Pohjoiset tuulenpesät

Jazzia, klassista musiikkia, David Bowieta ja Pink Floydia. Arto Lapin Pohjoiset tuulenpesät -teoksen (2020) runot on otsikoitu musiikkikappaleiden mukaan, ja musiikin tyylilajeja riittää laidasta laitaan.

Pohjoiset tuulenpesät on runotrilogian toinen osa. Ensimmäisessä osassa, Veden äärissä (2018), runojen otsikot on poimittu Mirkka Rekolan, Jyri Schreckin ja Harri Kaasalaisen runojen nimistä. Kolmannessa, tulevassa päätösosassa Ateljee Palanderissa vuorossa ovat maalaustaiteen teokset.

Trilogiansa avulla Lappi sukeltaa syvälle intertekstuaalisuuden maailmaan. Pohjoisten tuulenpesien esipuheessa Lappi kutsuu musiikkikappaleita ”kielellisiksi alkupisteiksi” runoilleen. Lapin mukaan suurin osa runoista on luettavissa myös ilman otsikoita.

Teoksen alkuasetelma on erikoinen; Lappi yrittää ainakin osittain irtisanoutua intertekstuaalisuudesta, vaikka koko teoksen lähtökohtana ovat lukuisat viittaukset musiikkikappaleisiin. Päätän kokeilla, onko intertekstuaalisuudesta irtautuminen mahdollista. Luen runot ensin hiljaisuudessa ilman, että perehtyisin musiikin tuomiin lisämerkityksiin.

Päätän kokeilla, onko intertekstuaalisuudesta irtautuminen mahdollista. Luen runot ensin hiljaisuudessa ilman, että perehtyisin musiikin tuomiin lisämerkityksiin.

Kuvien juhlaa

Luontorunot ovat tyypillistä Lappia. Kuvat ovat yksinkertaisuudessaan kauniita ja koskettavia. Ne tiivistävät jonkin konkreettisen havainnon maailmasta oivaltavalla tavalla. ”Haukan sukellus. / Hetken päästä taivaalta / leijailee höyhen, / untuva untuvalta / sataa lämmintä lunta.” (s. 71.)

Haiku- ja tankamittaisia runoja on runsaasti, mutta teos ei noudata orjallisesti niiden mittaa.

Musiikki toimii taustakankaana myös sanastollisesti, kun runoissa vilahtelevat tahtipuikot, synkoopit, dominantit ja soinnut. Lopputulos on onnistunut. Musiikki ei jää vain otsikkotason irrallisiksi viittauksiksi, vaan sanaston avulla Lappi sitoo sen myös osaksi runokudelmaa.

Lappi on kirjoittanut yli kymmenen runoteosta, ja erityisesti alkupään tuotanto on hyvällä tavalla naivistista ja helposti lähestyttävää. Pohjoisten tuulenpesien esipuheessa Lappi sanoo etsineensä uusia tapoja kirjoittaa. Lapin pitkäaikaisena lukijana saan kuitenkin ilokseni huomata, ettei runoilijan uudistumispyrkimys ole johtanut siihen, ettäkaikesta vanhasta ja toimivasta olisi luovuttu.Upeat kuvat ja helposti lähestyttävyys ovat säilyneet.

Luonnon ylistystä

Ensimmäisen lukukerran aikana silmiini pistää ihmiskeskeisyyden kritiikki, joka on pilkahdellut siellä täällä Lapin aiemmassa tuotannossa. Se tulee ilmi niin koskemattoman luonnon ylistyksenä kuin ihmisen toiminnan kritisoimisenakin.

Ikiaikainen Everest / antaa roskata rinteensä, / seisoo yhä ylväänä, / pyytää puolestamme / jumalilta anteeksi, // sillä he eivät tiedä // Eikö ole / muuta tehtävissä / kuin näkymätön käsi, / joka pyyhkäisee / muutaman hölmöimmän kuiluun. (s. 24)

Aarniometsä, / kaunein kruunu, jonka maa / otsalleen painaa. (s. 29)

Tuijotan sivua mietteissäni ja annan sanojen ja merkitysten upota hitaasti tajuntaani. Ei ole mikään kiire pyrkiä eteenpäin seuraavalle sivulle.

Seksi ei sovi luontokuvien joukkoon

Monet runot aukeavat hyvin tekstinä, enkä kaipaa heti musiikkia korviini. Runot riittävät runoina. Teoksessa on kuitenkin muutamia hyvin kohosteisia, seksiä ja seksuaalisuutta käsitteleviä runoja, jotka hätkähdyttävät. Runo ”Love, Reign O’er Me” ottaa kantaa homojen asemaan. Yhteiskunnallisen kritiikin lisäksi runoissa puhutaan toisen miehen terskan saippuoimisesta sekä suihkulähteestä pursuavasta spermasta.

