Vapiseva sydän

Runoilija, prosaisti, kriitikko Arto Virtanen kirjoittaa hyvin Arto Virtasen oloisesta miehestä. Novellien viisikymppinen, hermoileva, vanheneva mies tuskailee välillä kirjoittamisensa parissa mutta onnistuu siitä huolimatta sanomaan jotain yleispätevää maailmasta ja vähän pienemmänkin mittakaavan asioista. Virtasen neljättä novellikokoelmaa sävyttää yleinen raskaus, jossa paikoitellen tuikahtelee ironian heikko valo.

Kokoelman aloittaa novelli ’Poistoja’, joka kuvaa keski-ikäisen, seestyneen avioparin jäähtynyttä suhdetta. Keskinäinen kanssakäyminen on vaihtunut ympäristön havainnoimiseen, asutaan eri huoneissa, tehdään töitä. Elämän ehtoopuoli on jo saavutettu, ja kuolema kohtaa naapureita keskiluokkaisessa rivitalomiljöössä. Syksy tekee hitaasti tuloaan, asuntolainan viimeisiä osia maksetaan. Rutiinit rytmittävät sujuvasti arkea: kävelylenkit, lauantaisauna, jazzlevyt, lukeminen.
Mielenmaisema kuvataan jotensakin lohduttomana, sitä symboloi tienoon ränsistynyt talo, joka näkyy kaikkien asukkaiden ikkunoista. Talon kulmalla könöttää vielä teloille nostettu, ruosteinen auto.

Sama vesi velloo muissakin novelleissa. Miesten elämä kulkee karun armeija-ajan yksinäisyydestä kohti onttoa avioelämää rivitaloissa. Keski-ikäiset miehet pohtivat elämäänsä: yhtäältä sen tyhjyyttä ja rakkaudettomuutta, toisaalta taas yllätyksellistä rakkautta, joka tulee elämään lastenlasten muodossa. Myös nuoruuden naiset saavat osansa muisteluista, ja kuten elämässä yleensä, nuoruudenrakkaudesta on jäljellä vain kalpea aavistus.

Arto Virtasen proosa on parhaimmillaan tarkkanäköistä. Se poimii helpon tuntuisesti arjen yksityiskohtia ja nivoo niitä luontevasti kertojiensa ajatuksiin. Kun esimerkiksi loma suomalaisessa järvimaisemassa alkaa ahdistaa miestä, hän kokee ensin pettyneensä luontoon, sitten vaimoon.
”Vaimon alituinen läsnäolo oli saanut minut tuntemaan, että olimme kuin näkymättömillä käsiraudoilla toisiimme kytketyt. Hän oli ainoa, jonka kanssa pääsin päivittäin vaihtamaan ajatuksia, ja koko vuoropuhelumme oli kuin yhtä loputonta verbaalista sulkapallopeliä. Idylli? Karu, kivinen saari: paikka, jossa olin vihdoinkin tullut omien elämänvalheitteni päähän, siihen kohtaan, jossa vene karahtaa karille ja sateenkaari hajoaa vilunväreiksi.”

Vaikka ihmissuhteet ovatkin vaikeita, työ ei luista tai elämä tuntuu muuten perusraskaalta, kuoriutuu miehestä, katkeroituneesta kyynikosta esiin kuitenkin rakastava isoisä tai isä. Lapsen kokemusmaailman ainutkertaisuus ja elämänasenteen positiivisuus kirkastuu isoisällekin. Elämästä tulee suloista, ja mies tuntee itsensä pitkästä aikaa kunnon ihmiseksi.

Vapiseva sydän koostuu kahdeksasta novellista, joista mielenkiintoisin ja värikkäin on Italiaan sijoittuva ’Sielunraunio, tyhjene!’. Virtasen Italian kokemusten innoittama novelli valottaa ironisen pehmeästi jälleen kerran ihmisen olemassaolon yksinäisyyttä. Tarinan ironinen huippu saavutetaan kun juro scrittore Hämäläinen istuskelee kahvilassa lukemassa Wittgensteinia italiaksi mutta ei silti kykene antautumaan keskusteluun paikallisten kanssa. Muukalaisuuden aiheuttamat sekavat ja selittämättömät tunteet risteilevät sujuvasti italialaisessa maisemassa.

Kokonaisuutena Virtasen novellikokoelma ei julista lohduttomuutta. Se vain pohtii omaan, verkkaiseen tahtiinsa sitä olemisen raskautta, jota elämä meissä synnyttää.