Isänmaan miehet: maskuliinisuus, kansakunta ja väkivalta suomalaisessa sotakirjallisuudessa

Isänmaan miehet on postuumisti julkaistu teos nuorena kuolleen Arto Jokisen erittäin laajan väitöskirjamateriaalin pohjalta. Jokinen oli Suomen ehkä tunnetuin miestutkija. Minulle tämä Markku Soikkelin ja Ville Kivimäen toimittama kirja näyttäytyy vankkana tietoteoksena erityisesti sotakirjallisuuden historiasta.

Sankarikuolemaan suostumaton mies menettää kunniansa sekä seksuaalisen vetovoimansa naisten silmissä.

Jonkinlainen ähky uhkaa lukiessa muutamaankin otteeseen. Toisaalta opin valtavasti uutta erityisesti kirjallisuuden näkökulmasta. Väitöskirja ei valmistunut Jokisen eläessä juuri materiaalin runsauden aiheuttaman rajaamisongelman vuoksi. Asioita käsitellään psykoanalyyttisen tarkasti, kärjistetystikin. Karsimisen varaa olisi ollut edelleen, joskin pääkohdat erottuvat selkeästi. Ainesta olisi silti useammankin kirjan tarpeiksi.

Vänrikkien maailmankuva

Sotakirjallisuudella viitataan Suomessa yleensä vuosien 1939–1945 sotia käsittelevään kaunokirjallisuuteen. Jokinen aloittaa kuitenkin Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoista, jonka hän määrittelee Suomen kirjallisuuden ensimmäiseksi merkittäväksi sotaa kuvaavaksi teokseksi. Kirja kuvaa vuosina 1808–1809 käytyä Ruotsin ja Venäjän välistä sotaa.

Runeberg kirjoitti historiallisista henkilöistä ja sijoitti heidät todellisille taistelukentille. Sotahistoriaa hän ei kuitenkaan edes yrittänyt kirjoittaa. Esikuvana hänellä oli serbialainen sotarunous. Historiantutkija Matti Klingen mukaan kirjailija perusti käsityksensä sodan todellisuudesta antiikin kirjallisuuteen, jota hän päivittäin opetti. Antiikin kirjallisuudessa arvostettiin sotilaan urhoollisuutta, sankarikuolemaa sekä uskollisuutta esimiehelle tai isänmaalle. Runebergin tavoitteena ei ollutkaan rakentaa psykologisesti uskottavia ja moniulotteisia henkilökuvia.

Runeberg-tutkija Johan Wreden mukaan tämän isänmaallisessa ideologiassa elämä on suurin uhri, jonka yksilö voi maalleen antaa. Sankarikuolemaan suostumaton mies menettää kunniansa sekä seksuaalisen vetovoimansa naisten silmissä. Jokinen ottaa esimerkiksi runon ”Torpan tyttö”, jossa nuori nainen uskoo sulhonsa kaatuneen taistelussa ja suree tätä. Äiti kuitenkin paljastaa, ettei mies ole edes osallistunut taisteluun, mistä tyttö ei ilahdu. Wrede kiteyttää miehen petoksellaan riistäneen torpan tyttäreltä sekä onnen voida ylistää sankarin rohkeutta että mahdollisuuden suloisesti surra kaatunutta.

Syntyi suoranainen Runeberg-kultti, jota runoilija itse kuitenkin vierasti.

Runeberg ei ollut erityisen poliittinen ajattelija verrattuna esimerkiksi Snellmaniin. Vänrikkien ilmestymisajankohta osuu kuitenkin samaan aikaan poliittisen nationalismin kanssa, ja teosta luettiin tätä taustaa vasten välittämättä siitä, mitä runoilija oli ajatellut. Tutkijoiden mukaan runoelma tarjosi lukijoilleen isänmaallisen elämänkatsomuksen, joka kertoi, minkälaisia suomalaiset ovat. Syntyi suoranainen Runeberg-kultti, jota runoilija itse kuitenkin vierasti.

Runebergin ja Snellmanin ohella aikakauden merkittäviä hahmoja olivat Elias Lönnrot ja Sakari Topelius. 1950-luvulle asti kouluissa käytetty Topeliuksen Maamme kirja kuvaa Suomen luontoa, kieltä, kansanluonnetta, maakuntia ja historiaa ja on vaikuttanut merkittävästi suomalaisia ja suomalaisuutta koskeviin mielikuviin. Tutkija Anna-Leena Siikalan mielestä teos on vaikuttanut suomalaisiin eniten heti katekismuksen ja Raamatun jälkeen. Sirkka Ahonen on sitä mieltä, että koululaiset Maamme kirjan luettuaan samaistuivat yhdessä sinisiin järviin, kullanvärisiin viljapeltoihin ja kristillisiin hyveisiin. Näistä symbolisista merkeistä syntyi Ahosen mukaan velvoittava myytti maasta ja kansasta. Muistan tätä kirjoittaessani omastakin lapsuudestani Topeliuksen Lukemisia lapsille -kirjat.

