertamateriaalia. Kutakuinkin miehensä huomaamatta Katesta tulee arvostettu toimittaja ja tietokirjailija. Katen rooli romaanissa jää kuitenkin miestään pienemmäksi, kerronnalliseksi funktioksi, jonka syvemmän sivistyneisyyden kautta Nevanlinna pääsee heittelemään lukijalle kaikenlaisia tulkinta-avaimia.

Kate esimerkiksi on julkaissut kirjan symboliikasta, mikäli joku lukija ei muutoin huomaa, että amerikkalainen elämänmuoto on keskiluokasta alkaen eräänlaista naapureita ja toisinaan itseäkin varten luotua merkkikieltä omasta asemasta yhteiskuntaluokkien kerroksissa. Kate tuo tekstiin mukaan myös melko irralliseksi jäävän viittauksen kreikkalaiseen tragediaan – ja ainakin minulle uuden selityksen katharsis-käsitteelle.

Amerikkalainen elämänmuoto on keskiluokasta alkaen merkkikieltä omasta asemasta yhteiskuntaluokkien kerroksissa.

Viite olisi ollut mahdollista kytkeä amerikkalaisen kirjallisuuden perinteeseen, jossa etsitään ja luodaan suuria kertomuksia klassillisissa kulisseissa. Nevanlinna olisi voinut mainita vaikkapa F. Scott Fitzgeraldin Kultahatun (eräs sen työnimistä oli Trimalchio in West Egg) ja antaa lukijan edetä siitä. Mutta yllättäen hän bongaakin Richard Yatesin Revolutionary Roadin.

Revolutionary Road on Katen suosikkiromaaneita, ja varmaan myös Nevanlinnan, jota Joe ei jaksa kahlata montaakaan sivua. Ja ehkä myös juuri sellainen mestariteos, jota harvan kirjailijan kannattaisi herättää lukijan mieliin oman teoksensa vertailukohdaksi.

Katen mielestä he elävät juuri samanlaista elämää kuin Yatesin romanihahmot. Se ei taida pitää paikkaansa, mutta ehkä Nevanlinnan kärki onkin siinä, ettei Joella ole sellaista mielikuvitusta eikä taustanaan sellaista kulttuuria, joka piinaisi häntä Yatesin kuvaamalla unelmalla ja elämänpettymyksellä.

Ikääntyvä leskimies

Entä antaako Nevanlinna tästä pisteet Euroopalle vai Amerikalle? Jokainen päättäköön itse, mutta epäilen, että kirjailijankin mieli on kirjoitusprosessin mittaan saattanut vaihdella.

Paon viimeisillä sivuilla, kuvattuaan leskimiehen yksinäisyyttä ja ikääntymistä ilman mitään estetisoituja taka-ajatuksia, Nevanlinna palaa alkuperäisen rakennelmansa satuun ja satiiriin. Ensin Joe kokee kuolemanjälkeisen näyn, jossa hän taas kohtaa vaimonsa – ja joka hetkeksi valaisee katkeraksi käyneen elämän siitä puuttuneella rakkaudella ja luottamuksella. Puhdasta sentimentaalisuutta seuraa kärkevä pila amerikkalaisten elämänarvojen kustannuksella.

Kenkätehtailijan nekrologi on Nevanlinnan romaanin kömpelöintä tekstiä, jota mikään itseään kunnioittava sanomalehti ei nykypäivänä painaisi, mutta tietty sitkeä ajatus yhteiskunnan vauraasta yläkerroksesta myös biologisesti etuoikeutettuna menee silti perille:
”Katen ja Joen elämää varjosti lapsettomuus. Kuvitelkaa miten mahtavan panoksen näin ainutlaatuisen geeniperimän omaavat jälkeläiset olisivat voineet antaa isänmaan hyväksi!”

Symmetriaa arvostavana arkkitehtina Nevanlinna näkee ajassamme mahdollisuuden palata romaaninsa alkuun, omasta suuruudestaan unelmoivan keskiluokan fasismiin.