Hämmennyn tästä niin, että alan välittömästi etsiä jotain selitystä sille, miksi runo on asetettu luontokuvien joukkoon. On pakko tukeutua intertekstuaalisuuteen, lukea biisin sanat ja selvittää The Who -yhtyeen taustoja. Kappaleen on luonut Pete Townshend, jonka julkiset ulostulot omasta seksuaalisuudestaan ovat ristiriitaisia.

Kappaleen taustojen ymmärtämisen avulla saan sepitettyä itselleni hataran yhteyden musiikin ja runon välille. Vaikka saatan päästä jyvälle siitä, mikä on runoilijan inspiraation taustalla, en löydä vastausta kysymykseeni. Seksiä ja seksuaalisuutta käsittelevät runot tuntuvat irrallisilta luontorunojen joukossa. Ne rikkovat teoksen eheyttä.

Musiikki luo merkityksiä

Toisella lukukerralla kuuntelen järjestelmällisesti musiikkiteokset yhtä aikaa, kun pureudun niiden nimiä kantaviin runoihin. Musiikki tuo upeita lisäsävyjä runoihin. Esimerkiksi ”The Sound of Silence” -runossa teksti ja musiikki pelaavat niin hyvin yhteen, että runo tuntuu jopa alastomalta ilman musiikkia. Kappaleen melodia ja stemmoissa laulaminen rauhoittavat lukemistani. Tuijotan sivua mietteissäni ja annan sanojen ja merkitysten upota hitaasti tajuntaani. Ei ole mikään kiire pyrkiä eteenpäin seuraavalle sivulle.

Myös musiikkiteosten taustoihin, bändeihin ja säveltäjiin perehtyminen luo syvyyttä ja mielenkiintoisia merkitysyhtymiä. Eräs koskettavimmista runoista on otsikoimaton ja se on omistettu kaikille koronavirukseen menehtyneille. Paria sivua aiemmin on ”Le Tombeau de Couperin” -runo, joka on saanut nimensä Maurice Ravelin samannimisen teoksen (1917) mukaan. Ravel omisti sen ystävilleen, jotka kuolivat ensimmäisessä maailmansodassa. Fakta tuo väkisinkin mieleen sen, miten koronakriisiä on verrattu sota-aikoihin sekä sotien tuomaan koko kansakunnan yhteiseen traumaattiseen kokemukseen.

Intertekstuaalisuutta ei kuitenkaan tässä teoksessa käytetä kielteisellä tavalla oman kulttuurisivistyksen avulla briljeeraamiseen.

Ähkyvaara iskee

Toinen lukukerta ei ole kuitenkaan yhtä nautinnollinen kuin ensimmäinen, sillä monen runon ja musiikkiteoksen ahmimisesta tulee ähky. Kun pääni alkaa olla täynnä tavaraa enkä pysty enää prosessoimaan biisien ja runojen yhdessä muodostamia merkityksiä, ilmestyy silmieni eteen yhteen runoon kätketty lukuohje.

”On kivuliasta / lukea kannesta kanteen, / nähdä päättyminen, / runo sieltä täältä tuo lohdun.” (s. 78)

Teos tuntuukin toimivan parhaiten, kun maistelee muutaman runon ja musiikkikappaleen kerrallaan. Kahden lukukerran tuloksena voin todeta, että yksi asia on selvää: intertekstuaalisuudesta ei ole mahdollista irtisanoutua kokonaan teoksen kohdalla. Vaikka runot toimivat hyvin yksinäänkin, jäävät monet merkitykset ja tunnelmat tavoittamatta ilman musiikkia.

Kulttuurisivistyksellä ei snobbailla

Pohjoiset tuulenpesät osoittaa vankkaa ja laaja-alaista kulttuurisivistystä, mikä tuo uudenlaista uskottavuutta taiteilijalle. Se nostaa Lapin runoilijana uudelle tasolle.

Intertekstuaalisuutta ei kuitenkaan tässä teoksessa käytetä kielteisellä tavalla oman kulttuurisivistyksen avulla briljeeraamiseen. Lappi on lisännyt muutamissa kohdissa sanaselityksiä runojen yhteyteen muun muassa niissä esiintyvistä latinankielisistä sekä inarin- ja pohjoissaamenkielisistä sanoista.

Ratkaisu on lukijaystävällinen ja osoittaa, ettei runoja ole tarkoitettu pelkästään toisille kirjailijoille ja kulttuuripiireille. Niistä voivat nauttia runomaailman untuvikot, mutta ratkottavaa riittää myös kulttuurin suurkuluttajille.