Sisällissota

Venäjän vuoden 1917 helmikuun vallankumouksen jälkeen Suomessa aukeni tie kohti kansallisvaltiota. Laillisen poliisivoiman korvasivat punakaartit ja suojeluskunnat. Lopulta ajauduttiin sisällissotaan. Entisten säätyläisten näkökulmasta osa aiemmin idealisoidusta kansasta nousi omaa esivaltaansa vastaan ja liittoutui vanhan vihollisen Venäjän kanssa. Näin kapina voitiin ymmärtää ja selittää vapaussodaksi venäläisiä vastaan. Tulkinta sulki pois mahdollisuuden työväenluokan omasta kansallisesta identiteettiprojektista.

Valkoiset hallitsivat suurta osaa Suomesta, mutta punaisten alueella olivat suurimmat kaupungit sekä suurin osa teollisuudesta ja väestöstä. Miehistä vain pieni osa oli saanut sotilaskoulutusta, joten sotaa on kutsuttu myös amatöörien sodaksi. Tilanne muuttui Saksassa koulutettujen ja ensimmäiseen maailmansotaan osallistuneiden jääkärien saapuessa Vaasaan ja alkaessa kouluttaa ja johtaa valkoisten armeijaa. Tampere ja Helsinki oli nopeasti valloitettu. Sodan jälkiselvittelyt vankileireineen tappoivat yhteensä noin 27000 punaista ja 5000 valkoista. Maan kahtia jakautuminen, epäluottamus ja katkeruus oli tällä sinetöity.

Suomeen syntyi kansalaissodan jälkeen kaksi eri sodankuvauksen perinnettä. Oikeistolaisimmat, kuten V. A. Koskenniemi ja Ilmari Kianto, korostivat sodan luonnetta vapaussodaksi Venäjästä. Tyypillinen aihe on kuvata punaiset rettelöiviksi huligaaneiksi, joita vastuuttomat johtajat kiihottavat. Valkoisessa perinteessä on kuitenkin myös neutraalimpi tapa kuvata tapahtumia veljessodaksi. Näin erityisesti 1920-luvulla tunteiden jo hieman viilennyttyä. Tällöin sota tulkittiin kansalliseksi tragediaksi, jossa samalla hyökättiin ulkoista vihollista vastaan. Tätä näkemystä kannattivat Juhani Aho, Eino Leino ja Volter Kilpi, jotka samalla painottivat, ettei aseellinen vallankumous korjaa yhteiskunnan sosiaalisia ongelmia.

Aseellinen vallankumous ei korjaa yhteiskunnan sosiaalisia ongelmia.

Sisällissodan jättämästä traumasta vaiettiin suurelta osin sodanjälkeisessä valkoisessa Suomessa. Jääkäriliikkeen kannattajat eivät halunneet muistella sotaa sisäisenä konfliktina eivätkä veljessotana vaan voitokkaana vapaussotana. Jääkärien varassa sodasta rakentui hallitseva tulkinta, joka peitti monia muita kertomuksia sodasta, ei pelkästään punaisten kokemuksia. Sisällissota ja sen jälkeinen valkoinen terrori lamauttivat Suomen työväestön ja työväenliikkeen. Sodasta ja sitä seuranneista tapahtumista tuli kuitenkin 1920-luvulla työläiskirjallisuuden tärkein aihe.

Työväenkirjallisuudessa on niukasti yksilöllisyyden ylistystä. ”Ratkaisevaa on joukkovoima ja yhteinen taistelutahto.” (s. 121) Luokka- ja vapaussotakirjallisuus ovat sikäli toistensa peilikuvia. Sekä valkoiset että punaiset olivat itseään suuremman idean, isänmaan tai luokan, asialla. ”Jalustalle nostetun sankarin ohella työläiskirjallisuudessa esiintyy myös antisankareita, samanlaisia kuin F. E. Sillanpään Hurskaan kurjuuden (1919) päähenkilö.” (s. 122)

Talvisodan synnyttämä kirjallisuus

Moderni sotaromaani syntyi Euroopassa ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Suomalaisessa proosaperinteessä tämä näkyi vasta talvisodan jälkeen. Sotaa käytiin eri rintamilla eri tavoin, mikä näkyy kirjallisuudessa. Karjalankannaksella käytiin materiaalisotaa, pohjoisen rintamalla korpisotaa, jota leimasi suomalaisten hyvä kyky liikkua talvisessa metsässä. Talvisodan lähikuvauksesta historiaan ovat jääneet vain Pentti Haanpään teos Korpisotaa (1940) ja Yrjö Jylhän Kiirastuli (1941).

Haanpään Korpisotaa asettuu oppositioon nationalis-militaristiselle ajattelulle. Hän riisuu sodan yksilösankaruudesta ja kuvaa sitä kollektiivisena painajaisena. Romaani aloitti dokumentaarisuuden ohella realistisen sodankuvauksen.

Luonto oli talvisodassa suomalaissotilaiden puolella, kun taas olosuhteisiin tottumaton neuvostoarmeija oli vaikeuksissa. Taistelutaidot perustuvat suomalaiseen miehiseen elämäntapaan, jolla on kiinteä yhteys luontoon. Suomalaisilla on myös sellaisia luonteenominaisuuksia, jotka tekevät miehistä hyviä sotilaita. Ominaisuudet hioutuvat taisteluissa entisestään. Ero Runebergin runoelmaan on selvä: Runeberg ei kuvannut eikä korostanut taistelutaitoja, jotka talvisotaa kuvaavassa kirjallisuudessa tulevat esiin. Miehet ovat sekä taitavia aseenkäyttäjiä että nerokkaita taktikkoja.

Sota ei kuitenkaan rappeuta, vaan jalostaa miehen luonnetta.

Talvisodan kirjoissa taistelukenttää ei esitetä kunnian kenttänä, kuten Runebergin Vänrikeissä, vaan painajaismaisena ja kammottavana. Sota ei kuitenkaan rappeuta, vaan jalostaa miehen luonnetta. Jokinen analysoi jopa sodanvastaisiksi tarkoitettujen kuvausten voivan kääntyä ihailemaan sodan tuottamaa fyysisesti koeteltua ja piinattua sekä henkisesti tunteensa hallitsevaa, järkähtämätöntä miessubjektia. Näin tekstit alkavat sävyttyä sotaa ihannoivasti. Vaikka militaristis-nationalistinen puhetapa sai kritiikkiä, ajattelutapa ei kadonnut. Talvisodan kärsimykset ja myytiksi muuttunut käsite ”talvisodan henki” rakensivat henkistä maaperää, jonka varassa lähdettiin uuteen sotaan kesällä 1941. Sota ei jalosta kaikkia, vaan jaottelee sankarit ja ei-sankarit, erottelee miehet enemmän tai vähemmän miehisiksi.

Suomalainen ja neuvostoliittolainen sotilas nähdään toistensa vastakohtina. Suomalaiset kunnioittavat reilun sodan sääntöjä. Heillä ei ole massiivisia joukkotuhoaseita eikä kansainvälisten sopimusten kieltämiä räjähtäviä luoteja kuten neuvostoliittolaisilla. Toisaalta suomalaiset eivät voi järjestää julmia tykistökeskityksiä eivätkä ilmapommituksia, koska siihen ei ole resursseja. Materiaalinen puute asettuu vastakkain neuvostoarmeijan tavalle käydä ei-sankarillista ja konemaista materiaalisotaa. Suomalaisten taktiikka perustuu yksittäisten miesten tai miesryhmien harjoittamaan taisteluun ja sitkeään puolustukseen. Suomalaiset ovat yksilösankareita, mikä ei tarkoita yksittäisen sankarin kohottamista muiden edelle, vaan kykyä toimia tarpeen mukaan yksin ryhmän etujen ajamiseksi. Kirjoissa korostetaan joukkojen yhtenäisyyttä, mutta onnistutaan samalla säilyttämään miesten persoonallisuus.

Tutkija Ilona Kemppaisen mukaan suomalainen tapa suhtautua sotilaan kuolemaan eroaa kahdella tavalla muista maista. Suomessa sotilaan kuolemaa kutsuttiin aina sankarikuolemaksi; se ei siis edellyttänyt mitään poikkeuksellista tekoa. Toinen erityispiirre oli pyrkimys toimittaa vainajat kotiseudulleen.

Jatkosota väsytti miehet

Kun talvisotaan lähtöä oli sävyttänyt juhlallinen vakavuus, jatkosotaan lähdettiin epävarmoina ja väsyneinä. Tällä kertaa oltiin liitossa uuden sotilasmahdin, Saksan, kanssa. Monet uskoivat sodan olevan nopeasti ohi. Näin ei kuitenkaan käynyt, ja sota muuttui jäytäväksi korsuissa ja juoksuhaudoissa kyyhöttämiseksi, jolle ei näkynyt loppua.

Lyhyt talvisota oli tuottanut käsikirjoitusten tulvan, mutta jatkosodassa tilanne muuttui. ”Kansa oli väsynyt sotaan ja siitä lukemiseen. Lisäksi sensuuri runteli teoksia siinä määrin, etteivät ne vastanneet sodan todellisuutta. Lukijoita houkutteli eniten kevyt viihde, kuten Armas J. Pullan Ryhmy ja Romppainen -romaanit. Kirjallisuus kävi jatkosodassa selviytymistaistelua aseinaan komiikka ja huumori.” (s. 179)

Kirjallisuudessa keskityttiin kuvaamaan siviilielämään ja rauhaan asettumisen vaikeutta. Toistuvia aiheita olivat menetetty nuoruus sekä miehen ja naisen välille sota-aikana kasvanut juopa.

Talvisodan yhteydessä tappaminen saatettiin esittää poikien leikkinä tai osana miesten metsästyskulttuuria, mutta nähtiin yleensä vastenmielisenä, ja neuvostosotilaiden suunnattomat tappiot järkyttivät suomalaisia. Jatkosodan kuvauksissa tappamisen kuvaukset ovat jo ilmestyneiden kirjojen nimikemääränkin takia monipuolisia ja ristiriitaisia. Selvä ero talvisodan kirjoihin on se, ettei tappamisesta hurmioituminen ole vierasta.

Vihollisen tappaminen piti etäännyttää omasta identiteetistä ja pyrkiä suhtautumaan siihen työnä.

Uusimmassa historiantutkimuksessa käsitellään toisaalta tappamisen vaikeutta ja toisaalta sen helppoutta. Korsuperinne-muistitietoaineistoa tutkinut Ville Kivimäki on havainnut sotilaiden tasapainoilevan surmaamisen kieltävän kulttuurisen perinnön ja tappamisen aiheuttaman tyydytyksen kanssa. Oli yritettävä löytää tasapaino keskenään ristiriitaisten odotusten ja opetusten paineessa. Vihollisen tappaminen piti etäännyttää omasta identiteetistä ja pyrkiä suhtautumaan siihen työnä. Silti ehdoton enemmistö sotilaista halveksi puolustuskyvyttömän vihollisen tappamista. Tappamisesta puhutaan virallisessa sotilaskielessä ja puhekielessä kiertoilmaisuin. Yksinkertaisinta on käyttää passiivia, jolloin asiat ikään kuin vain tapahtuvat.

Tuntemattoman sotilaan tappajahahmo on Antti Rokka. Hänen filosofiassaan sodassa on kysymys vihollisen tappamisesta, eikä asialla kannata rasittaa omaatuntoaan. Hän on ikään kuin työkomennuksella, johon hän suhtautuu ammattimiehen tavoin.

Tuntemattomassa sanoudutaan irti runebergiläisestä kuvauksesta. ”Talvisota kesti reilut kolme kuukautta, jatkosota yli kolme vuotta. – – Sodan jatkuessa tuntemattomaan tulevaisuuteen ja kuolleiden määrän tasaisesti kasvaessa rintamamiesten käsitys sodan luonteesta etääntyi yhä enemmän virallisesta propagandasta.” (s. 213)  Ilona Kemppainen toteaa sotilaiden kyllästyneen puheeseen sankaruudesta ja uhreista ja jatkaa, että kodin, uskonnon ja isänmaan mainitseminen saattoi herättää jopa vihaa.

Linnan Tuntematon on tunnetuin runebergiläisen tradition kyseenalaistava teos osoittaessaan sodan mielettömyyden sotilaiden väkivaltaisilla ja turhilla kuolemilla. Luutnantti Koskelan kuolema on mielenkiintoinen ideologinen poikkeus ja toistaa yllättäen runebergiläistä sankaruuden käsitystä. ”Koskela täyttää sankarin ja soturin vaatimuksen kuolemalla ´kunniakkaan´ kuoleman taistelukentällä, samoin kuin esimerkiksi luutnantti Ziden Vänrikki Stoolin tarinoissa” (s. 217)

Sotakuvauksen moraalista on sanottu muun muassa näin: Hyödyllisessä sotakirjassa sodan kauheudet kerrotaan totuudenmukaisesti tai totuutta hahmottaen, ja se puhuu aina rauhan puolesta. Vaikuttavinta puhetta rauhan puolesta on sodan kuvaaminen mahdollisimman todenmukaisena, sellaisena kuin se etulinjassa koetaan.